Hyvinvoinnin juuria ja tulevaisuutta

Kaikkien kaupunki

Torstai 9.9.2021 klo 9.34 - Markku Lehto

Toteutuva kehitys voi kohdella kaltoin tulevaisuutta kuvailevan kirjan tekijää. Se tulee mieleen, kun lukee Eero Holstilan ja Timo Hämäläisen toimittamaa, vuonna 2019 ilmestynyttä kirjaa Kaupunkipolitiikan uusi aika.

Kirja valottaa ansiokkaasti kaupungistumista monesta suunnasta ja sisältää tietoa niin hallinnollisista päätöksistä kuin elävästä elämästä. Kaksi asiaa kuitenkin puuttuu, pandemian kaltaiset ilmiöt ja maaseutu. Kirjoittajat ovat jättäneet kuvaustensa ulkopuolelle huoltovarmuuden ja kaupungistumiseen liittyvän yhteiskuntavastuun.

Pandemian osalta heitä ei voi suuresti moittia. He olivat valinneet kaupunkimyönteisen lähtökohdan ja pandemian pohdiskelu olisi silloin ja siinä viitekehyksessä vaikuttanut eripariselta. Pandemian jälkeenkin kirjoittajat varmasti kirjoittaisivat suurimman osan tekstistä edelleen samalla tavalla.

Kaupunkipolitiikkaa, kaupunkeja ja ”urbanisaatiota” kuvataan monipuolisesti seutukaupunkeja unohtamatta. Uuttakin tietoa on tarjolla seutukuntien kehityksestä. Virkistävältä tuntuu toteamus, että kaupungin vetovoimatekijänä voi olla sen hauskuus. Siinä on uusille valtuustoille innovoinnin paikka.

Kokonaisuudesta lukijalle kuitenkin vähitellen hahmottuu kuva Suomesta, jossa on yksi voiman pesä, metropoli ja kaksi hyvinvointia kehräävää akselia, Helsinki-Tampere ja Helsinki-Turku. Ulkopuolelta tähän dynamoon tulee kaapeli muutamasta korkeakouluopetuksen ympärille muodostuneesta saarekkeesta.

Onpa tästä näkymästä mitä mieltä tahansa, pandemian kokenutta lukijaa kiinnostaisi lyhytkin pohdinta siitä, miten väestön keskittyminen sopii suuriin katastrofeihin. Joissakin kriisitilanteissa väestön keskittyminen voi olla etukin. Useimmissa tapauksissa se on kuitenkin ongelma. 

Miljoonan ihmisen evakuointi ydinsaasteen keskeltä on vaikeampaa kuin  sadantuhannen ihmisen. Tiiviin asutuksen keskellä eristäytymisen mahdollisuudet ovat heikompia kuten pandemia osoitti. Myrskytuhojen sattuessa väestökeskittymään ne vaarantavat koko yhteiskunnan perustoiminnat. Pakolaistulvaa ei voi hajauttaa asumattomiin metsiin. Aseellisessa konfliktissa nopea vallankaappaus on helpompaa. Enempiä uhkakuvia ei tarvitse maalailla. Näissäkin riittää pureksittavaa, miten työ ja asuminen järjestetään.

Kaupunkipolitiikkaan ei yleensä eikä tässäkään tapauksessa kuulu maaseudun merkityksen avaaminen. Se on harmillinen puute. Kaupungistuminen dynamovaikutuksineen on perustunut maaltamuuttoon. Nyt kun tämä lähde on kuivumassa ja jäljelle jääneiden elinehdot näyttävät huonoilta, heitä pidetään taakkana. 

Tämä muistuttaa tarinaa kahdesta retkeilevästä kaverista. Kun nälkä yllätti, toinen ehdotti, että laitetaan ensin puoliksi sun eväät. Seuraavalla tauolla hän totesi, että nyt molemmat voivat syödä omat eväänsä.

Kaupungistumiseen kuuluu väistämättä yhteinen vastuu koko maasta. Sen ymmärtämistä helpottaa, jos ajattelemme Suomea yhtenä kaupunkina. Vaikkapa niin, että liitetään muu osa maata Helsinkiin. Ei vain Espoota ja Vantaata. Silloin Posion vanhukset ovat helsinkiläisiä vanhuksia. Hoito jatkuisi entiseen malliin, mutta enää ei tarvitsisi kinastella valtionosuuksista kuntien ja tulevaisuudessa maakuntien kesken. 

Tämä olisi vain jo toteutuneen suuntauksen johdonmukainen loppu. Kaupunkeihin on jo tähän mennessä liitetty laajoja maaseutualueita. Perusteena on ollut alueen elinvoimaisuuden säilyttäminen. Miksi edetä riitaisasti askel kerralaan, kun voi harpata suoraan maaliin. Päätetään, että olemme kaikki kaupunkilaisia Suomi-Helsinki nimisessä kaupunkivaltiossa. 

Sitten voidaan ryhtyä hoitamaan asioita aivan uudella tavalla. Posion ongelmien hoitaminen ei olisi  enää pahamaineista aluepolitiikkaa, vaan kaupungistumiseen liittyvien vakavien segregaatio-ja syrjäytymisilmiöiden hallitua käsittelyä.

Poliittisen puolueen yhteiskunnallinen tehtävä

Torstai 19.8.2021 klo 14.40 - Markku Lehto

Poliittinen puolue tarjoaa yhden tien vallankäyttöön eikä suinkaan vähäisen. Puolueet nähdäänkin usein ensi sijassa vallan tavoittelun välineenä, mutta yhtä perusteltua on tarkastella niitä yhteiskunnalliselle uudistustyölle tarkoitettuna väylänä ja voimana.

Kumpaa puolta sitten painottaakin, on selvää, että yhteiskunnan kyky selvitä nykyisistä ja tulevista haasteista riippuu paljolti siitä, millaisia vaihtoehtoja puolueet tarjoavat meille. Kansalaisina olemme sidottuja puoluevalikoimaan. Voimme vaikuttaa valitsemalla puolueista sen, jonka näkemys asettuu lähimmäksi omia ajatuksiamme. Äänestäjinä toivomme löytävämme vaihtoehdon, joka tarjoaa ratkaisun aikamme suuriin ongelmiin.

Miltä tilanne näyttää? Tarjolla on puolueita, joiden juuret ulottuvat yli sata vuotta sitten vallinneisiin tuotantorakenteisiin ja ideologioihin. Värit ovat haalistuneet samalla, kun ne ovat lähestyneet toisiaan. Tarjolla on myös tuoreempia vaihtoehtoja, joista yksi korostaa ympäristökysymyksiä ja toinen etniskansallisia näkökohtia. Viimeaikaista kehitystä luonnehtii käpertymien kansallisen edun valvontaan. Kunnallisvaaleissa pääministeripuolue hyötyi koronaepidemian kansallisesta hoidosta, oikeistopuolue vahvistui kansallisena talouspuolueena ja perussuomalaiset kansallismielisenä ”rajat kiinni” puolueena. Ilmastokysymyksissä heräteltiin kansallista vastuuta. Se ei johtanut vihreiden voittoon. Sivuhuomautuksena mainittakoon hieman huvittavana puolena se, että kansallisten piirteiden korostaminen on kansainvälinen ilmiö.

Mihin tässä rakennelmassa sijoittui keskusta? Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa puolue menestyi lupaamalla saattaa maan talouden kuntoon. Potilas tervehtyikin, mutta lääkkeet eivät maistuneet äänestäjille ja puolue putosi suurten puolueiden kärkisijoilta. Uuden vetovoimaisen position löytäminen on osoittautunut vaikeaksi.

Sen ei pitäisi nykyisissä oloissa olla ylivoimaista. Puolueen lähtökohdat ovat kansallismielisiä, lähellä luontoa, ne korostavat yritteliäisyyttä, vastavuoroisuutta, ihmisläheisyyttä ja paikallisten voimien vahvistamista. Juuri tällaiselle olettaisi olevan kysyntää. Pandemia on osoittanut keskittymisen vaarat, globalisaation haitat näkyvät tuotantoketjujen häiriöinä, etätyö on yleistynyt ja tarjonnut uusia mahdollisuuksia yhdistää työ ja asuminen, yritteliäisyys ja palkkatyö ovat löytäneet uusia yhdistelmiä, maa- ja metsätalous, metsäteollisuus mukaan lukien, tarjoavat ratkaisuja ilmasto-ongelmiin ja jopa alkutuotanto laajemmin ymmärrettynä on osatekijänä uudessa teknologiassa akkuteollisuutta myöten.  Puhumattakaan hoidon, hoivan ja opiskelun järjestämismahdollisuuksista keskustan jo vuosikymmeniä sitten esittämien suuntaviivojen mukaan. Miksi tämä ei pure?

Kansanomaisesti sanottuna vaikuttaa siltä, että keskustan puolueväkeä vaivaa uskon puute. Voimia kuluu toisten tekemien siirtojen torjumiseen ja kauhisteluun. Puoluejohdon linjaukset vaikuttavat uudistushaluisilta. Jos kenttäväen usko olisi entisellään, näillä eväillä menestyttäisiin, mutta ei nyt. Puheet eivät herätä kentällä keskustelua eivätkä käännä kannatusta nousuun. Jäädään odottelemaan lippua, jonka taakse nuo kymmenet pyrinnöt asettuisivat.

Monet vanhat puolueet ympäri Eurooppaa ovat ajautuneet samoihin vaikeuksiin. Entiset kannattajat ovat löytäneet kodin muualta. Ajatussuunta tuskin on kokonaan hävinnyt, mutta puolue kylläkin. Vanhojen puolueiden ongelmana on ollut samastuminen viranomaisen rooliin. Se ei ole puolueen tehtävä. Puolueen on valittava puolensa, oltava puolueellinen.

Puolueen yhteiskunnallisena tehtävänä on osoittaa selvästi ja näyttävästi, mihin se haluaa muutosta ja miten se poikkeaa kilpailevista vaihtoehdoista. Tahdonilmaisu ei sellaisenaan tuota tulosta, jos se jää ilmaan erillisenä hokemana. Se on sovitettava yhteiskunnalliseen kehykseen. Silloin siitä tulee uskottava.

