Helsingin Sanomat oli sunnuntaina 30.8. käyttänyt aukeaman esitelläkseen hollantilaisen toimittajan Ruter Bergmanin kirjaa Hyvän historia ja muutenkin kirjailijan ajatuksia. Bergmanin väite on, että suurin osa ihmisistä ja varsinkin vallankäyttäjistä kantaa sisällään väärää ihmiskuvaa. Tuon vääristyneen ihmiskuvan mukaan olemme itsekkäitä ja aina valmiita kampittamaan, jos oma etu sitä vaatii. Johdonmukainen päätelmä tästä on, että valta pitää antaa yhteiskunnalle ja sen edustajille. ”Johtajat” ajavat yleistä ja yhteistä etua.

Bergmanin ajatus puolestaan on, että todellista edistystä voi odottaa ja toivoa vain silloin, kun ajatellaan, että ihmiset ovat kunnollisia ja yhteistyöhaluisia. Silloin yhteiskuntaa voi rakentaa luottamuksen varaan. Esimerkeillä hän osoittaa luottamuksen voiman asioiden hoitamisen välineenä ja perustana.

Teksti tuntui tutulta. Samaa olen yrittänyt sanoa kirjassa Hyvinvointiyhteiskunnan arvot. Mielenkiintoista on lukea Bergmanin pohdintaa muutoksen liikkeellepanijasta. Toivottua muutosta ei synny vain yhteiskuntaa eli olosuhteita muuttamalla. Se ei riitä, myös ihmisten on muututtava. Mutta mikä muuttaa ihmisen tai saa ihmisen ponnistelemaan ollakseen luottamuksen arvoinen. Bergman tuomitsee selfhelp-kirjallisuuden. Se on liian heppoinen väline. Hieman epäselväksi jää, mitä tarvitaan. Ilmeisesti jotain rankempaa viestintää, joka pakottaa peilin eteen.

Laajemmin voi kysyä, mikä ylipäätänsä selittää sen, että kahdesta samalta pohjalta ponnistavasta yhteiskunnasta toinen menestyy, toinen ei. Viime aikoina kannatusta on saanut Daron Acemoglun ja James A. Robinsonin näkemys, jonka mukaan katse on suunnattava keskeisten instituutioiden kuten oikeuslaitoksen, koulujärjestelmän ja median kykyyn, haluun ja mahdollisuuksiin noudattaa reilun pelin sääntöjä. Hetkellisesti autoritaarinen, korruptoitunut ja sananvapautta hylkivä poliittinen eliitti voi onnistua edellä kävijöitä kopioimalla. Seinä tulee vastaan, kun lähestytään kärkeä. Silloin pitäisi antaa tilaa sellaisillekin innovaatioille, jotka voivat horjuttaa vallanpitäjän asemaa.

Vertailut muihin maihin osoittavat, että meillä noita vaaroja on onnistuttu torjumaan ja se on myös yksi selitys menestystarinallemme. Mutta riittääkö se? Onko nyt tultu päätepisteeseen? Vai onko etsittävä portaita, jotka vievät korkeammalle tasolle?

Instituutiomme ovat hyvällä kansainvälisellä tasolla, mutta vaarana on niiden kangistuminen ja kapea-alaisuus. Ongelmiin tarjotut ratkaisut liikkuvat useimmiten puhujan mukavuusalueella ja puheissa on vahva liturginen sivumaku. Se ei herätä kuulijassa tunnetta aidosta välittämisestä ja rehdistä ratkaisujen etsimisestä. Epäaitous antaa sivutuotteena polttoainetta ääriliikkeille.

Tuossa mainitussa ”hyvinvointikirjassa” tarjoan vaihtoehdoksi veljeyttä, joka tavanomaisemmin sanottuna tarkoittaa kumppanuutta. Sille on ominaista vastavuoroisuus, vastuullisuus omasta toiminnasta ja molemmin puolinen sitoutuminen tavoitteeseen. Kumppanuus ei päästä ketään helpolla, mutta vastaavasti se myös palkitsee mukaan lähteneet. Kumppanuuteen kuulu se, että kaikki otetaan mukaan.

Mitä pitäisi tehdä, että kumppanuus tulisi eläväksi elämäksi? Tässäkin tapauksessa katse kohdistuu instituutioihin. Perimiltään muutos lähtee koulutuksesta. Perusta luodaan jo varhain lapsuudessa. Yksilöinä olemme erilaisia, mutta se ei estä tavoittelemasta yhteistä eetosta, samoja käyttäytymisen perussääntöjä. Erityisen tähdellistä on käydä läpi ammattietiikkaan kuuluvia kysymyksiä asianomaisen koulutuksen yhteydessä.

Poliittisten puolueiden olisi etsittävä tapoja toimia kumppanuuden pohjalta. Ensimmäinen askel olisi toisten moittimisen ja mustaamisen sijasta keskittyä parempien ehdotusten tekemiseen. Siinä ne voisivat ottaa oppia yritysten markkinoinnista, jossa äärimmäisen harvoin moititaan kilpailijan tuotetta. Siitä voisi edetä askel askeleelta puolueen epämukavuusalueelle: omien oppien puutteiden punnitsemiseen. Se auttaa kumppanuuksien rakentamisessa.

Etujärjestöjen olisi rohkeasti lähdettävä uudelleen oppimisen tielle. Vastavuoroisuus ja sitoutuminen koskee kaikkia. Työnantajien, työntekijöiden ja yrittäjien on löydettävä omat väylänsä kumppanuuden tielle. Sama sivuaa niin ammattihenkilöitä kuin kuluttajia, asiakkaita, oppilaita ja potilaita heidän omissa rooleissaan. Kaikkien olisi osoitettava halua sitoutumiseen ja ennakkoluulottomutta vuorovaikutuksessa.

Vauhtiin pääsemiseksi tarvittaisiin välittömästi esikuvia. Julkisuuden henkilöt ovat avainasemassa. Heidän tulisi puhua selkeästi tavanomaiset rajat ylittävän vastuullisuuden puolesta. Välittämisen ja kaikkien mukaan ottamisen esimerkkejä olisi hyvä nostaa esille työelämässä, sosiaaliturvassa ja hyvinvointipalveluissa.

Kumppanuus on myös kurinalaista. Siihen eivät kuulu normien alta puikkelehtijat. Tarvitaan valpasta julkista sanaa, napakkaa viranomaistoimintaa ja ajantasaista normistoa. Ne luovat uskottavuutta.

Kumppanuutta voidaan vahvistaa taloudellisella tuella. Yhteiskunnassa on laaja sopimusten verkosto, joka on vain osaksi sanallistettu. Hyvät tavat ja lain hengen kunnioittaminen ovat osa kulttuuria. Sen vaalimiseksi on edistettävä järjestelmällisesti kaikki mukaan ottavaa kansalaistoimintaa.

Vastaus otsikon kysymykseen on siis: kyllä kumppanuus, ei kampittaminen.