Poliittinen puolue tarjoaa yhden tien vallankäyttöön eikä suinkaan vähäisen. Puolueet nähdäänkin usein ensi sijassa vallan tavoittelun välineenä, mutta yhtä perusteltua on tarkastella niitä yhteiskunnalliselle uudistustyölle tarkoitettuna väylänä ja voimana.

Kumpaa puolta sitten painottaakin, on selvää, että yhteiskunnan kyky selvitä nykyisistä ja tulevista haasteista riippuu paljolti siitä, millaisia vaihtoehtoja puolueet tarjoavat meille. Kansalaisina olemme sidottuja puoluevalikoimaan. Voimme vaikuttaa valitsemalla puolueista sen, jonka näkemys asettuu lähimmäksi omia ajatuksiamme. Äänestäjinä toivomme löytävämme vaihtoehdon, joka tarjoaa ratkaisun aikamme suuriin ongelmiin.

Miltä tilanne näyttää? Tarjolla on puolueita, joiden juuret ulottuvat yli sata vuotta sitten vallinneisiin tuotantorakenteisiin ja ideologioihin. Värit ovat haalistuneet samalla, kun ne ovat lähestyneet toisiaan. Tarjolla on myös tuoreempia vaihtoehtoja, joista yksi korostaa ympäristökysymyksiä ja toinen etniskansallisia näkökohtia. Viimeaikaista kehitystä luonnehtii käpertymien kansallisen edun valvontaan. Kunnallisvaaleissa pääministeripuolue hyötyi koronaepidemian kansallisesta hoidosta, oikeistopuolue vahvistui kansallisena talouspuolueena ja perussuomalaiset kansallismielisenä ”rajat kiinni” puolueena. Ilmastokysymyksissä heräteltiin kansallista vastuuta. Se ei johtanut vihreiden voittoon. Sivuhuomautuksena mainittakoon hieman huvittavana puolena se, että kansallisten piirteiden korostaminen on kansainvälinen ilmiö.

Mihin tässä rakennelmassa sijoittui keskusta? Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa puolue menestyi lupaamalla saattaa maan talouden kuntoon. Potilas tervehtyikin, mutta lääkkeet eivät maistuneet äänestäjille ja puolue putosi suurten puolueiden kärkisijoilta. Uuden vetovoimaisen position löytäminen on osoittautunut vaikeaksi.

Sen ei pitäisi nykyisissä oloissa olla ylivoimaista. Puolueen lähtökohdat ovat kansallismielisiä, lähellä luontoa, ne korostavat yritteliäisyyttä, vastavuoroisuutta, ihmisläheisyyttä ja paikallisten voimien vahvistamista. Juuri tällaiselle olettaisi olevan kysyntää. Pandemia on osoittanut keskittymisen vaarat, globalisaation haitat näkyvät tuotantoketjujen häiriöinä, etätyö on yleistynyt ja tarjonnut uusia mahdollisuuksia yhdistää työ ja asuminen, yritteliäisyys ja palkkatyö ovat löytäneet uusia yhdistelmiä, maa- ja metsätalous, metsäteollisuus mukaan lukien, tarjoavat ratkaisuja ilmasto-ongelmiin ja jopa alkutuotanto laajemmin ymmärrettynä on osatekijänä uudessa teknologiassa akkuteollisuutta myöten.  Puhumattakaan hoidon, hoivan ja opiskelun järjestämismahdollisuuksista keskustan jo vuosikymmeniä sitten esittämien suuntaviivojen mukaan. Miksi tämä ei pure?

Kansanomaisesti sanottuna vaikuttaa siltä, että keskustan puolueväkeä vaivaa uskon puute. Voimia kuluu toisten tekemien siirtojen torjumiseen ja kauhisteluun. Puoluejohdon linjaukset vaikuttavat uudistushaluisilta. Jos kenttäväen usko olisi entisellään, näillä eväillä menestyttäisiin, mutta ei nyt. Puheet eivät herätä kentällä keskustelua eivätkä käännä kannatusta nousuun. Jäädään odottelemaan lippua, jonka taakse nuo kymmenet pyrinnöt asettuisivat.

Monet vanhat puolueet ympäri Eurooppaa ovat ajautuneet samoihin vaikeuksiin. Entiset kannattajat ovat löytäneet kodin muualta. Ajatussuunta tuskin on kokonaan hävinnyt, mutta puolue kylläkin. Vanhojen puolueiden ongelmana on ollut samastuminen viranomaisen rooliin. Se ei ole puolueen tehtävä. Puolueen on valittava puolensa, oltava puolueellinen.

Puolueen yhteiskunnallisena tehtävänä on osoittaa selvästi ja näyttävästi, mihin se haluaa muutosta ja miten se poikkeaa kilpailevista vaihtoehdoista. Tahdonilmaisu ei sellaisenaan tuota tulosta, jos se jää ilmaan erillisenä hokemana. Se on sovitettava yhteiskunnalliseen kehykseen. Silloin siitä tulee uskottava.

Jos puolueen tavoitteena on tasavertaisten kehittymisedellytysten turvaaminen maan eri alueilla, sen on tunnistettava alueiden erilaisuus ja tunnustettava niiden keskinäinen riippuvuus. Hyviin tuloksiin ei päästä, jos yritetään harjoittaa maaseutupolitiikkaa miettimättä, millaista on kaupunkipolitiikka ja päinvastoin. Mahdollisuuksia punnittaessa on avattava uusia luukkuja, on käytettävä luovuutta ja ennakkoluulottomuutta. Tuloksien saamiseksi tarvitaan pitkäjänteistä työtä ja myös realismia.  

Valitsijoiden näkökulmasta katsottuna olisi paikallaan, että tarjolla olisi sellainen puolue, joka painottaa toiminnassaan alueellisten voimavarojen käyttöä ja tarjoaa näkymän alueiden väliseen työnjakoon ja yhteistyöhön. Tarvitsemme pääkaupungin ja tarvitsemme maaseudun. Kysymys on ihmisistä. Kaikki me asumme jollakin alueella.

Aluekehitys ei ole sidottu vain kansallisiin puitteisiin. On ajateltava avarammin. On ennakoitava, miten valtion maantieteellinen merkitys muuttuu. Hyvässä ja pahassa olemme riippuvaisia siitä, mitä muilla alueilla tapahtuu. Teknologia voi kehittyessään vähentää syrjäisen sijaintimme tuomia haittoja. Mutta vanhat vitsauksetkaan eivät häviä. Kulkutaudit, väestöongelmat, sodat, nälänhädät ja luonnonmullistukset koskevat suoraan tai välillisesti meitä silloinkin, kun emme ole niiden keskipisteessä. Niiden kanssa eläminen vaatii alueellisten erojen ja eri alueiden dynamiikan tuntemista.