Jos puolueen tavoitteena on tasavertaisten kehittymisedellytysten turvaaminen maan eri alueilla, sen on tunnistettava alueiden erilaisuus ja tunnustettava niiden keskinäinen riippuvuus. Hyviin tuloksiin ei päästä, jos yritetään harjoittaa maaseutupolitiikkaa miettimättä, millaista on kaupunkipolitiikka ja päinvastoin. Mahdollisuuksia punnittaessa on avattava uusia luukkuja, on käytettävä luovuutta ja ennakkoluulottomuutta. Tuloksien saamiseksi tarvitaan pitkäjänteistä työtä ja myös realismia.  

Valitsijoiden näkökulmasta katsottuna olisi paikallaan, että tarjolla olisi sellainen puolue, joka painottaa toiminnassaan alueellisten voimavarojen käyttöä ja tarjoaa näkymän alueiden väliseen työnjakoon ja yhteistyöhön. Tarvitsemme pääkaupungin ja tarvitsemme maaseudun. Kysymys on ihmisistä. Kaikki me asumme jollakin alueella.

Aluekehitys ei ole sidottu vain kansallisiin puitteisiin. On ajateltava avarammin. On ennakoitava, miten valtion maantieteellinen merkitys muuttuu. Hyvässä ja pahassa olemme riippuvaisia siitä, mitä muilla alueilla tapahtuu. Teknologia voi kehittyessään vähentää syrjäisen sijaintimme tuomia haittoja. Mutta vanhat vitsauksetkaan eivät häviä. Kulkutaudit, väestöongelmat, sodat, nälänhädät ja luonnonmullistukset koskevat suoraan tai välillisesti meitä silloinkin, kun emme ole niiden keskipisteessä. Niiden kanssa eläminen vaatii alueellisten erojen ja eri alueiden dynamiikan tuntemista.

Mihin väestöpolitiikka tarvitaan?

Maanantai 30.11.2020 klo 14.29 - Markku Lehto

Kiinnostus väestöpolitiikkaan heräsi 1900-luvun alkupuolella. Syynä oli syntyvyyden jyrkkä aleneminen. Suuret ikäluokat näyttivät häivyttävän tuon huolen. Vuonna 1964 ilmestyneessä Yhteiskuntatieteen käsikirjassa väestökysymykset olivat vielä painokkaasti esillä. Väestöpolitiikasta kirjoittanut V.J. Sukselainen asemoi väestöpolitiikan muiden politiikan lohkojen ponnistuspohjaksi: ”väestön määrää ja laatua koskevat kysymykset muodostavat ikään kuin rungon, jonka ympärille yhteiskuntapolitiikan tärkeimmät haarat ryhmittyvät”.   

Tästä voi päätellä, että väestöpolitiikan tavoitteena on sellainen väestön määrä ja jakautuma, joka parhaiten vastaa yhteiskunnan keskeisiin pyrkimyksiin koskivatpa ne taloutta, sosiaaliturvaa tai kulttuuria. Väestöpolitiikan ja muiden politiikan alueiden välillä vallitsee molemmin puolinen riippuvuus. Väestön kehitys vaikuttaa siihen, miten yhteiskunnan taloudelliset, sosiaaliset ja henkiset tavoitteet toteutuvat, mutta myös toisin päin: näiden tavoitteiden toteutuminen vaikuttaa väestön kehitykseen.

Mitä uutta ja merkittävää väestöpolitiikka voisi tuoda keskusteluun? Väestöpoliittisen tarkastelun ylivoimaisesti tärkein ominaisuus on katseen ulottaminen pitkälle menneisyyteen ja pitkälle tulevaisuuteen. Siinä suhteessa se poikkeaa dramaattisesti talous- ja hyvinvointipolitiikasta, jossa keskustellaan yleensä vuosikvartaaleista ja budjettipäätöksistä, lähimmän puolen vuoden tai vuoden aikana odotettavista muutoksista.

Politiikkaan tulee toisenlaista syvyyttä, kun ymmärretään päätösten kauaskantoisuus. Syntyvyys ja kuolleisuus viime vuosisadan alussa määritteli niiden ikäluokkien suuruuden, joiden lapset nyt ovat siirtymässä vanhustenhuollon asiakkaiksi. Viimeksi mainittujen lastenlapset ovat astuneet tai astumassa työmarkkinoille ja olosuhteet, jossa heidän vastikään syntyneet ja piakkoin syntyvät lapsensa kasvavat ja kehittyvät vaikuttaa siihen, millaisia ikäluokkia syntyy 2050- luvulla ja millaisia eläkepäiviä nämä 1900-luvun alussa syntyneiden lastenlastenlastenlapset viettävät 2100-luvulla.

Toinen merkittävä ero muihin politiikan lohkoihin syntyy siitä, että väestön määrää ei tarkastella annettuna. Väestökehitykselle asetetaan tietoisesti tavoitteita. Ne koskevat kolmea väestön muutoksiin vaikuttavaa tekijää, syntyvyyttä, kuolleisuutta ja muuttoliikettä. Kaikkiin niihin liittyy haasteita, joista osa perustuu tietojen puutteeseen, osa moraalisiin näkökohtiin ja osa ilmiöön liittyviin tunnetekijöihin.

Syntyvyyden alenemisen syistä tiedetään paljon, mutta paljon on edelleen avoimia kysymyksiä. Vastausta kaivataan muun muassa kysymyksiin, miksi lapsettomuus on lisääntynyt, miksi niiden nuorten osuus kasvaa, joiden suunnitelmiin ei kuulu lapsia ja miksi yli puolet 30-34 vuotiaista peruskoulun käyneistä on vailla avo- tai aviopuolisoa. Selittääkö näitä pitkä taantuma ja kohonnut työttömyys, voimakas muuttoliike tai kiihtynyt keskustelu lasten ja työuran välisestä ristiriidasta? Vai onko selitystä haettava ”maailmantuskasta”, epäuskosta tulevaisuuteen, jossa vaanivat väestön kasvu ja ilmaston muutos?

Tietokaan ei ratkaise arvokysymyksiä. Vuosien mittaan on kiistelty vanhempien ja yhteiskunnan velvollisuuksista ja oikeuksista. Yhtenä pienenä esimerkkinä on isien rooli. Kyselytutkimusten mukaan lapsiperheet toivovat perhepolitiikan joustavan perheen elämäntilanteen mukaan, jolloin perhepoliittiset etuudet suhtautuvat neutraalisti siihen, kumpi ja koska vastaa lapsen hoidosta. Perhe- ja tasa-arvopolitiikan tavoitteena on etuuksia kiintiöimällä myötävaikuttaa siihen, että isien osallistuminen lasten hoitoon yleistyy.

Arvot ja hyödyt joutuvat todelliseen testiin, kun pitäisi puuttua megatrendeihin. Tilastoista näkee suoraan, että mitä kaupungistuneempi alue, sitä alhaisempi ikävakioitu syntyvyys, alhaisimpana Helsinki. Väestön keskittyminen suurimpiin kaupunkeihin ei ole turvannut yhteiskunnan elinvoimaisuutta ja uudistumista. Kaupungistumiselle on etsittävä uusi sisältö. Ennestään tiiviin asutuksen tiivistäminen ei vaikuta viisaalta, jos tähdätään lapsiperheille viihtyisään elinympäristöön. Etätyö voi muuttaa asumisen preferenssejä, jos vaihtoehtojen kehittelyyn paneudutaan vakavasti.

Väestön määrää on tasapainottanut se, että syntyvyyden rinnalla kuolleisuuskin on alentunut. Elinikä on pidentynyt ja toimintakykyisiä vuosia on tullut vastaavasti ainakin yhtä paljon lisää. Tämä myönteinen kehityskulku jatkunee edelleen. Sen sisällä on nähtävissä huolestuttava eriarvoisuus. Sosioekonominen asema ja koulutustaso määrittelee elämän pituuden. Heikoimmassa asemassa oleva viidennes ei ole päässyt nauttimaan pidentyvästä elinkaaresta. Elämäntapasairaudet selittävät erosta merkittävän osan. Tarkempia tietoja tarvitaan, mutta tiedon täydentäminen ei riitä. Elintapoihin puuttuminen herättää tunteisiin menevän keskustelun vapauksista ja oikeuksista eikä ole kovin suosittu politiikan kohde.

Vielä voimakkaammin tunteet nousevat pintaan maahanmuutosta puhuttaessa. Se on tuttua muuallakin maailmassa, mutta erikoista on sen puhuttelevuus Suomessa, jossa maahanmuuttajien määrä on edelleen pieni. Keskustelu järjestelmällisestä työperäisestä maahanmuutosta ei ole alkanut ja vaikealta sen aloittaminen näyttää edelleen. Aleneva väestönkehitys koskee yhä useampia maita. Kilpailu osaajista kiristyy. Sitä huolimatta täällä keskitytään kinastelemaan vain turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten asemasta. Keskustelijoiden on tarpeen muistaa perusasia: Suomessa kuolee vuosittain enemmän ihmisiä kuin syntyy.

Tiedon puutteesta sekä arvojen ja tunteiden aliarvioimisesta on kysymys myös silloin, kun ei ymmärretä kulttuurien kerrostumia ja kulttuuriviiveiden ajatusta ohjaavaa vaikutusta. Sotavuosien kahta puolta syntyneet kuljettavat mukanaan perinteitä lapsuudestaan, jota värittivät heidän vanhempiensa lapsuuden muistot 1900-luvun alkupuolelta. Vänrikki Stoolin tarinat, Välskärin kertomukset ja Maamme-kirja muovasivat kuvaa yhteiselon säännöistä. Nyt murrosiässä olevat nuoret ovat syntyneet maailmaan, jossa todellisuus elää biteissä ja voi näyttäytyä kaikissa mielikuvituksen muovaamissa muodoissa. Kaikille näille mielikuville ja niiden edustajille pitää löytyä tilaa elää ja tulla toimeen keskenään.

