Poliitikon rooli ei ole helppo. Päätöksiltä vaaditaan avoimuutta, jatkuvuutta, johdonmukaisuutta ja oikeudenmukaisuutta. Päätökset ovat luonteeltaan sitovia, tarjoavat etuuksia tai asettavat rajoituksia. Päättäjältä odotetaan enemmän kuin impulssiostoksia tekevältä kuluttajalta tai hetken innostuksessa eteenpäin ryntäävältä yrittäjältä tai järjestöjohtajalta. Vaatimukset ovat kovia ja arvostelu sen mukaista. Osansa kritiikin kekoon kantavat poliitikot itse.

Kritiikki on hyväksi, jos se osuu olennaiseen, mutta mikä on olennaista? Päätös koostuu aina samoista perusaineksista, vaikka niiden sisältö ja profiilit poikkeavat toisistaan. Perustaksi tarvitaan tietoa, päätöksen valmisteluun vaivannäköä ja päätöksen läpiviemiseen energiaa. Päätöksen kaava voi kirjoittaa muotoon: tieto x tahto x taito x toimeenpanon edellytykset. Kertomerkit ovat kuvaamassa tuloa: yksi nolla joukossa nollaa tuloksen. Tarkastelen poliittista päätöksenteon pulmakohtia tämän kaavan pohjalta. 

Poliittisilla päätöksillä pitäisi ensisijaisesti luoda edellytyksiä hyviin vaihtoehtoihin ja poistaa ongelmiin johtavia syitä. Tämän perustaksi tarvitaan vankkaa tietoa siitä, miksi asiat ovat niin kuin ovat. Vasta sen jälkeen tulevat kysymykset, mitä pitäisi tehdä ja miten pitäisi tehdä. Yhtenä esimerkkinä ovat koulun ja työn ulkopuolelle jääneet nuoret. Syihin puuttuvat rakenteelliset uudistukset tuppaavat unohtumaan. Sen sijaan tarjotaan kirjavia kokoelmia temppuja seurausten lievittämiseen. Lisää sitä, mikä ei ole ennenkään tuottanut tulosta. Se ei ole hyvää päätöksentekoa.

Poliittiset päätökset kohdistuvat monimukaiseen ilmiökenttään eikä valtio tai kunta voi myöskään rajata päätöksistä seuraavia ongelmia muiden huoleksi yhtä helposti kuin yritys tai kansalainen omissa päätöksissään. 

Jokainen päättäjän asemassa oleva tietää, kuinka tuskastuttavaa on pitkittyvä keskustelu siitä, mitä kaikkea ei tiedetä. Asiantuntijat ovat ylikorostuneen kiinnostuneita omasta erityisalastaan. Omalla kauhallaan soppaa hämmentää media, joka vaatii sekä yksityiskohtaista tietoa että nopeita päätöksiä. 

Tästä loukusta päättäjä selviää määrittelemällä selvästi päätöksen tavoitteet ja sitä rajaavat puitteet. Rajausten tarkoitus ei ole pusertaa ulos mieluisa lopputulos, vaan analysoinnin kohdistaminen päättäjän päätösvallassa oleviin asioihin. Tämä vaatii jatkuvaa täsmentävää keskustelua. Siitä ei osapuolten pidä turhautua, vaan kokea se oppimisena.

Päätöksentekoon liittyvää epävarmuutta ei voi koskaan kokonaan poistaa. Selvittelylle on pantava piste ja on tehtävä kokonaisarvio. Se kuulostaa juhlavalta, mutta on myös petollinen. Toisin kuin kokonaisarvion esittäjät mielellään antavat ymmärtää, arvio ei nimittäin perustu vain tosiasioihin, vaan tosiasioiden priorisointiin. Tuloksia punnittaessa ollaan jo tekemisissä arvojen eli poliittisen päätöksenteon kanssa. 

Kokonaisarvio ei saisi jäädä luetteloksi, joka sisältää toimenpiteitä ja niistä irrallisia juhlavia tavoitteita eikä liioin liudaksi tosiasioita, joiden suhteita ja yhteyttä toimenpiteisiin ei määritellä. Myöhempää arviointia ja mahdollisia korjaustoimia varten tulisi tallentaa huolellisesti syiden ja seurausten päättelyketju ja sen perusteena olevat tiedot. Jos tulos ei ole toivottu, seuraavaan siirtoon saadaan aikaisemmasta päättelystä hyvää pohjamateriaalia. Virheellinenkin kokonaisarvio on silloin hyödyllinen.

