Monelle tutuksi tulleessa kirjassa Faktojen maailma Hans Rosling kuvaa taitavasti, kuinka asiat ovat paremmin kuin luulemme. Hän tiivistää sen virkkeeseen: ”Itse asiassa jokainen maa on muuttunut paremmaksi melkein kaikilla mittareilla”. Se on totta. Siitä on houkuttelevaa päätellä, että kaikki uusi merkitsee muutosta parempaan. Näin ei kuitenkaan ole. Tämän suuren kuvan sisällä on ehditty kulkea monenlaisia harhapolkuja edistyksen nimissä. 

Vuoden 1941 alkupuolella kansanhuoltoministeriö antoi Toivo Rautavaaralle tehtäväksi laatia ohjeita luonnonkasvien käyttömahdollisuuksista. Tulosta syntyi tutkimus- ja perinnetietoa yhdistelemällä. Lukijaa opastettiin yksityiskohtaisesti luonnonkasvien terveelliseen ja ravitsevaan maailmaan. Selvitys tuli tarpeeseen. Sota-aikana kaikki syötäväksi kelpaava nousi arvoon arvaamattomaan.

Sota loppui ja niin hävisi myös kiinnostus luonnonkasveihin. Tarjolla oli makeampia ja rasvaisempia vaihtoehtoja. Monet muutkin asiat tulivat vanhanaikaisiksi. Paikallisyhteisöjen mielenvirittäjänä toiminut kansanmusiikki hiipui hiljaiseloon sodan jälkeen. Populaarimusiikki valtasi alaa. Vanha rakennuskanta joutui niin ikään silmätikuksi. Moderni kaupungistuminen valtasi mielet. Purkuinnossa tuhottiin kauniita kivitaloja puurakennuksista puhumattakaan.

Toisin kuin monet silloin kuvittelivat, kehitys ei ole sen jälkeen ollut suoraviivaista. Vuonna 1976 julkaistiin uusi versio Rautavaaran kirjasta nimellä ”Mihin kasvimme kelpaavat”.  Se oli alkuperäistä lyhyempi ja ajan vaatimiin muutoksiin sovitettu. Kustantaja oivalsi ihmisten halun tietää enemmän ravinnon ja terveyden välisistä yhteyksistä. Herättäjänä olivat synkät sydän- ja verisuonitautien tapausmäärät. Noista päivistä olemme tulleet luomuruokien ja härkäpapupihvien aikakauteen.

Kansanmusiikin perinteet elpyivät aikaisemmin. 1968 järjestettiin Kaustisilla ensimmäiset kansanmusiikkijuhlat. Uskonvahvistusta oli etsitty Walesista asti. Kaikkien yllätykseksi paikalle saapui 20 000 kuulijaa. Kiinnostus ei lopahtanut, vaan päinvastoin kasvoi. Sittemmin suomalainen kansanmusiikki on liittynyt maailmanmusiikin perheeseen ja sen akateeminen opetus ja tutkimus on kokonaan toisella tasolla kuin 50 vuotta sitten rohjettiin kuvitella.

Rakentamisessa kiinnostus vanhan säilyttämiseen heräsi samoihin aikoihin. Yhtenä käännekohtana pidetään vuotta 1973, jolloin Turun kauppatorin reunalla ollut vanha hotellirakennus, Hamburger Börs purettiin. Purkua vastustava kapina sai selvän symbolin. Turun tauti ehti tehdä tuhojaan monissa kaupungeissa vielä senkin jälkeen, mutta ilmapiirin muutos oli selvästi aistittavissa.

Jos haluamme välttyä vastaavilta harharetkiltä, keskustelun lähtökohdaksi tulisi hyväksyä luonnosta tuttu monimuotoisuus. Vanhaa ei hävitetä sen takia, että se on vanhaa eikä uutta vastusteta sen takia, että se on uutta. Vanhaa voi uudistaa sitä tuhoamatta ja uutta voi tehdä vanhaa kunnioittamalla. Vanhaa ja uutta voi yhdistellä. Emmalla tänä vuonna palkittu Pauanne yhdisti vanhat arkistonauhat ja modernin kansanmusiikin. Timo ja Tuomo Suomalainen olivat edelläkävijöitä jo 60-luvulla. He säilyttivät kaupunkiympäristön lähes sellaisenaan yhdistämällä kalliokaivannon ja modernin kirkon. Rakennusmateriaalina puun arvostus on noussut. Siitä rohjetaan tehdä kerrostalojakin. 

Monet puhuvat mielellään jatkuvan uudistamisen välttämättömyydestä. Sitä voi perustella sanomalla, että perinne-, kokemus- ja kirjatieto on helpompi yhdistää, kun edetään askel askeleelta. Periaatteessa he ovat oikeassa. Jatkuva oppiminen voi estää tuhon tielle joutumisen, mutta sekään ei ole ongelmatonta. 

Ihmiset kaipaavat turvallisuutta ja pysyvyyttä. Toistuvat muutokset luovat kuvan epävarmuudesta ja ennustamattomuudesta. Jos eläkkeitä rustataan toiseen muotoon monta kertaa saman vuosikymmenen aikana, voiko koko järjestelmään luottaa? Jos EU:n on muutettava sääntöjensä tulkintoja kriisistä toiseen, mihin tällä luovuuden tiellä lopulta päädytään? 

Jatkuvan uudistamisen tielläkin on muistettava juuret, joista toiminta on lähtenyt liikkeelle. Viisas perehtyy lähtökohtiin, kuuntelee myös vastaväitteitä ja osaa ottaa niistä opikseen. Sama koskee myös opponentteja. 

Tämän tarinan opetus on, että on syytä varoa uudistuksia, joita perustellaan trendillä. Vankemmaksi vakuudeksi palataan vielä alussa mainittuun ruokahuoltoon ja sen tulevaisuuden uhkiin. Polemiikki-lehdessä (3/2020) Ilkka Herlin ihmettelee, että suurkaupungit on brändätty ”ekologiseksi elämänmuodoksi”. Kasvava betonimäärä ei anna ajatukselle tukea ja mitä suuremmiksi metropolit kasvavat, sitä suuremmissa vaikeuksissa on kestävällä tavalla toteutettu ruokatuotanto. Huoltovarmuus on uhattuna, ellei alueiden roolia, maankäyttöä ja tuotantotapoja punnita uudelleen.