Tavallaan väestöpolitiikka asettaa päättäjät rehellisyystestiin. Kaikki ovat huolissaan väestökehityksestä. Kyllä, mutta ollaanko valmiita tekemään tarvittavat päätökset? Rohjetaanko arvioida uudelleen perhe- ja asuntopolitiikkaa, kaavoitusta, alue- ja yhdyskuntapolitiikkaa, terveydenhoitoa, koulutuspolitiikkaa, kotouttamistoimia, työvoimapolitiikkaa, verotusta ja aktiivista maahanmuuttopolitiikkaa? Jos näihin vastaa myönteisesti, on tingittävä joistakin muista hyvistä pyrinnöistä.

Väki loppuu - saako tänne tulla?

Keskiviikko 28.10.2020 klo 12.14 - Markku Lehto

Syntyvyys ei Suomessa ole riittänyt turvaamaan väestön määrää enää 50 vuoteen. Viimeiset kymmenen vuotta syntyvyysluvut ovat vajonneet järjestelmällisesti alaspäin. Sama koskee koko Eurooppaa. Syntyvyys alittaa uusiutumistason kaikkialla. Enemmistö suomalaisista lapsiperheistä ei usko suurienkaan tukien korotusten vaikuttavan lasten määrään. Vaikka tarjolla ei ole yhtään järkevää perustelua, jonka mukaan syntyvyys nousisi tasolle, joka turvaa väestön ja työvoiman määrän pysymisen entisellään, tilanne ei tunnu moniakaan vaivaavan.

Huolettomuutta on ylläpitänyt se, että väestön määrä on kaikesta huolimatta kasvanut. Siihen on johtanut muuttovoitto, pitkään vallinnut edullinen ikärakenne ja kuolleisuuden aleneminen. Tämä yhdistelmä on samalla muuttanut väestörakenteen. Kuolleisuuden aleneminen yhdessä suurten ikäluokkien kanssa kasaa väkeä ikärakenteen yläpäähän. Väestöpyramidi on muuntunut väestötolpaksi. Pohjalla oleva  0-4 -vuotiaiden määrä on kapeampi kuin 70-74 -vuotiaiden määrä. Vuosi vuodelta tuo 0-4 -vuotiaiden kohortti kapenee, uusia jäseniä ei tule ikäluokkaan. Sata vuotta sitten vastaavassa ikäluokassa oli yli satatuhatta lasta enemmän — ja maassa 2,5 miljoonaa asukasta vähemmän.

Työikäisen väestön määrä on alentunut jo kymmenen vuotta. Eläkeläiset ovat pitäneet kokonaisväkiluvun kasvusuunnassa, mutta ensi vuosikymmenellä sekin lähtee luisuun. Eläketurvakeskuksen laskelmat osoittavat, että seuraukset tuntuvat rankasti työmarkkinoille nyt tulevien ikäluokkien eläkemaksuissa. Jos muuttovoitto on 5 000 henkeä vuodessa eli nykytasolla, 60 vuoden kuluttua TyEL-eläkkeiden osuus palkkasummasta nousee 26 prosentista 40 prosenttiin. Muuttovoiton viisinkertaistuminenkaan ei estäsi maksun nousua, mutta kohtuullistaisi sen 33 prosentin tasolle ja vauhdittaisi taloudellista toimeiliaisuutta. Miksi kaikki lailliset kriteerit täyttävästä maahanmuutosta on vaikea käydä poliittista keskustelua?

Tavanomaisin maahanmuuttoa koskeva vastaväite lähtee siitä, että ensin on työllistettävä kotimaassa jo asuvat. Työmarkkinat eivät kuitenkaan toimi näin. On työvoimapulasta kärsiviä aloja, joille ei näytä löytyvän tulijoita. Työvoiman tarjonnan monipuolistaminen antaa uutta puhtia taloudelle ja sitä kautta kasvattaa työvoiman kysyntää. Tätä on ilmeisen vaikea pukea poliittisesti puhuttelevaan muotoon. On paljon helpompi maalata ikäviä kuvauksia työnsä menettävistä kelpo suomalaisista.

Toinen vastaväite perustuu havaintoihin, joiden mukaan maahantulijoiden työttömyysaste on korkeampi. Tätä punnittaessa on otettava huomioon, että tulijoista selvästi suurempi osa on työikäisiä kuin kantaväestöstä ja ennen kaikkea se, että paljon riippuu siitä, miten tulijat valitaan ja miten maahantulo ja työllistäminen järjestetään. Hyvä tulos vaatii vaivannäköä. Vaivaa nähdään kotimaassa syntyneenkin kouluttamisessa ja työmarkkinoille saattamisessa.

Tämän aihepiirin ympärille on muodostunut ainakin kolme leiriä. Yksi epäilee muut Se näkyy maahanmuuttoa koskevissa asenteissa. on mukana tulevia sivuvaikutuksia ja suhtautuu avoimen torjuvasti maahanmuuttoon kaikissa muodoissa. Toinen olisi halukas ottamaan vastaan työmarkkinoille helposti siirtyviä, hyvin koulutettuja tulijoita. Kolmas leiri tuntee syvää huolta sorretuista ja keskittyy pakolaisten ja turvapaikan hakijoiden maahan ottamisen. Näistä ensimmäinen ja viimeinen ovat usein julkisuudessa ruokkimassa toisiaan väitteillään ja vastaväitteillään. Miksi valikoivaa maahanmuuttoa kannattavat ovat hiljaa, eivätkö he usko asiaansa? Epäilevätkö he, etteivät suomalaiset työmarkkinat vedä puoleensa muualta tulevia osaajia ja ettei suomalainen luonto ja kulttuuri voi houkutella?

Kun ottaa huomioon suomalaisen yhteiskunnan maailmalla osakseen saaman myönteisen huomion, jää kummastelemaan, mistä uskon puute johtuu. On totta, että ilmasto ja kieli asettavat tulijan koetukselle. Mutta tosiasia on, että noiden puutteiden vastapainona on paljon enemmän positiivista. Vakaa ja hyvin toimiva yhteiskunta palveluineen on monen mielestä verraton etu. Jos haluamme olla menestyvien kansojen joukossa vielä viidenkymmenen vuoden päästä, on puheisiin löydettävä uudet nuotit.

Sekään ei riitä, että uskoo muutoksen mahdollisuuteen. Tarvitaan myös uskallusta. Valikoivan maahanmuuton puolesta puhujaa ilmeisesti kalvaa pelko kahden rintaman hyökkäyksestä. Toiset syyttävät rajojen avaamisesta ja toiset eettisten näkökohtien unohtamisesta. 

Miksi tämä onnistuu muualla? Kanada mainitaan usein esimerkkinä. Siellä määritellään vuosittainen kiintiö ja tulijat pisteytetään muun muassa iän, koulutuksen ja kielitaidon mukaan. Laadukkaan työvoiman turvaamiseksi ei tyydytä odottelemaan tulijoita, aktiivista rekrytointia harjoitetaan monissa maissa. Ulkomailla syntyneitä Kanadassa on 22 % väestöstä, Suomessa 8 %. Valikointi ei sulje pois pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden maahan tuloa. 

Kanadassa perinteet ovat toisenlaiset kuin täällä, mutta Suomessakin asenteet ovat muuttumassa. Kunnallisalan kehittämisäätiön raportin mukaan kaksi kolmesta suomalaisesta kannattaa pisteytykseen perustuvaa työperäistä maaahanmuuttoa. Onko se jäänyt poliitikoilta huomaamatta? Kova tosiasia niin Kanadassa kuin Suomessa on sama, syntyvyys on alhainen. Kanadalaiset haluavat pitää yhteiskuntansa elinvoimaisena myös tulevaisuudessa ja tehdä sen avoimesti. Eikö se ole lopulta rehdimpi ja eettisesti kestävämpi valinta kuin pelokas pään pensaassa pitäminen ja ihmeen odottaminen?  

Aluekehitystä koronan aikaan

Keskiviikko 16.9.2020 klo 18.48 - Silja Hiironniemi

Lue lisää »

Kampitus vai kumppanuus

Torstai 3.9.2020 klo 11.01 - Markku Lehto

Helsingin Sanomat oli sunnuntaina 30.8. käyttänyt aukeaman esitelläkseen hollantilaisen toimittajan Ruter Bergmanin kirjaa Hyvän historia ja muutenkin kirjailijan ajatuksia. Bergmanin väite on, että suurin osa ihmisistä ja varsinkin vallankäyttäjistä kantaa sisällään väärää ihmiskuvaa. Tuon vääristyneen ihmiskuvan mukaan olemme itsekkäitä ja aina valmiita kampittamaan, jos oma etu sitä vaatii. Johdonmukainen päätelmä tästä on, että valta pitää antaa yhteiskunnalle ja sen edustajille. ”Johtajat” ajavat yleistä ja yhteistä etua.

Bergmanin ajatus puolestaan on, että todellista edistystä voi odottaa ja toivoa vain silloin, kun ajatellaan, että ihmiset ovat kunnollisia ja yhteistyöhaluisia. Silloin yhteiskuntaa voi rakentaa luottamuksen varaan. Esimerkeillä hän osoittaa luottamuksen voiman asioiden hoitamisen välineenä ja perustana.

Teksti tuntui tutulta. Samaa olen yrittänyt sanoa kirjassa Hyvinvointiyhteiskunnan arvot. Mielenkiintoista on lukea Bergmanin pohdintaa muutoksen liikkeellepanijasta. Toivottua muutosta ei synny vain yhteiskuntaa eli olosuhteita muuttamalla. Se ei riitä, myös ihmisten on muututtava. Mutta mikä muuttaa ihmisen tai saa ihmisen ponnistelemaan ollakseen luottamuksen arvoinen. Bergman tuomitsee selfhelp-kirjallisuuden. Se on liian heppoinen väline. Hieman epäselväksi jää, mitä tarvitaan. Ilmeisesti jotain rankempaa viestintää, joka pakottaa peilin eteen.