Kokonaisarvio perustuu siis tiedon lisäksi tahdon ilmaisuun. Tahtoa ei synny ilman tunnetta. Päätöksen on tunnuttava oikealta ennen kuin tahto sen toteuttamiseen käynnistyy. Halu muuttaa tai säilyttää vallitseva tila perustuu aina paitsi tietoon, myös tunteeseen. Se voidaan kuvata erilaisilla adjektiiveilla kuten oikeudenmukainen, kohtuullinen, järkevä, edullinen, suositeltava, perusteltu tai viisas. Päätöstä voi perustella myös vakiintuneilla arvoilla, mutta niidenkin painon määrää se, mikä tuntuu hyvältä. Tämä päättäjän on hyvä avoimesti tiedostaa.

Tunne vaikuttaa tahdon voimakkuuteen ja on siinä suhteessa välineenä kaksiteräinen: tunteen puuttuminen hidastaa päätöksentekoa ja toimeenpanoa, tunteen liiallisuus johtaa yksipuolisuuteen ja kohtuuttomaan riskinottoon, jopa mielivaltaan. Asetelmassa on helppo tunnistaa vanhan virkamiehen ja tuoreen poliitikon suhde. Kun virkamies ei heti lämpene uudelle idealle, poliittinen johto tulkitsee sen tahdon puutteeksi. Siihen ei pitäisi reagoida lisäämällä poliittisten avustajien määrää. Oikeampi tie olisi vahvistaa yhteistä tunnetta päätösten merkityksestä ja kohdistaa huomio johtamisen laatuun eikä avustajien määrään.

Huolellinen päätöksentekijä ei pysähdy kokonaisarviossaan tähän. Hän näkee vaivaa selvittääkseen, onko valmistelijoilla taitoa rakentaa toimiva päätös. Päätöstä ei tehdä tyhjälle tontille. On osattava istuttaa päätös monin säikein ympäristöönsä. Suosittu tokaisu ”kysymys on vain tahdosta” on kerta toisensa jälkeen pettänyt sanojan. Tuloksia saadaan uhkailemalla, kiristämällä, lahjomalla ja maanittelemalla, mutta on eri asia millaisia. Suurten linjojen hallinta ei riitä. Piru saattaa piillä yksityiskohdissa. Tahdonilmaisusta on pitkä matka toivotulla tavalla toimivaan lopputulokseen.

Näin meneteltyään päätöksentekijä voi katsoa tehneensä jo paljon sen eteen, että valmistelun tulos on kelvollinen. Tavoitteet, resurssit, prosessit ja valvonta on määritelty niin huolellisesti kuin elävässä elämässä on mahdollista. Mutta viisas päätöksentekijä ei tyydy vielä tähänkään. Hän huolehtii myös siitä, että päätöksen toimeenpano onnistuu. 

Yritykset tekevät yleensä jo varhaisessa vaiheessa markkinatutkimuksia selvittääkseen ostajien tarpeita ja toiveita. Julkishallinnossa ongelmat ovat toisenlaisia. Vanha ajatus ”ylhäältä alas” ei enää toimi. Muutosten tahti on kiihtynyt, ja auktoriteettiusko on himmentynyt. Toimintamallit eivät muutu paperinmakuisia lakeja ja ohjeita muuttamalla. On lähdettävä kentälle kertomaan, mistä on kysymys. Jos tämä panos aliarvioidaan, paljon edeltävästä työstä valuu hukkaan. 

Päätöksen valmisteluun tulisi tämä osuus sisällyttää jo varhaisessa vaiheessa senkin takia, että toimeenpanon tapa vaikuttaa päätöksen sisältöön. Jopa niin, ettei normien muuttaminen ehkä ole laisinkaan tarpeellista. On esimerkkejä siitä, että lainsäädäntöä on lähdetty muuttamaan, vaikka helpompi ja nopeampi tie muutoksiin olisi ollut toimintamallien muuttaminen ohjeistamalla.

Päätöksenteon kaava on siis yksinkertainen. Elävä elämä on monimutkainen. Tieto lisää tuskaa. Vastaan tulee yllätyksiä, vastustuksia ja viivästyksiä. Silti ja juuri sen takia kannattaa muistaa tuo kaava. Se auttaa pysymään ohjeessa: ”keep it simple”.