Alvar ja Aino Aallon elämäntyöstä tehty elokuva on katsomisen väärti. Nostan elokuvasta esille vain yhden pienen episodin, johon tämän kertomuksen juoni keskittyy. Alvar sairastui suunnitellessaan Paimion parantolaa. Vaakatasossa ollessaan hän oivalsi, että sairaalan ikkunoiden korkeus on suunniteltu pystyssä olijoille sopivaksi. Niinpä piirustuksia korjattiin ja kaikkien tarpeet otettiin huomioon.

Sosiaali- ja terveydenhuollon hallinnon aluejaosta kiisteltäessä on kysymys ollut juuri tästä. Sitkeästi on haettu yhtä oikeaa ikkunan paikkaa. Kun nyt edetään toteuttamisvaiheeseen, tuosta kiistelystä on aika luopua. Tarvitaan valtakunnallinen taso, viiden yliopistollisen keskussairaalan taso, keskussairaaloiden taso ja siitä alaspäin tasoja terveyskioskeihin saakka. Olennaista ei ole ikkunoiden määrä. Olennaista on sopia, mitä tehdään ikkunoiden takana. 

Entä sitten kuntien näkymät sen jälkeen, kun rahassa mitattuna tehtävät puolittuvat? Katsotaanpa lyhyesti historiaa. Kunnallisen itsehallinnon historian 80 ensimmäistä vuotta kuntia jaettiin pienemmiksi. Suurimmillaan lukumäärä nousi yli viidensadan. Pienen kunnan etuna olivat ahkerat ja asiansa hoitavat luottamushenkilöt. 

Kunnan tehtävien lisääntyessä virkakunnan rooli vahvistui. Sodan jälkeen alkoi kuntien yhdistely ja kuntainliittojen perustaminen. Tähän asti lukumääräisesti suurin, kymmenen kunnan liitos, koski Salon kaupunkia ja sen naapurikuntia. Samalla alueella olleet Uskela ja Angelniemi olivat hävinneet kartalta jo aikaisemmin.

Kuntien yhdistäminen oli vastaus palvelujen vaatimaan väestöpohjan kasvuun. Tämän kehityskulun seurauksena kunnat alkoivat muistuttaa yhä enemmän palvelukoneistoa, jossa luottamushenkilötkin muuttuivat osaksi tuota koneistoa. Kehityksen myötä sulkeutui yksi ikkuna, kyläikkuna.

Nyt on oikea aika kysyä, voisiko pienen ihmisen ja hänen lähiyhteisönsä vanhan suhteen elvyttää. Mitä jos näkisimme kuntien sisällä olevat kylät? Ajatukseen pääsee mainiosti sisälle tutustumalla Kuisman ja Mäkelän kirjoittamaan kirjaseen ”Kylien tulevaisuus”. Julkaisu löytyy Kunnallisalan kehittämissäätiön sivuilta. 

Kirjoittajat muistuttavat, että toisista huolehtiminen ja sukupolvien välinen yhteys sekä eri-ikäisten lasten kohtaaminen toteutuvat parhaiten juuri kyläyhteisössä. Ajatusta voisi soveltaa myös suurten kaupunkien lähiöiden ja asemanseutujen levottomuuksiin. Kylillä ongelmiin voidaan käydä käsiksi juurista alkaen.

Kirjoittajat tarkoittavat kylällä maaseutumaista yhteisöä. Astun vain askeleen pidemmälle ja ehdotan, että katselemme koko maata kylistä koostuvana kokonaisuutena. Mitä suurempi kunta, sitä etäisempiä ovat päättäjät ja sitä tarpeellisempia kylät. Helsinkiläinen voi kysyä, missä täällä ovat kylät. Niitähän on runsaasti, mutta suuressa kunnassa kylätkin ovat suuria, sellaisia kuin Katajanokka, Puistola tai Lassila. Ellei käy niin, että niiden sisältä löytyykin pienempiä kyliä.

Organisoinnin pohjaksi käyvät kylätoimikunnat ja asukasyhdistykset. Yhdistysten identiteettiä parantaisi, jos ne löytäisivät yhteisen nimen. Kyläyhdistys kuulostaa epäurbaanilta, mutta juuri sen takia Raunistulan tai Hervannan kyläyhdistys tuo viehättävällä tavalla muistuman menneeltä ajalta. 

Kysymys ei ensi sijassa ole rahasta, vaan kunnan johdon ja virkakunnan arvostavasta suhtautumisesta kyläläisten ajatuksiin. Tilaisuuksiin ei tulla kertomaan ja puolustelemaan tehtyjä päätöksiä, vaan keskustelemaan tavoista, joilla voidaan yhdessä edetä. Kuisma ja Mäkelä osoittavat monilla esimerkeillä hajauttamiseen liittyviä etuja, joita konsulttijargoniaan tottunut virkamies ei ota vakavasti huomioon.

Kirjassa Hyvän historia Rutger Bregman ehdottaa uudeksi realismiksi uskon ihmisen hyvyyteen. Hänen mukaansa niin paljon tosiasioita puhuu sen puolesta, että muu olisi epärealismia. Siltä pohjalta voi toivoa, että kuntien tulevaisuuteen kuuluvat korkealle kohonneiden kuntaikkunoiden lisäksi kyläikkunat, joista lapset, mummut ja vaaritkin näkevät mitä todella tapahtuu. Nuorisolle tarjoutuisi tekemistä. Kylällä nähdyn ja kuullun perusteella voivat kaikki yhdessä tehdä arkisen elämisen ehdoista parempia, kokea asuinympäristössä elävää osallisuutta, auttaa muita ja tuntea yhdessä tekemisen iloa.