Laajemmin voi kysyä, mikä ylipäätänsä selittää sen, että kahdesta samalta pohjalta ponnistavasta yhteiskunnasta toinen menestyy, toinen ei. Viime aikoina kannatusta on saanut Daron Acemoglun ja James A. Robinsonin näkemys, jonka mukaan katse on suunnattava keskeisten instituutioiden kuten oikeuslaitoksen, koulujärjestelmän ja median kykyyn, haluun ja mahdollisuuksiin noudattaa reilun pelin sääntöjä. Hetkellisesti autoritaarinen, korruptoitunut ja sananvapautta hylkivä poliittinen eliitti voi onnistua edellä kävijöitä kopioimalla. Seinä tulee vastaan, kun lähestytään kärkeä. Silloin pitäisi antaa tilaa sellaisillekin innovaatioille, jotka voivat horjuttaa vallanpitäjän asemaa.

Vertailut muihin maihin osoittavat, että meillä noita vaaroja on onnistuttu torjumaan ja se on myös yksi selitys menestystarinallemme. Mutta riittääkö se? Onko nyt tultu päätepisteeseen? Vai onko etsittävä portaita, jotka vievät korkeammalle tasolle?

Instituutiomme ovat hyvällä kansainvälisellä tasolla, mutta vaarana on niiden kangistuminen ja kapea-alaisuus. Ongelmiin tarjotut ratkaisut liikkuvat useimmiten puhujan mukavuusalueella ja puheissa on vahva liturginen sivumaku. Se ei herätä kuulijassa tunnetta aidosta välittämisestä ja rehdistä ratkaisujen etsimisestä. Epäaitous antaa sivutuotteena polttoainetta ääriliikkeille.

Tuossa mainitussa ”hyvinvointikirjassa” tarjoan vaihtoehdoksi veljeyttä, joka tavanomaisemmin sanottuna tarkoittaa kumppanuutta. Sille on ominaista vastavuoroisuus, vastuullisuus omasta toiminnasta ja molemmin puolinen sitoutuminen tavoitteeseen. Kumppanuus ei päästä ketään helpolla, mutta vastaavasti se myös palkitsee mukaan lähteneet. Kumppanuuteen kuulu se, että kaikki otetaan mukaan.

Mitä pitäisi tehdä, että kumppanuus tulisi eläväksi elämäksi? Tässäkin tapauksessa katse kohdistuu instituutioihin. Perimiltään muutos lähtee koulutuksesta. Perusta luodaan jo varhain lapsuudessa. Yksilöinä olemme erilaisia, mutta se ei estä tavoittelemasta yhteistä eetosta, samoja käyttäytymisen perussääntöjä. Erityisen tähdellistä on käydä läpi ammattietiikkaan kuuluvia kysymyksiä asianomaisen koulutuksen yhteydessä.

Poliittisten puolueiden olisi etsittävä tapoja toimia kumppanuuden pohjalta. Ensimmäinen askel olisi toisten moittimisen ja mustaamisen sijasta keskittyä parempien ehdotusten tekemiseen. Siinä ne voisivat ottaa oppia yritysten markkinoinnista, jossa äärimmäisen harvoin moititaan kilpailijan tuotetta. Siitä voisi edetä askel askeleelta puolueen epämukavuusalueelle: omien oppien puutteiden punnitsemiseen. Se auttaa kumppanuuksien rakentamisessa.

Etujärjestöjen olisi rohkeasti lähdettävä uudelleen oppimisen tielle. Vastavuoroisuus ja sitoutuminen koskee kaikkia. Työnantajien, työntekijöiden ja yrittäjien on löydettävä omat väylänsä kumppanuuden tielle. Sama sivuaa niin ammattihenkilöitä kuin kuluttajia, asiakkaita, oppilaita ja potilaita heidän omissa rooleissaan. Kaikkien olisi osoitettava halua sitoutumiseen ja ennakkoluulottomutta vuorovaikutuksessa.

Vauhtiin pääsemiseksi tarvittaisiin välittömästi esikuvia. Julkisuuden henkilöt ovat avainasemassa. Heidän tulisi puhua selkeästi tavanomaiset rajat ylittävän vastuullisuuden puolesta. Välittämisen ja kaikkien mukaan ottamisen esimerkkejä olisi hyvä nostaa esille työelämässä, sosiaaliturvassa ja hyvinvointipalveluissa.

Kumppanuus on myös kurinalaista. Siihen eivät kuulu normien alta puikkelehtijat. Tarvitaan valpasta julkista sanaa, napakkaa viranomaistoimintaa ja ajantasaista normistoa. Ne luovat uskottavuutta.

Kumppanuutta voidaan vahvistaa taloudellisella tuella. Yhteiskunnassa on laaja sopimusten verkosto, joka on vain osaksi sanallistettu. Hyvät tavat ja lain hengen kunnioittaminen ovat osa kulttuuria. Sen vaalimiseksi on edistettävä järjestelmällisesti kaikki mukaan ottavaa kansalaistoimintaa.

Vastaus otsikon kysymykseen on siis: kyllä kumppanuus, ei kampittaminen.

"Kovaan vastataan kovalla"

Torstai 20.8.2020 klo 14.24 - Leo Suomaa

Nyrkkisääntönä on ollut, että keskusjärjestöjen kesken ei kyseenalaisteta fundamentteja ja, jos jokin muu taho yrittää semmoista, työmarkkinajärjestöt asettuvat yhdessä puolustamaan niitä.

Tähän nähden STTK:n johtaja Katarina Murron kirjoitus Sopimusyhteiskunnan murentaminen haastaa direktio-oikeuden on merkille pantava puheenvuoro. 

Murto kirjoittaa: ”Kovaan vastataan kovalla, jos yhteistyöhalua tai -kykyä ei ole.” Yksi työnantajapuolen fundamenteista, todellinen silmäteräasia, on ollut työnantajan direktio-oikeus. Nyt Murto ottaa tämän varjellun aarteen puheeksi mahdollisena neuvottelu- tai työriita- ja sopimuskysymyksenä: ”lienee selvää, että myös direktio-oikeutta tulee kaventaa.” 

Lue lisää »

Ollaanko käännekohdassa?

Keskiviikko 20.5.2020 klo 10.14 - Markku Lehto

Mielipidemittaukset osoittivat, että suomalaisten mielissä ehti parin vuoden ajan vahvistua huoli elinympäristön tulevaisuudesta. Pandemia on siirtänyt sen huolen ajattelun takamaastoon. Vähitellen on kuitenkin vastattava siihen kysymykseen, miten näistä molemmista selvitään. Emme ole ensimmäistä kertaan suurten muutosten äärellä. Tähän päivään on tultu monien kriisien läpi.

Toisin kuin joskus väitetään, historiasta voi oppia yhtä ja toista. Vaikeuksia kyllä tulee vastaan, kun pitäisi päätellä, miten opittua sovelletaan. Joukko arvostettuja suomalaisia historiantutkijoita on rohjennut lähestyä tätä kysymystä. Tuloksia voi lukea Juhani Koposen ja Sakari Saaritsan toimittamasta kirjasta ”Nälkämaasta hyvinvointivaltioksi”. Kirjasta piirtyy monipuolinen kuva niistä poluista ja polkujen mutkista, joita pitkin tähän päivään on tultu.

Jos katsotaan pitkiä trendejä, havaitaan, että talouden mittapuulla Suomi alkoi lähestyä länsimaita jo 1920-luvulla. Samalle uralle noustiin kuitenkin vasta 1970-luvulla. Monipuolisempi tapa kuvata yhteiskunnan muutosta on käyttää YK:n kehitysohjelman UNDP:n inhimillisen kehityksen indeksiä (HDI). Tästä hieman muunnellulla HHDI-indeksillä on vertailtu 22 teollistuneen maan kehitystä vuodesta 1870 vuoteen 2007. Tämän indeksin valossa Suomi oli todella periferiassa vielä Snellmanin aikoihin, mutta nousu hyvinvoivien kansakuntien joukkoon on vakuuttava. Lähtövuonna Suomi oli toiseksi viimeinen ja päätevuonna seitsemän parhaan joukossa. Näin siitä huolimatta, että tässä välissä on ehditty kokea vastoinkäymisiä toisensa jälkeen.

On paljon keskusteltu siitä, mikä on talouskasvun, terveyden ja koulutuksen keskinäinen suhde. Siihen ei ole yksiselitteistä vastausta. Suomen historiassa näyttää talouskasvu edeltäneen koulutustason ja terveydentilan kohentumista. Vasta viime vuosisadan jälkipuolisolta lähtien on tilastoaineiston perusteella havaittavissa myös toiseen suuntaan kulkeva vaikutus, jonka mukaan koulutus ja osaaminen myötävaikuttaa talouskasvuun ja taloudelliseen kilpailukykyyn. Siihen luotetaan muun muassa Vihriälän ryhmän suosituksissa.

Viime aikoina on kehityspolkujen tutkijoita kiinnostanut erityisesti yhteiskunnallisten instituutioiden vaikutus. Daron Acemoglu ja James A. Robinson ovat käsitelleet tätä kirjassaan ”Why Nations Fail”. Instituutiot sanana tarkoittaa heidän kielenkäytössään pikemminkin vallitsevia tapoja, arvoja, valtasuhteita ja perusoikeuksia. Tarvitaan tasapaino keskitetyn ja hajautetun vallankäytön välille, turvallinen ja avoin omistusoikeus sekä vaihdanta, josta korruptio on kitketty pois. Yhteiskuntaan tarvitaan luottamuksen ja avoimuuden ilmapiiri. Näistä muodostuu kohtalon voima, joka ruokkii hyvien tekojen kehää tai jos näissä epäonnistutaan syntyy kielteinen noidankehä. Kehitykseen vaikuttaa myös se, osataanko historiallisessa käännekohdassa tehdä oikea valinta. 

Omaa uskoamme tulevaisuuteen lisää se, että ”instituutiomme” ovat auttaneet ja auttanevat edelleen meitä pysymään hyvien päätösten ja toimenpiteiden kehällä. Uudistumishaluakin on ollut ilmassa. Historiasta emme kuitenkaan saa vastatausta siihen, kuinka suurten muutosten edessä juuri nyt olemme.

