Mielipidemittaukset osoittivat, että suomalaisten mielissä ehti parin vuoden ajan vahvistua huoli elinympäristön tulevaisuudesta. Pandemia on siirtänyt sen huolen ajattelun takamaastoon. Vähitellen on kuitenkin vastattava siihen kysymykseen, miten näistä molemmista selvitään. Emme ole ensimmäistä kertaan suurten muutosten äärellä. Tähän päivään on tultu monien kriisien läpi.

Toisin kuin joskus väitetään, historiasta voi oppia yhtä ja toista. Vaikeuksia kyllä tulee vastaan, kun pitäisi päätellä, miten opittua sovelletaan. Joukko arvostettuja suomalaisia historiantutkijoita on rohjennut lähestyä tätä kysymystä. Tuloksia voi lukea Juhani Koposen ja Sakari Saaritsan toimittamasta kirjasta ”Nälkämaasta hyvinvointivaltioksi”. Kirjasta piirtyy monipuolinen kuva niistä poluista ja polkujen mutkista, joita pitkin tähän päivään on tultu.

Jos katsotaan pitkiä trendejä, havaitaan, että talouden mittapuulla Suomi alkoi lähestyä länsimaita jo 1920-luvulla. Samalle uralle noustiin kuitenkin vasta 1970-luvulla. Monipuolisempi tapa kuvata yhteiskunnan muutosta on käyttää YK:n kehitysohjelman UNDP:n inhimillisen kehityksen indeksiä (HDI). Tästä hieman muunnellulla HHDI-indeksillä on vertailtu 22 teollistuneen maan kehitystä vuodesta 1870 vuoteen 2007. Tämän indeksin valossa Suomi oli todella periferiassa vielä Snellmanin aikoihin, mutta nousu hyvinvoivien kansakuntien joukkoon on vakuuttava. Lähtövuonna Suomi oli toiseksi viimeinen ja päätevuonna seitsemän parhaan joukossa. Näin siitä huolimatta, että tässä välissä on ehditty kokea vastoinkäymisiä toisensa jälkeen.

On paljon keskusteltu siitä, mikä on talouskasvun, terveyden ja koulutuksen keskinäinen suhde. Siihen ei ole yksiselitteistä vastausta. Suomen historiassa näyttää talouskasvu edeltäneen koulutustason ja terveydentilan kohentumista. Vasta viime vuosisadan jälkipuolisolta lähtien on tilastoaineiston perusteella havaittavissa myös toiseen suuntaan kulkeva vaikutus, jonka mukaan koulutus ja osaaminen myötävaikuttaa talouskasvuun ja taloudelliseen kilpailukykyyn. Siihen luotetaan muun muassa Vihriälän ryhmän suosituksissa.

Viime aikoina on kehityspolkujen tutkijoita kiinnostanut erityisesti yhteiskunnallisten instituutioiden vaikutus. Daron Acemoglu ja James A. Robinson ovat käsitelleet tätä kirjassaan ”Why Nations Fail”. Instituutiot sanana tarkoittaa heidän kielenkäytössään pikemminkin vallitsevia tapoja, arvoja, valtasuhteita ja perusoikeuksia. Tarvitaan tasapaino keskitetyn ja hajautetun vallankäytön välille, turvallinen ja avoin omistusoikeus sekä vaihdanta, josta korruptio on kitketty pois. Yhteiskuntaan tarvitaan luottamuksen ja avoimuuden ilmapiiri. Näistä muodostuu kohtalon voima, joka ruokkii hyvien tekojen kehää tai jos näissä epäonnistutaan syntyy kielteinen noidankehä. Kehitykseen vaikuttaa myös se, osataanko historiallisessa käännekohdassa tehdä oikea valinta. 

Omaa uskoamme tulevaisuuteen lisää se, että ”instituutiomme” ovat auttaneet ja auttanevat edelleen meitä pysymään hyvien päätösten ja toimenpiteiden kehällä. Uudistumishaluakin on ollut ilmassa. Historiasta emme kuitenkaan saa vastatausta siihen, kuinka suurten muutosten edessä juuri nyt olemme.

Yritykset etsivät vastauksia omalla suunnallaan. Niiden sopeutumista pandemian jälkeiseen aikaan on nyt tuettu myös valtion kehittämisrahoilla.  Näin on syytäkin tehdä: uudistamiseen ja uudelleen ajatteluun on tarvetta siitä riippumatta, kuinka dramaattisessa käännekohdassa ollaan. Nyt saatujen kokemusten perusteella on esimerkiksi syytä etsiä ratkaisuja, jotka vähentävät harvan asutuksen ja syrjäisen aseman suomalaisille tuomaa haittaa tai kääntävät sen suorastaan eduksi. Mitä sulavammin sähköinen puheen ja kuvan siirto onnistuu, sitä enemmän fyysisiä tapaamisia voidaan korvata virtuaalisella vuorovaikutuksella ja sitä vähemmän rasitamme ympäristöä. Osaamistakin meillä on. Ainakin suomalaiset ovat kunnostautuneet pelimaailman kehittelijöinä.  

Historiaa tutkimalla löydämme ehkä uutta ymmärrystä myös siitä, mitä kaikkea hyvinvointi voi tarkoittaa. Otetaan esimerkiksi työ. Miksi työ kuvataan taakkana? Tutkimusten mukaan monet kokevat työn tuovan enemmän flow-tuntemuksia kuin vapaa-ajan vieton. Työ toisin sanoen tuo heille elämään tarkoituksen ja vapaa-aika tyhjyyden, jos hieman kärjistää. Silti vapaa-aikaa halutaan lisää ja ”hyvää” tavoitellaan tavaroita ja palveluja kuluttamalla. Lienee paikallaan tuulettaa myös vanhoja käsityksiä hyvinvoinnin synnystä ja sisällöstä taloudellisten ja tuotannollisten muutosten rinnalla. 

Jos pandemia on voima, joka puristaa ajatuksista uusia timantteja, jotain on saatu menetysten vastapainoksi. Aikaisemman kokemuksen perusteella on hyviä toiveita, että olemme nopeiden omaksujien joukossa. Parhaassa tapauksessa muutoksen tekijöinä.