Aluerakenteen kehitys

Suomen alueellinen kehitys on eriytynyt ja väestön keskittyminen jatkuu

Viime vuosina Suomen talous on kasvanut ja kilpailukyky ja työllisyys parantunut. Kehitys kuitenkin eriytyy alueellisesti useilla eri tunnusluvuilla mitattuna. Eriytyminen näkyy voimakkaasti kuntien väestökehityksessä. Muuttovoittoa vuosina 2015-2019 sai 69 kuntaa, ja 242 kuntaa oli muuttotappiokuntia. Pääkaupunkiseudun lisäksi maakuntakeskukset saivat yleisesti muuttovoittoa. Muuttotappiota kokivat lukumääräisesti eniten Kouvola, Savonlinna, Lohja, Salo ja Kurikka. Väestöstä 62,5 % asui vuonna 2018 kymmenen suurimman kaupunkiseudun alueella. Ennusteiden mukaan väestön ja työikäisen väestön keskittyminen suurten kaupunkien työssäkäyntialueille jatkuu ja kärjistyy edelleen.

Muuttoliikkeen vuoksi myös väestön ikärakenne on muuttunut voimakkaasti. Vanhusten osuus muuttotappioalueella kasvaa ja huoltosuhde heikkenee. Sukupuolirakennekin muuttuu. Nuoria naisia on muuttotappioalueilla vähemmän kuin nuoria miehiä.

Työpaikkojen määrä on ollut kasvussa viime hallituskauden aikana, mutta kasvu ei ole jakautunut tasaisesti. Avoimen sektorin työpaikat lisääntyivät vuosina 2014-2016 18 675:llä. Yli 50 000 asukkaan kaupungeista 12:ssa avoimen sektorin työpaikkojen määrä lisääntyi, mutta 11:ssa työpaikkojen määrä vähentyi. Toisaalta monilla pienemmilläkin paikkakunnilla työpaikkamäärissä oli kasvua. Valtion budjettitalouden piirissä olevat työpaikat ja muut julkiset tai puolijulkiset valtakunnalliset työpaikat ovat keskittyneitä Helsinkiin ja pääkaupunkiseudulle.

Työllisyys on parantunut koko Suomessa viime hallituskauden aikana. Siinäkin on suuria alueellisia eroja. Korkeinta työllisyys on Ahvenanmaalla, Pohjanmaalla, Keski- ja Etelä-Pohjanmaalla, Uudellamaalla ja Kanta-Hämeessä. Työttömyysaste vaihteli huhtikuussa 2019 Luodon 1,8 %:sta Ilomantsin 16,6 %:iin. Alinta työttömyys oli Etelä- ja Länsi-Suomessa ja korkeinta Itä- ja Pohjois-Suomessa. 25 kunnassa oli suurin piirtein täystyöllisyys eli työttömyysaste oli alle 5 %. Työvoimapulaa on kautta maan eri toimialoilla, myös mm. Lapissa ja Kainuussa. Alueellinen eriytyminen hukkaa inhimillisiä voimavaroja ja kehittymisen mahdollisuuksia sekä aiheuttaa rakennetun infrastruktuurin vajaakäyttöä.

Nykytilanne muodostaa tilauksen hallitukselle ja muille poliittisille toimijoille. Epäkohtiin on puututtava määrätietoisin toimenpitein. Alueellisesti tasapainoinen kehitys on Suomen ja suomalaisten etu. Se on myös mahdollista, toisin kuin usein luullaan.

Kehitykseen vaikuttavat globaalit trendit

Keskittyminen kulminoituu kaupungistumiseen. Monet kokevat kaupungistumisen väistämättömäksi valtatrendiksi, jota tulee tukea ja hyödyntää. On kuitenkin myös muita rinnakkaisia ja yhtä voimakkaita tai voimakkaampiakin trendejä, jotka vaikuttavat Suomen ja maailman kehitykseen. On tärkeää tiedostaa kokonaisuus parhaan selviytymiskyvyn ja kilpailukyvyn aikaansaamiseksi.

Ilmastonmuutos on trendi, joka edellyttää ihmisiltä suuria toimintatapojen muutoksia energian tuottamisen ja käyttämisen, liikkumisen, kulutuksen ja luonnonvarojen käytön ja tuotannon suhteen. Ilmastonmuutos korostaa maaseutualueiden ja luonnonvarojen globaalisti parhaan mahdollisen käytön merkitystä tulevaisuuden kehitystyössä.