Yritykset etsivät vastauksia omalla suunnallaan. Niiden sopeutumista pandemian jälkeiseen aikaan on nyt tuettu myös valtion kehittämisrahoilla.  Näin on syytäkin tehdä: uudistamiseen ja uudelleen ajatteluun on tarvetta siitä riippumatta, kuinka dramaattisessa käännekohdassa ollaan. Nyt saatujen kokemusten perusteella on esimerkiksi syytä etsiä ratkaisuja, jotka vähentävät harvan asutuksen ja syrjäisen aseman suomalaisille tuomaa haittaa tai kääntävät sen suorastaan eduksi. Mitä sulavammin sähköinen puheen ja kuvan siirto onnistuu, sitä enemmän fyysisiä tapaamisia voidaan korvata virtuaalisella vuorovaikutuksella ja sitä vähemmän rasitamme ympäristöä. Osaamistakin meillä on. Ainakin suomalaiset ovat kunnostautuneet pelimaailman kehittelijöinä.  

Historiaa tutkimalla löydämme ehkä uutta ymmärrystä myös siitä, mitä kaikkea hyvinvointi voi tarkoittaa. Otetaan esimerkiksi työ. Miksi työ kuvataan taakkana? Tutkimusten mukaan monet kokevat työn tuovan enemmän flow-tuntemuksia kuin vapaa-ajan vieton. Työ toisin sanoen tuo heille elämään tarkoituksen ja vapaa-aika tyhjyyden, jos hieman kärjistää. Silti vapaa-aikaa halutaan lisää ja ”hyvää” tavoitellaan tavaroita ja palveluja kuluttamalla. Lienee paikallaan tuulettaa myös vanhoja käsityksiä hyvinvoinnin synnystä ja sisällöstä taloudellisten ja tuotannollisten muutosten rinnalla. 

Jos pandemia on voima, joka puristaa ajatuksista uusia timantteja, jotain on saatu menetysten vastapainoksi. Aikaisemman kokemuksen perusteella on hyviä toiveita, että olemme nopeiden omaksujien joukossa. Parhaassa tapauksessa muutoksen tekijöinä.

Asiat eivät kuitenkaan ole pääsääntöisesti ilmenneet pelkkinä epäonnistumisina

Tiistai 19.5.2020 klo 6.16 - Leo Suomaa

Sen asemesta, että lähtökohtaisesti ruvettaisiin tutkimaan, mikä meni väärin, kannattaisi tutkia, mikä antoi mahdollisuudet onnistua. Tämä ei koske vain koronaa vaan asiaa yleisemminkin.  Ammattislangilla voidaan puhua siitä, että turmiin keskittymällä johdetaan vaarallisuutta, kun taas onnistumisiin keskittymällä johdetaan turvallisuutta.

Onnistuminen on mahdollista, jos voidaan ja saadaan onnistua tilanteen mukaisesti vastahauraalla tavalla.

Lue lisää »

Ei unohdeta kotitaloutta

Keskiviikko 13.5.2020 klo 16.14 - Markku Lehto

Pandemian riehuessa luemme synkkiä uutisia. Yrityksillä  menee huonosti, pahimmillaan ne ajautuvat konkurssiin. Valtiovalta pinnistelee pitääkseen elinkelpoiset yritykset hengissä. Seurauksena on julkisen talouden velkaantuminen. Kansantaloudet ovat kokonaisuudessaan valtavien haasteiden edessä. Eivätkä vain kansantaloudet. Samat vaikeudet kohdataan EU:n sisällä. Koko maailmantalouden näkymät ovat huonot. 

Harva huomaa, että joukosta puuttuu yksi talous. Nimittäin kotitalous. Siitä on harvoin mainintoja lehtien taloussivuilla. Syykin on ymmärrettävä. Yksi kotitalous ei näy talouden kokokuvassa kuin mikroskoopilla katsottaessa. Mutta asian voi nähdä toisinkin. Koko tämä valtava globaali tavaroiden ja palvelujen tuotanto on olemassa vain sen takia, että loppuhyödykkeet päätyvät kotitalouden käyttöön. Kaikki taloudellisen toimeliaisuuden muodot ydinvoimaloista ja jäänsärkijöistä kehitysmaiden hikipajoihin palvelevat kotitalouden tarpeita.

On tullut tavaksi puhua yhteiskuntien resilienssistä. Saman voisi ilmaista sanoilla iskunkestävyys, kyky uusiutua ja ponnistaa vaikeuksien läpi. Parikymmentä vuotta on muistutettu, että yhteiskunnnan tulisi toimia trampoliinin tavoin. Makrotasolla keskustellaan muun muassa työehtojen joustavuudesta, työvoiman liikkuvuudesta, sosiaaliturvan kannustavuudesta sekä koulutuksen ja tutkimuksen tasosta ja riittävyydestä. Vanhastaan muistetaan valuuttakurssien muutokset ja setelirahoitus.

Entä kotitalouksien resilienssi. Osaamisen, ammattitaidon ja terveyden ylläpitäminen parantaa sopeutumiskykyä muutostilanteissa. Näiden hyväksi jokainen voi tehdä jotain. Raja on kuitenkin nopeasti vastassa. Taantuman iskiessä työtä ei vaan löydy. Silloin tulee avuksi sosiaaliturva. Samalla havaitaan se ikävä tosiasia, että makrotason resilienssin parantamiseen tähtäävät joustot ja kannustavuudet tarkoittavat työehtojen ja sosiaaliturvan heikennyksiä. Päättäjät joutuvat kahden tulen väliin: kenen resilienssiä pidetään arvossa.

Pandemia on saanut paljon pahaa aikaiseksi, mutta myös jotain uutta ja mielenkiintoista. Etätyö ja etäopiskelu ovat tulleet todelliseksi vaihtoehdoksi. Muutos toteutui nopeasti olojen pakosta. Osa kotitalouksista joutui venymään äärimmilleen. Sovellutukset hakevat vielä muotoaan. Ehkä kiireen takia on vähälle huomiolle jäänyt myös se, että nämä uudet työnteon ja oppimisen muodot voivat parhaimmillaan parantaa ratkaisevasti kotitalouden resilienssiä. 

Etätyön ansiosta työ ja toimeentulo jatkuu, vaikkei työpaikalle voi mennä. Menon voi estää jokin muukin syy kuin pandemia, esimerkiksi sisäilmaongelma, vesivahinko, peruskorjaus tai tulipalo. Etätyö estää katastrofin ja kaikki voittavat. Yrityksen ja yhteiskunnan resilienssi paranee eikä se ole kotitaloudelta pois. Joskus päinvastoin, työ saa uusia ja myönteisiä piirteitä. Etätyötä kannattaa kehittää jo tämän takia. 

Sama koskee kouluja ja oppilaitoksia. Rakennukset eivät ole enää oppimisen ja tiedon levittämisen ehtoja. Koulua voi käydä, vaikka koulurakennus olisi käyttökiellossa. Kotitalouden näkökulmasta suuri merkitys on sillä seikalla, että maan laajuisesti toteutettu etäopetus voi tarjota sellaista yksilöllisyyttä, jota tähän mennessä ei ole voitu toteuttaa. Erityislahjakas tai erityistä tukea tarvitseva oppilashan voi olla 500 kilometrin päässä.

Kotitalouden resilienssi tiivistyy sanaan elämänhallinta. Aineellista elämänhallintaa voi parantaa menoja pienentämällä tai tuloja vakauttamalla. Etätyö tekee mahdolliseksi uskomattomia asioita. Työ voi pysyä pääkaupunkiseudulla eikä työmatka pitene, vaikka muuttaisi Helsingin Kalliosta 200 kilometrin päähän. Päinvastoin, työhuone on muutaman metrin päässä makuuhuoneesta. Kalliosta myydyn kaksion hinnalla voi ostaa puutarhatilan, jossa maalämpö ja aurinkopaneelit kattavat suuren osan asumiskustannuksista ja omat viljelmät ja metsämarjat osan ravinnosta. Tämä ei todella sovi kaikille, mutta se ei tarkoita, ettei kukaan saa toimia näin. Joillekin se avaa uuden vaiheen elämänhallinnassa.  

Moni haluaisi asua lähiomaisten kanssa samassa kaupungissa tai kylässä. Se on turvallinen vaihtoehto lapsille, jotka ovat jo juurtuneet yhteisöön ja se on turvallinen myös vanhuksille, jotka voivat elää kävelymatkan päässä lapsistaan. Työpaikan vaihtuminen toiselle puolelle maata ei vaadi asuinpaikan vaihtamista. Taas kaikki voittavat. Hoito- ja huolenpitokustannukset pysyvät kohtuullisina, asuinyhteisöt toimivina ja kuitenkin työvoimaa on joustavasti tarjolla. 

Etätyö tekee mahdolliseksi myös tulojen vakauttamisen. Kun oivalletaan, ettei työ ole sidottu toimistoon, huomataan ettei sen tarvitse perustua myöskään palkkatyöhön ja töitä voi tehdä useille toimeksiantajille. Jotkut ovat laajentaneet kotityötä niin, että siitä on tullut osaksi ansiotyötä. Vakautta voi tuoda myös osaamisen yhdistäminen. Kun tekijöitä on useampia, riskit kumoavat toisiaan. Samalle alustalle voi rakentaa monimuotoista yrittäjyyttä.

”Etä” pitäisi korvata sanalla ”lähi” ja puhua lähityöstä ja lähiopiskelusta. Kekseliäisyydellä ei ole rajoja, kunhan puhkaistaan ennakkoluulojen muuri. Kotitalousjärjestöt voisivat toimia muurin murtajina. Alvin Toffler puhui kolmannesta aallosta 40 vuotta sitten. Hän tarkoitti suunnilleen samaa kuin mitä tässä kuvasin. Kolmas aalto tuli, mutta se olikin globalisaation aalto. Jos nyt olemme hereillä, onnistumme lopultakin toteuttamaan tuon kolmannen aallon, elämänhallinnan vallankumouksen.

Mitä pandemian jälkeen

Tiistai 5.5.2020 klo 10.31 - Markku Lehto

Kriisit voivat muuttaa kehityksen suuntaa. 1970-luvun öljykriisillä oli pysyviä vaikutuksia. 80-luvulta lähtien talouden kasvu on ollut tuplasti ripeämpää kuin öljyn tuotannon kasvu. Asuntojen, liikennevälineiden ja energian tuotantomuotojen kehittäjät ovat tehneet töitä vähentääkseen öljyriippuvuutta. Eivät tosin riittävästi pelastaakseen ilmakehän. Sekin haaste on otettu vastaan. Ponnistelu jatkuu.

