Nyrkkisääntönä on ollut, että keskusjärjestöjen kesken ei kyseenalaisteta fundamentteja ja, jos jokin muu taho yrittää semmoista, työmarkkinajärjestöt asettuvat yhdessä puolustamaan niitä.
Tähän nähden STTK:n johtaja Katarina Murron kirjoitus Sopimusyhteiskunnan murentaminen haastaa direktio-oikeuden on merkille pantava puheenvuoro.
Murto kirjoittaa: ”Kovaan vastataan kovalla, jos yhteistyöhalua tai -kykyä ei ole.” Yksi työnantajapuolen fundamenteista, todellinen silmäteräasia, on ollut työnantajan direktio-oikeus. Nyt Murto ottaa tämän varjellun aarteen puheeksi mahdollisena neuvottelu- tai työriita- ja sopimuskysymyksenä: ”lienee selvää, että myös direktio-oikeutta tulee kaventaa.”
Silloin, kun työmarkkinakeskusjärjestöjen välit entisaikaan menivät oikein kireiksi, kolmikantaministeriön virkamiehet siirtyivät ikään kuin katsomoon. Siinä tilanteessa mikään ei näet edennyt kolmikannassakaan. Se antoi aikaa ja hyvät mahdollisuudet kaikenlaiseen kannunvalantaan ja hevosenleikkiin.
Aika yleinen teema oli sen odotus ja veikkailu, milloin Hakaniemestä annetaan lähtömerkki soppatykeille, jotka ajetaan torille asemiin, ja kuinka pian sen jälkeen Eteläranta antautuu. Sama arvuuttelu koski myös hallituksen taipumista silloin, kun sillä oli Hakaniemelle vastenmielisiä aikeita.
Hevosenleikkiä oli puolestaan kahvipöydissä käyty keskustelu varmoiksi kuvitelluista yleislakkoaineksista. Niiksi ainakin vielä 1980- ja 1990-luvulla tunnistettiin yritykset purkaa työehtosopimusten yleissitovuus; perustaa liittojen työttömyyskassojen kanssa kilpaileva tai varsinkin Kelan hoitama valtion työttömyyskassa; poistaa työttömien ammattisuoja, niin että on velvollisuus ottaa vastaan mitä tahansa työtä; lakkauttaa mahdollisuus ay-jäsenmaksujen työnantajaperintään; ja poistaa oikeus vähentää verotuksessa työmarkkinajärjestöjen jäsenmaksut.
Anders Blom on sittemmin nimennyt tulonjakopolitiikan korporatiiviset fundamentit. Kahvipöytäkeskusteluissa virkamiesten mielikuvitus ei riittänyt kyseenalaistamaan Blomin ensimmäistä fundamenttia eli ansiosidonnaisia työeläkkeitä tai edes niiden toimeenpanotapaa. Sen sijaan yleislakkoaineksiksi eli mahdollisiksi riidan kohteiksi kuvitellut jäsenmaksuperinnän ja yleissitovuuden Blom nimeää fundamenteiksi. Ajatkin muuttuvat: nykyisin on ihan tavallista sanoa, että kaiken työnteon pitää olla kannattavaa, eikä siitä ainakaan ensimmäisenä tehdä uutista yrityksestä heikentää työttömien ammattisuojaa.
Nyrkkisääntönä on ollut, että keskusjärjestöjen kesken ei kyseenalaisteta fundamentteja ja, jos jokin muu taho yrittää semmoista, työmarkkinajärjestöt asettuvat yhdessä puolustamaan niitä.
Tähän nähden STTK:n johtaja Katarina Murron kirjoitus Sopimusyhteiskunnan murentaminen haastaa direktio-oikeuden on merkille pantava puheenvuoro. Tosin samalla voidaan todeta, että se ei kuitenkaan ole STTK:n puheenjohtajan puheenvuoro: jos tarvitaan, puheenjohtaja voi rakentaa rauhaa tai lyödä lisää löylyä.
Ajankohtaisten huomautusten jälkeen Murto ottaa kirjoituksessaan esille fundamentit. Hän kirjoittaa: ”EK näyttää jatkavan strategiaansa irtautua yhteisistä sopimuspöydistä, kun se yllättäen heinäkuussa ilmoitti kannattavansa yleistä ansiosidonnaista työttömyysturvaa ja totesi, että työttömyyskassat voitaisiin lopettaa.” Vielä parikymmentä vuotta sitten ainakin virkamiespöydissä tämmöinen ehdotus katsottiin yleislakon tilaamiseksi.
Murto päättelee jokseenkin uskottavasti, mitä muita ajatuksia voi tulla esille tämän kannanoton jälkeen: ”Jos EK jatkaa tällä tiellä, seuraavana kiikarissa lienevät yleissitovuus ja työeläkejärjestelmä.”
Vuosikymmenten ajan keskusjärjestöjen sopimustoiminta perustui siihen, että työntekijäpuoli teki vaatimuslistan ja työnantajapuoli valitsi siitä, mihin se suostui. Palkansaajapuolen strategia oli jokseenkin selväpiirteinen: hyvä informaatiovalmistelu, neuvottelupaineen keskitys painopisteeseen ja läpimurron varmistaminen – työnantajien perusturvallisuutta uhkaamatta.
Muutoksen oire olivat kolme vuosikymmentä sitten niin sanotut STK:n saatanalliset säkeet: Eteläranta näet teki oman vaatimuslistansa. SAK on kirjannut siltä vuodelta saavutuksekseen säkeiden torjumisen.
Sittemmin EK on muuttanut sääntöjään, sanonut irti eräitä keskusjärjestösopimuksia, mm. ay-jäsenmaksujen työnantajaperintää koskevan keskusjärjestösopimuksen, ja kuten sanottu tarkistanut yleistä ansiosidonnaista työttömyysturvaa ja työttömyyskassoja koskevaa kantaansa.
Murto kirjoittaa: ”Kovaan vastataan kovalla, jos yhteistyöhalua tai -kykyä ei ole.” Yksi työnantajapuolen fundamenteista, todellinen silmäteräasia, on ollut työnantajan direktio-oikeus. Nyt Murto ottaa tämän varjellun aarteen puheeksi mahdollisena neuvottelu- tai työriita- ja sopimuskysymyksenä: ”lienee selvää, että myös direktio-oikeutta tulee kaventaa.” Kokonaan eri kysymys on, millä areenalla ja keiden kesken asiaa ratkottaisiin, jos ja kun EK ei tule tässä asiassa neuvottelupöytään. Mikä ei ainakaan helpota tilannetta.