Digitalisaatio ja teknologian kehittyminen on trendi, joka mahdollistaa ja tukee hajautuneesti toimivaa tuotantoa ja työn tekemistä ja uusien toimintatapojen syntymistä sekä palvelujen tuottamista alueille. Trendit ohjaavat ja vaikuttavat kehitykseen myös Suomessa, mutta niihin on mahdollista vaikuttaa ja niitä on mahdollista hyödyntää. Ne muodostavat osin myös vastakkaisia kehitysvoimia. Tätä trendivoimaa tulee hyödyntää uudessa alueellisessa kehittämispolitiikassa.

Eriytymishaasteeseen on vastattava uudenlaisella alueellisella kehittämisellä

Aluepolitiikka-termillä on suomalaisessa poliittisessa keskustelussa vanhahtava kaiku. Silti sitä tarvitaan. Sitä pitää kuitenkin uudistaa vastaamaan uusien megatrendien, eli kaupungistumisen, ilmastonmuutoksen ja digitalisaation tuomiin haasteisiin ja mahdollisuuksiin.Uudistuva alueellinen kehittämispolitiikka voisi pitää sisällään kolme elementtiä:

1. Alueiden kehittäminen kytkeytyy tiiviisti yhteen ilmastopolitiikan kanssa.

Ajattelun tulee olla kokonaisvaltaista. Ihminen elää paikallisesti ja globaalisti luonnossa ja luonnosta. Maapallon elämää ylläpitävä ekosysteemi sijaitsee valtaosin maaseudulla. Kaupunkien sisällä olevan elollisen varassa ei ole mahdollista ylläpitää elämää eikä jatkuvaa kehitystä. Ihmisen suhteen luonnonvarojen käyttöön tulee olla dynaaminen, tutkittuun tietoon perustuen kehittävä, ei staattinen, käyttöä pysäyttävä.

Kaupungistuminen ei saa merkitä kaupunkien irtoamista luonnosta ja maaseudusta, vaan nykyistä syvempää kytkeytymistä laajempiin ekologisiin verkostoihin. Kaupungin ja maaseudun symbioosi on ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun onnistumisen edellytys. On aika suuri yksimielisyys siitä, että Suomi haluaa hoitaa osansa tässä prosessissa. Se on mahdollista selkeän tavoiteasettelun ja kaupungissa ja maaseudulla asuvien ja toimivien ihmisten ja yritysten vuorovaikutuksen kautta.

Uuden alueellisen kehittämispolitiikan tulee vaikuttaa siihen, että

- Suomeen kehitetään maakuntakeskusten ja maakunnan tai muiden kaupunkien ja niitä ympäröivän maaseudun käsittäviä hiilineutraaleja alueita vähentämällä päästöjä ja lisäämällä hiilinieluja.

- Suomessa asetetaan osana kansallisia hiilineutraaliustavoitteita myös maakuntakohtaiset hiilineutraalisuustavoitteet siten, että koko Suomi on hiilineutraali vuonna 2035.

- Hiilineutraalisuuden tavoitealueet voivat yhteistyössä muiden tavoitealueiden kanssa sopia yhteistyöstä ja työnjaosta. Tämä voi olla tarpeen suurten kaupunkiseutujen hiilineutraaliuden aikaansaamiseksi.

- Suomen metsiä hyödynnetään tuottamalla puusta hiilen kokonaispäästöjä vähentäviä tuotteita korvaamaan nykyisin Suomessa ja muualla maailmassa tuotettuja tuotteita.

- Hiilinieluja lisätään istuttamalla metsää, ja metsän hoitotoimenpiteillä parannetaan sen hiilensidontakykyä.

- Maata viljellään ja eläimiä kasvatetaan siten, että ruoantuotannon hiilipäästöt Suomessa vähenevät ja tuotannolla korvataan muualla suuremmat päästöt aiheuttavia tuotteita.

- Maan hiilensitomiskykyä parannetaan.

- Ruoan tuotannon, tuotekehityksen ja kaupan suhteet tasapainotetaan siten, että ihmisille on tarjolla suomalaisten tuottajien kannattavasti tuottamaa ”reilun tuotannon” ja alhaisen hiilijalanjäljen ruokaa kohtuuhintaan.