Jääkö pandemian synnyttämästä kriisistä jotain pysyviä jälkiä? Jo nyt voi sanoa, että jälkiä jää ja osa pysyvästi. Taloudelliset vaikutukset ulottuvat kotitalouksista maailmatalouteen ja asetelmat muuttuvat kaikilla tasoilla. Entä opitaanko paremmin hallitsemaan tulevien pandemioiden seurauksia. Siihenkin voinee vastata myöntävästi. Kriisivalmiutta parannetaan, perustuslakia ryhdyttäneen korjaamaan, poikkeusolojen organisointia muokataan, hankintaketjuja tarkastellaan kriittisesti niin yrityksissä kuin valtiolla ja tehostetaan lievempienkin kulkutautien hallintaa. 

Yksi hämmästyksen aihe oli se, kuinka ketterästi työpaikoilla ja oppilaitoksissa sopeuduttiin tilanteeseen. Onko tällä pysyviä vaikutuksia? Opitaanko jotain tavasta, jolla työ, koulutus ja opiskelu järjestettiin poikkeusoloissa. Entä onko jotain merkitystä sillä, että ihmiset halusivat kauemmas tartuntapesäkkeistä. Voisiko pandemia muuttaa asumiseen, liikenteeseen ja elämäntyyliin liittyviä arvostuksia?

Sattumoisin silmiin osuneet kaupunkitutkijoiden kommenttien mukaan mikään ei muutu. Suurimmat kaupungit jatkavat kasvuaan ja ihmiset pakkautuvat yhä lähemmäs toisiaan. Niin tosiaan saattaa käydä. Polkujen sijasta tallataan asfalttia ja tähtien kimmellystä enemmän houkuttelevat kaupunkien valot. Kenties näin. On ainakin turvallista ennustaa, että kaikki jatkuu kuten ennenkin. Niinhän useimmiten käy. Mutta voi käydä toisinkin. Sitä emme tiedä. Väitettä kannattaa tarkastella lähemmin.

Muuttumattomuuden puolesta puhuu se, että pandemia on kertaluontoinen. Tosin se tällä kertaa on poikkeuksellisen laaja ja vakava, mutta todennäköisesti siihenkin rokote löytyy, laumasuoja syntyy ja pandemia taittuu. Toisin oli yllä mainittujen energian hintaan ja ilmakehään vaikuttavien tekijöiden laita. Niihin reagoitiin ongelman pysyvyyden takia. Tällä perusteella kaupungistumisen jatkuminen on epäilemättä syytä ottaa perushypoteesiksi, jota ryhdytään koettelemaan vastakysymyksillä.

Ensimmäisiä kysymyksiä on, kuinka todennäköistä on, että vastaava pandemia toistuu seuraavan kymmenen vuoden aikana. Siihen virologit osaavat vastata minua paremmin. Vaikka niin kävisi, välillä on hyvinkin voitu unohtaa pandemian ikävyydet. Ajatus omasta pihasta luonnon keskellä voi pandemian riehuessa tuntua houkuttelevalta, mutta johtaako se perusteellisiin elämän muutoksiin? Ehkä ei. Toisin voi käydä, jos uusintaottelu vaarallisen viruksen kanssa toteutuu nopeasti. Silloin moni voi harkita asuinpaikkaansa uudestaan.

Toinen vastakysymys liittyy tapaan, jolla huolehditaan osaamistason nostamisesta. Etäopiskelu käynnistyi kuin taikaiskusta. Seurasin peruskoululaisten ponnistelua sellaiselta lähietäisyydeltä, joka isovanhemmalle oli mahdollista. Epätieteellisten havaintojen mukaan yksi seurattavista halusi intohimoisesti lisää matematiikan tehtäviä ja muutkin viihtyivät hyvin ruudun ääressä. Koulua käytiin tosissaan. Oppiminen ei hidastunut, se sai yksilöllisempiä muotoja ja avasi uusia mahdollisuuksia. Luokkaopetuksessa on sosiaalistavat ja tasa-arvoistavat etunsa, mutta ei sekään ole täydellinen. 

Etäopetuksen ja oppilaitoskeskeisen opetuksen yhdistäminen avaa aivan uusia mahdollisuuksia monipuolistaa ja syventää osaamista kaikissa ikäluokissa oppia janoavien fyysisestä sijainnista riippumatta. Tätä taustaa vasten oli hämmentävää seurata argumentointia, jolla oppivelvollisuus, lasten oikeudet ja luokkaopetus liimattiin toisiinsa. On todella suuri menetys, jos tätä nyt hankittua kokemusta ei ryhdytä käyttämään laajasti osaamistason kohentamisen välineenä peruskoulusta korkeimman tason koulutukseen asti.

Kolmanneksi katse kohdistuu etätyöhön. Kymmenen vuoden suunnittelu ei olisi normaalioloissa riittänyt siihen uudelleen organisointiin, mikä nyt toteutui yhdessä yössä tai parissa päivässä. Moni huomasi työtehtävien sujuvan nopeammin, yhteydenpidon tehostuvan ja aikaa jäi vielä uusille ajatuksille. Maisemakonttorin hälinä ja joutopuhe jäivät pois. Kolikolla on tässäkin tapauksessa toinen puoli. Ajan oloon esiin tulevat erakoitumisen haitat. Epävirallinen tiedon kulku on yksi väline asioita eteenpäin saatettaessa. Molemmissa työmuodoissa on etunsa. Miksi siis tehdä joko-tai valinta, jos sekä-että on mahdollinen.

Tästä päästään neljänteen näkökulmaan, luovuuteen. Kaupunkitutkijoiden ajatus, että kaupungistumisen jatkuminen on luovuuden ehto, ei ole uusi eikä luova. Enemmän luovuutta sisältyy pyrkimykseen kannustaa ihmisiä asumaan ja toimimaan erilaisissa ympäristöissä ja kehittää yhteydenpitoa tavalla, joka antaa tilaa henkilökohtaisille luontomieltymyksille, harrastuksille sekä perhe- ja läheissuhteille. Mikä innoittaa yhtä, ei sovi toiselle. Luovuutta syntyy, kun osapuolilla on jotain omaperäistä tarjottavana. Siihen tarvitaan myös sellaisia ajatuksia, joita syntyy muualla kuin studioissa ja työpajoissa, standardisoiduissa asuinympäristöissä, kapean osaamisen asiantuntijaryhmissä ja ammattikehittelijöiden piireissä. Ei pidä sulkea todellisia toisinajattelijoita, penttilinkoloita luovuuden ulkopuolelle. 

Viidenneksi olisi syytä punnita nyt saadun kokemuksen valossa, ovatko ne kaikki skaalaedut, joita keskittämiseen on ajateltu liittyvän, todellisia ja kestäviä. Luultavasti työvoiman rekrytointi olisi helpompaa, jos kehitettäisiin monipuolisempia etätyön ja ei-etätyön yhdistelmiä, toimistotiloja tarvittaisiin vähemmän, liikenteestä aiheutuvat häiriöt olisivat vähäisempiä ja tautiepisodit jakautuisivat tasaisemmin. 

Kuudenneksi voi palauttaa mieleen, että pandemian aikana työmatkaliikenteen väheneminen tuntui positiivisesti ilman laadussa ja työntekijöiden kukkarossa. Helsingin kantakaupungilla aamulenkillä käyvä eläkeläinen voi vain ihmetellä sitä junavaunujen ja bussien määrää, jolla työvoimaa rahdataan rautatientorin tuntumaan ja siitä edelleen Helsingin niemelle. Onko ihan varmasti aivan jokaisen työtehtävä sellainen, ettei sitä voisi toteuttaa lähempänä kotia juuri sinä päivänä. 

Seitsemänneksi kysyisin hyvinvoinnin kestävyyden perään. Huomattava nykyistä suurempi osa ihmisistä haluaisi asua pientaloympäristössä. Moni lasten takia. Ympäristön merkitystä kuvaa se, että hedelmällisyysluku on alhaisin Helsingissä. Asumisen kalleus ja asuinympäristö ovat rajoittamassa lasten määrää. Jos halutaan, että päästäisiin takaisin kymmenen vuotta sitten olleisiin syntyvyyslukuihin, kannattaa käyttää kekseliäisyyttä työn ja edullisen asumisen yhdistämiseksi siellä, missä asuntojen hinnat ovat valmiiksi edullisia.

Vaihtoehtoja on. Kannattaa miettiä.

Aluekehityksen megatrendit, metatrendit ja musta joutsen

Keskiviikko 25.3.2020 klo 16.01 - Silja Hiironniemi

ALUEKEHITYKSEN MEGATRENDIT, METATRENDIT JA MUSTA JOUTSEN

Tietoa Suomen alueiden kehityksestä on viime vuosina ollut saatavissa erittäin paljon. Tilanne on myönteisesti muuttunut takavuosiin verrattuna, jolloin odotettiin vuositilastoja ja julkaisuja harvakseltaan ja viiveellä. Siinä mielessä digitalisaatio on kovasti edistänyt alueiden tietoperusteisia kehittämismahdollisuuksia.

Ovatko megatrendit yksi kohtalonuskon muoto?

Viime vuosina kehitystä on pyritty ennakoimaan tunnistamalla megatrendejä. Suomen väestö- ja aluekehitystä on kuvattu valtaosin yhdellä megatrendillä, kaupungistumisella. Helsingin ylipormestari Janne Vapaavuori on esiintynyt julkisuudessa varsin ärhäkkäästi väittäen, että kaupungistuminen on väistämätöntä, ja sitä on turhaa ja tyhmää vastustaa. Trendejä ei tietysti edes voi vastustaa, mutta on syytä kysyä, pitääkö niiden toteutumiseen tulevana väistämättömänä kohtalona uskoa?

Tunnettua tietoa toki oli ja on, että työn ja opiskelupaikkojen perässä Suomen aktiiviväestö on keskittymässä kasvukolmion suuriin kaupunkeihin, ja samalla pienten ja syrjäisten kuntien asukasluku vähenee, ihmiset ikääntyvät ja yritykset kuolevat. Tätä kehitystä on tuotu esiin yhä uudelleen erilaisin indikaattorein ja kuvin.

Kaupunkien ja kuntien elinvoimaindikaattoreina on käytetty esimerkiksi Timo Aron esityksessä mm seuraavia: Väestönlisäys %, avoin sektorin työpaikkalisäys %, verotulot %, työllisyysaste %, työttömyysaste %, toimivien yritysten määrä 1000 asukasta kohden, huoltosuhde, väestöllinen huoltosuhde, koulutustaso ja valmistuneet asunnot. Näillä mittareilla kuuden kärki on Helsinki, Espoo, Vantaa, Seinäjoki, Porvoo ja Tampere.

Tämä on vakuuttavaa tietoa, ja ennakoitu onkin, että Suomessa on muutamien vuosien kuluttua ainoastaan kolme kasvavaa kaupunkiseutua. Tämän mukaan kaupungistuminen olisi kaiken ylittävä, väistämätön megatrendi.

Indikaattoreiden harhaa

Toisaalta, nykyinen tietotulva muokkaa käsityksiämme aluekehityksen tilanteesta ja kehittämisen mahdollisuuksista jo suorastaan liian tehokkaasti. Kun kuukausi kuukaudelta esitetään tiivistettyjä ja kaavamaisia indikaattoreita, lukuja ja kuvia aluekehityksen eriytymisestä, kaupunkien elinvoimasta ja maaseudun väestökadosta, jää väistämättä joitakin asioita varjoon ja esitetyt faktat näyttävät kuvaavan koko totuutta. Tällä tavalla muokkautuvat näkemyksemme siitä, mikä on mahdollista, mikä on väistämätöntä ja mitä on tehtävissä ongelmien ratkaisemiseksi. Todellisuus on kuitenkin paljon monimutkaisempi kuin joidenkin valittujen indikaattorien osoittama pelkistetty kuva.

Lue lisää.

Indikaattoreiden ulkopuolelle jää laaja skaala aluekehitykseen vaikuttavia tekijöitä. Trendien kautta ilmenee myös uusia elinmahdollisuuksia, jotka olisi tunnistettava. Itseäni kiehtoisi esimerkiksi sellainen indikaattori, joka kuvaisi ihmisten palkan taikka verotuksen jälkeen käteen jäävän ansion ja asumis- ja muiden kustannusten suhdetta eli todellista elintasoa alueittain. Sellaista en ole nähnyt, mutta ehkä se olisi kehitettävissä.

Kaikkea ei kuitenkaan voi mitata. Esimerkiksi identiteetti ja kulttuuri tai ihmisten osallistuvuus tai hyvinvointi ovat sellaisia tekijöitä, joilla on vaikutusta alueelliseen kehitykseen. Rohkenen väittää, että esimerkiksi Etelä-Pohjanmaalla yrittäjyys ja ehkäpä myös pohjalainen ylpeys ovat arvoja, jotka saavat aikaan konkreettista yritystoimintaa ja myönteistä kehitystä.

Muistan aina keskustelun, jota käytiin Etelä-Pohjanmaan maakuntavaltuuston kokouksessa, kun 90-luvulla lama-aikaan tulivat ensimmäiset maakuntakohtaiset bkt-luvut tietoon. Etelä-Pohjanmaan bkt-luvut olivat Suomen maakunnista toiseksi heikoimmat. Ne herättivät moniäänisen kauhistuneen ja epäuskoisen reaktion: emme me ole KÖYHIÄ! Se hyöty numeroista oli, että ne herättivät. Eikä Etelä-Pohjanmaa ole enää toiseksi heikoin maakunta Suomessa, vaan esimerkiksi Timo Aron maakuntien iskukykyvertailussa sijalla 10 vuonna 2018. Maakuntakeskus Seinäjoki on valtakunnallisen kärjen tuntumassa. Kohtaloa ja trendejä vastaan voi siis taistella ja saada tuloksia, ja varsinaisena elinvoimatekijänä tässä kehityksessä on ollut maakunnan kulttuuri ja henki, joka ei indikaattoreissa näy.

On löydettävissä myös uusia indikaattoreita, jotka osoittavat kehityksen monimuotoisuutta ja muuttavat kehityskuvaa. Kun kuvataan syntyvien lasten lukumäärän vähenemistä koko maan tasolla ja lasten määrän vähenemistä kunnittain, syntyy kuva maaseudun kuihtuvista alueista ja kunnista. Jos kuvataankin lasten lukumäärää synnytysikäistä naista kohti kunnittain tai alueittain, huomataan, että se onkin pääkaupunkiseutu, jossa lapsia syntyy suhteessa vähiten. Tällä mittarilla elinvoiman kärkialueet ovatkin pitkin pohjalaisia maakuntia. Indikaattorin todistusvoima muuttaa suuntaa.

Sisä-Suomessa on kuntia, jotka saavat merkittävästi elinvoimaa mökkiasukkaista ja kesätapahtumista. Maallemuutto ja monipaikkainen asuminen ja ajankäyttö ovat nousseet jo joissakin trendianalyyseissä marginaalista mainitsemisen arvoisiksi vastatrendeiksi vallitseville megatrendeille. Hyvä niin, mutta vakavasti niitä ei vielä ole oikein otettu, ja niitä hyödyntäviä ja vahvistavia toimenpiteitä on saatu odottaa.

Aluetiedon analysointi monipuolistuu – megatrendit, metatrendit ja jännitteet muodostavat entistä monipuolisemmin kehityskuvaa

Trendien analysointi on vähitellen kehittynyt. Sitra on hiljattain ilmestyneessä raportissa käsitellyt megatrendejä v 2020. Siinä on korostettu trendien monimuotoisuutta ja niiden välisiä jännitteitä.

Sitra on tunnistanut ja muotoillut seuraavat megatrendit:

- Väestö ikääntyy ja monimuotoistuu

- Talous hakee suuntaa.

- Verkostomainen valta voimistuu

- Talous sulautuu kaikkeen 

- Ekologisella jälleenrakennuksella on kiire.

Väestökehityksen trendeinä on mainittu muun muassa

- Eliniät pitenevät ja väestö vanhenee

- Syntyvyys laskee

- Väestö keskittyy muutamille alueille

- Kaupungistuminen jatkuu

- Muuttoliikkeet kasvavat

Väestökehityksen jännitteiksi Sitra on tunnistanut muun muassa väestön keskittymisen muutamaan kasvukeskukseen ja samanaikaisen toiveen pitää Suomi asuttuna ja siitä aiheutuvan kärjistyvän vastakkainasettelun kaupungin ja maaseudun välille.  Sitrassa nähdään, että vastakkainasettelu kärjistyy, ja viitataan monipaikkaisuuteen ja monipuolisempaan jaotteluun välittävinä tekijöinä. Tämän pidemmälle jänniteanalyysi ei tässä kohdassa ulotu.

Sitran jänniteajattelussa on vielä paljon epäselvää. Siitä kuitenkin todetaan: ”Jo se, että on tunnistettavissa jännitteitä, kertoo siitä, että tulevaisuuteen voi vaikuttaa.” Tästä asiasta voi olla samaa mieltä. Yksiulotteisesta trendikohtalouskosta on päästävä.

Megatrendien lisäksi Sitra tunnistaa myös kehitykseen vaikuttavia metatrendejä. Sitran metatrendit on muotoiltu hyvin yleisellä tasolla: Postnormaalit ajat, Tunteet pelissä ja Yhdessä erikseen.

Metatrendeillä tarkoitetaan tässä yhteydessä useista erilaisista kehityskuluista kumpuavia, eri teemoja poikkileikkaavia, usein vasta hahmottumassa olevia muutosvoimia, jotka muuttavat trendejä ja megatrendejä. Kyseessä on siis muutosta muuttava muutos. Metatrendien avulla voi ymmärtää paremmin kokonaisuutta ja sen muutosta. Metatrendien vaikutuksista tarvittaisiin kuitenkin vielä tarkempaa pohdintaa.

Kokonaisuuden tajuaminen

Yksi Sitran tunnistama jännite on yksinkertaisuuden kaipuun ja monimutkaisuuden hyväksymisen välillä. On kasvava halu löytää yksinkertaisia selityksiä kohinan ja yllätyksien keskellä. Ne eivät kuitenkaan kanna pitkälle. Siksi monimutkaisuuden hyväksymisen ja kokonaisuuksien ymmärryksen merkitys korostuu. On tarve nähdä asioiden välisiä yhteyksiä ja suurempaa kuvaa. Tämä pätee erittäin hyvin alueellisen kehityksen ja koko Suomen edun pohdinnassa.

Ansioistaan huolimatta Sitran trendiraportti jättää vielä jotakin ulkopuolelle. Se käyttää edelleen kovin mittarein analysoitavissa olevia trendejä: väestömuutoksia, teknologiaa, taloutta. Pehmeitä ja kokonaisvaltaisia tekijöitä ja niiden mittareita, kuten ihmisten hyvinvointi, kansallistunne, kulttuuri, uskonto ja ideologiat ja myös poliittiset näkemykset jäävät tarkastelun ulkopuolelle. Niiden vaikutus trendeihin ja trendien vaikutus niihin voisikin olla liian suuri haaste analyysille. Silti ne olisi voitu edes mainita, ja ottaa ne jollakin tavalla mukaan kuvioon.

Kukapa meistä omaisi täydellisen maailmankuvan. Pieniä askeleita kohti monimutkaisuuden tiedostamista ja jopa hallintaa voidaan kuitenkin ottaa. Ja siihen on tyytyminen, että kun kuva alkaa muotoutua, siihen voi tulla uusi tekijä, joka sekoittaa koko pelin. Viimeisin sellainen on koronavirus. Siitä ei Sitran analyysissä vielä ollut hajuakaan.

Musta joutsen voi muuttaa kaiken

Mustat joutsenet tai villit kortit mainitaan silloin tällöin erilaisissa strategioissa mahdollisina yllättävinä tekijöinä, joita ei ole voitu ennalta aavistaa eikä ottaa huomioon ennakoinnissa. Niiden mahdollisuutta ei silti usein oteta kovinkaan vakavasti, niitähän ei määritelmän mukaisesti voida ennakoida. Kuitenkin kaikessa yhteiskunnan kokonaisturvallisuuden varautumisessa niillä tulee olla sijansa.

Nyt on trendejä sotkemaan tullut globaali koronavirus, joka voi mullistaa ainakin lyhyellä tähtäimellä trendien kulkua. Tähän on jo nyt kiinnittänyt huomiota konsulttiyhtiö MDI:n seniorikonsultti Eero Holstila blogissaan https://www.mdi.fi/blogi-muuttaako-virus-suomen-aluekehityksen-suunnan/. Hän näkee, että poikkeustila koettelee nimenomaan suurimmille kaupungeille tyypillisiä palveluelinkeinoja. Hän katsoo, että uusi tilanne tarjoaa pienille paikkakunnille kenties viimeisen mahdollisuuden, ja joku niistä osaa käyttää tämän erikoistarjouksen. Kiintoisa ajatus, mutta yleinen ajatusmalli voi ehkä laajemminkin muuttua; esimerkiksi digitalisaation laaja hyödyntäminen etätyön ja etäpalvelujen toteuttamisessa saa nyt aivan uuden käytännön loikan eteenpäin.

Mustiin joutseniin ei voi varautua, ja sittenkin voi. Kun emme tiedä, mitä on edessä, pitää yhteiskunnassa olla resilienssiä, joustoa, muutoskykyä, mukautumiskykyä ja palautumiskykyä. Silloin on mahdollista pärjätä millaisen shokin kanssa tahansa. Suomen ja koko maailman resilienssi on nyt testissä. Siinä ovat keskeisinä tekijöinä mukana hyvinvointipalvelut, yhdyskuntarakenne ja aluerakenne. Suomi on näiden asioiden suhteen onneksi edelleen hyvässä kunnossa useimpiin muihin maihin verrattuna.

Trendeihin ei pidä liiaksi uskoa. Tilastoista ja niiden nojalla tehdyistä ennusteista muodostuu helposti itseään toteuttava kierre. Tilastot katsovat aina taaksepäin, mutta kehitys kulkee eteenpäin, vaikka joskus pomppien ja mutkitellen.

Lue lisää »

Kuolematon korporatismi eli pitkä kihlaus

Perjantai 7.2.2020 klo 10.50 - Leo Suomaa

Loputtomat kihlajaiset (Siltala, 2020) on tuore kirja. Kihlauksella ei ole nykyään juridisia seuraamuksia. Sen sijaan kirjassa kerrotulla kihlauksella, tammikuun kihlauksella, on ollut, on ja lienee oleva monenlaisia seuraamuksia. Sen juoni on kerrottu työnantajien näkökulmaa valaisten ja on tavallaan hämmästyttävää, että siihen on tarvittu 400 sivua ja liitteet. Saman näkökulman kiteytti aikoinaan Työnantajain yleisen ryhmän toimitusjohtaja Lauri Saurama neljäksi sanaksi: pienet palkat ja työrauha. Toki kirja antaa sävyjä näihin sanoihin.

Lue lisää »

Miksi puhutaan valtakunnansovittelijasta?

Maanantai 20.1.2020 - Leo Suomaa

Työ- ja virkaehtosopimusneuvottelut ovat hyvällä alulla. 

Uusi piirre on näkyvä ja äänekäs valtakunnansovittelijan arvostelu.

Vuokko Piekkala sanoi ääneen sen, minkä hänen edeltäjänsä Minna Helle oli jo sanonut ääneen, mutta mikä edellisten valtakunnansovittelijoiden aikana oli luettavissa vain oikeustieteen perusteoksista. Hän nimittäin ilmoitti puolustavansa niin sanottua työmarkkinoiden yleistä linjaa.

Toinen syy ottaa puheeksi valtakunnansovittelija on kilpailukykysopimuksesta ja Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) sääntömuutoksesta johtuva asetelma. 

Kolmas syy keskusteluun valtakunnansovittelijasta on epämääräisempi. Se on muotoiltu väitteeksi, että valtakunnansovittelija Piekkalalla ei ole riittävästi auktoriteettia

Lue lisää »

Vähimmäispalkkadirektiivi

Torstai 16.1.2020 - Leo Suomaa

Euroopan komissio pohtii asioita, joilla voi olla suurikin vaikutus Suomen työmarkkinajärjestelmään. Toinen koskee alustatyötä. 

Toinen koskee vähimmäispalkkalainsäädäntöä, eurooppalaista minimipalkkadirektiiviä. Suomi on yksi niistä EU:n jäsenvaltioista, joissa ei ole vähimmäispalkkalakia tai ei ainakaan ole säädetty vähimmäispalkan määrästä. 

Melko varmaa on kuitenkin yksi asia. Minimipalkkadirektiivi ei paranna Suomen työnantajien palkanmaksukykyä eikä luultavasti lisää palkansaajien ansiotuloja. 

Lue lisää »

Sovittelija ja sovittelu

Perjantai 27.12.2019 - Leo Suomaa

Suomen talouskasvuksi vuonna 2020 ennustetaan noin yhtä prosenttia. Vertailun vuoksi esimerkiksi niin sanottujen kiky-tuntien hinnaksi on arvioitu vähän toista prosenttia. Myös työnantajat käyvät nykyisin neuvottelupöytään ja niin muodoin tulevat myös työriitojen sovitteluun omine tavoitteineen.

Palkansaajajärjestöissä ratkaisua kipukohtiin on haettu sovittelujärjestelmän muuttamisesta.

Esikuvaksi on tarjottu Ruotsia, mutta tällä kertaa ei ole puhuttu Tanskasta eikä Norjasta.

Lue lisää »

Antti Palolan avaus

Sunnuntai 15.12.2019 - Leo Suomaa

STTK:n puheenjohtaja Antti Palolan mukaan nykyistä työriitojen sovittelua olisi syytä uudistaa. Avaus on merkittävä ja rohkeakin. Jos työriitoja koskeva lainsäädäntö avataan, on todennäköistä, että pöytään kannetaan monenlaisia aihepiiriin kuuluvia asioita pakkosovittelusta alkaen työtaistelusakkojen määrään saakka.

Palola viittaa jokseenkin yleisin sanamuodoin Ruotsin malliin ja Medlingsinstitutet’iin, ”johon kuuluu useita henkilöitä.”

Uudistamisessa ei kuitenkaan voine olla kysymys pelkästään valtakunnansovittelijan toimiston tarpeellisesta sovittelijamäärästä.

Lue lisää »

Lakkopuheiden lukuopas

Maanantai 11.11.2019 - Leo Suomaa

Yleisen elämänkokemuksen valossa mitään erityistä ei tapahtunut, kun Postin lakko alkoi. PAU ja Palta eivät vielä saaneet syntymään työehtosopimusta. Useimmat lakot on kuitenkin lopetettu sopimuksella. Kerrotaan, että ainoana poikkeuksena olisi muinainen Elannon hevosmiesten lakko. Luultavasti se myös säilyttää ainoalaatuisen poikkeusasemansa.

Kun työehtoneuvottelut eivät ole johtaneet sopimukseen, varsinkin silloin asia alkaa elättää ainakin neljää diskurssia. Osapuolet puhuvat (1) toisilleen, (2) omilleen, (3) medialle ja suurelle yleisölle sekä (4) valtakunnansovittelijalle.  

Vaikka puhutaan samasta aiheesta, näiden neljän eri puhe- tai esitystavan muoto, säännöt, kohde ja päämäärät ovat erilaiset. Melko ratkaiseva asia on se, kuka on oletettu kuuntelija eli puhujan tarkoittama viestin vastaanottaja.

Lue lisää »

Ylös jostain palkkakuopasta

Keskiviikko 6.11.2019 - Leo Suomaa

Naisten ja miesten palkkaero eli vuositasolla yhteenlaskettujen palkkatulojen ero on kansantalouden tasolla sangen suuri. Prosentteina se on 16 prosenttia ja rahana 7–8 miljardia euroa. 

Olennainen osa naisten ja miesten palkkaerosta johtuu segregaatiosta eli siitä, että naiset ja miehet ovat eri ammateissa, eri tasoisissa tehtävissä ja eri sopimusalojen töissä. 

Kenen tai minkä asiana on kattaa se naisten ja miesten ansiotuloero, joka johtuu siitä – kuten kärjistäen on sanottu – ”kuka hakee lapset päivähoidosta”?  Vaikuttaako asiaan tai saako siihen vaikuttaa se, millainen oikeus ja mahdollisuus perheillä on valita? Millainen perhetyöuudistus tarvittaisiin?

Lue lisää »

Onko kolmannen poissuljetun laki poissuljettavissa?

Lauantai 2.11.2019 - Leo Suomaa

Jos työtä suorittava henkilö ei ole työntekijä, hänet selitetään yrittäjäksi: kolmannen poissuljetun ”laki”.

Työttömyysturvan puolella on pohdittu kolmatta vaihtoehtoa. Työtön voi nimittäin työllistyä myös omaan työhön.

Omaa työtään tekevistä puhutaan siis sujuvasti, vaikka työoikeus ei tunne oman työn käsitettä; työoikeushan tarkastelee erityisesti työsopimussuhteeseen liittyviä kysymyksiä, eikä siinä ole tilaa kolmannelle vaihtoehdolle. Esimerkiksi työterveyshuoltolaissa puhutaan yrittäjistä ja muista omaa työtään tekevistä. Verottaja tunnistaa myös yksityisen elinkeinonharjoittajan. Johonkin tarpeeseen nämäkin puhetavat ja erottelut perustuvat.

Ajankohtaiseksi pohdinnan on tehnyt keskustelu alustataloudesta. Äärimmilleen pelkistäen voidaan sanoa, että alustataloudessa työvoimaa tarjoava työntekijä ei enää etsi markkinoilta eli alustalta työnantajaa vaan työsuoritteen tarvitsijaa.

Lue lisää »