2. Uusi alueiden kehittämispolitiikka parantaa Suomen kilpailukykyä ja kehittymisen edellytyksiä

Kokonaisvaltainen kehittämispolitiikka merkitsee koko Suomen elinvoiman ja kilpailukyvyn kehittämistä kunkin alueen erityispiirteitä ja voimavaroja hyödyntäen ja jalostaen. Sen avulla hyödynnetään koko Suomen inhimillisiä resursseja ja luonnonvaroja Suomen talouden ja kilpailukyvyn parantamiseksi.Vuorovaikutus ja verkostoituminen tapahtuu nykyisessä sähköisessä yhteiskunnassa kaikkien eri osapuolten välillä pääkaupunki – maakunnan keskuskaupunki – seutukaupunki – kuntakeskus – kylä – harvaan asuttu maaseutu. Kaikilla näillä on oma tehtävänsä ja roolinsa. Kaikkien näiden elinvoimaa, yhteistyötä ja verkostoitumista tulisi kehittää kunkin omien parhaiden edellytysten mukaisesti.

1. Kaupunkipolitiikka

- Suurten kaupunkien ja erityisesti pääkaupunkiseudun merkitys Suomen kehityksen moottoreina tunnistetaan ja tuetaan.

- Valtion, suurten kaupunkien ja keskuskaupunkien välillä jatketaan kehittämissopimusten tekemistä.

2. Maaseutupolitiikka

- Uusien maaseutuelinkeinojen ja ammattien kehittymistä tuetaan.

- Vahvistetaan maatalouden ja maaseutuyrittäjien ilmastoystävällisiä toimintatapoja ja tuotekehitystä.

3. Alueellisten tukien mahdollistama koheesiopolitiikka

- Tuetaan kansallisten ja EU:n tukien avulla alueellisesta eriytymiskehityksestä kärsivien alueiden elinkeinojen, elinvoiman ja kulttuurin kehittämistä

3. Uusi aluekehityspolitiikka parantaa eri alueilla asuvien ihmisten ja yritysten tasa-arvoa ja tasavertaisia elämisen ja toiminnan mahdollisuuksia

Suomalaisilla on perustuslain mukaan oikeus valita asuinpaikkansa. On pidettävä mahdollisena se, että ihmiset voivat asua ja elää Suomessa haluamallaan alueella. Yliopistot ja ammattikorkeakoulut sijoittuvat ympäri maata ja hyödyntävät opetuksessa digitalisaatiota siten, että alueelliset koulutustarpeet voidaan tyydyttää.

- Opetusta hajautetaan toisen asteen oppilaitosten, aikuiskoulutuksen, kansalais- ja työväenopistojen sijoittumisen ja opetusohjelmien avulla laajasti myös seututasolla.

- Asumisen alueellisia hintaeroja vähennetään asuntopoliittisin toimenpitein.

- Monipaikkaisuutta edistetään helpottamalla kesäasuntojen muuttamista vakituisesti asuttaviksi ja mahdollistamalla asukkaille kunnallisten palvelujen käyttö kahdessa kunnassa ja verojen maksun jakaminen kahteen kuntaan

- Valtion läsnäolo turvataan koko Suomen alueella. Toimintojen alueellistamista jatketaan ja etätyön tekemistä helpotetaan valtion virastoissa.

- Sote-uudistus toteutetaan perustamalla 18 maakuntaa, joilla on verotusoikeus. Maakuntaitsehallintoa laajennetaan ja vahvistetaan asteittain.

1. Aluepolitiikkaa vai ei aluepolitiikkaa. Jokaiseen Suomen valtion, kuntien, yritysten ja yhteisöjen ja myös kansalaisten päätökseen ja toimenpiteeseen missä päin Suomea tahansa sisältyy alueellinen ulottuvuus, jokin vaikutus asukkaisiin, yrityksiin ja toimintaympäristöön sillä alueella, jota päätös koskee, ja usein myös sellaisilla alueilla, joita se suoranaisesti ei koske. Siinä mielessä erillistä aluepolitiikkaa ei ole olemassa.

Kun kuitenkin eri tahojen päätösten alueelliset vaikutukset voivat olla kasautuvia tai yllättäviä tai muiden alueiden tai kokonaisuuden kannalta epäkohtia aiheuttavia, tulee erikseen miettiä, miten voitaisiin päästä vielä parempaan kokonaistulokseen ja miten mahdollisia haittoja vähennetään. Siinä mielessä aluepolitiikkaa (tai jollakin muulla nimellä otsikoitua vastaavaa toimintaa) tarvitaan.

2. Suomalaisilla on perustuslain mukaan vapaus valita asuinpaikkansa. Se toteuttaa kansalaisten näkemystä, luo turvallisuutta ja mahdollistaa Suomen kaikkien voimavarojen käytön Suomen kilpailukyvyn kehittämiseksi. Se on muiden perustuslain turvaamien oikeuksien tavoin osa suomalaisen demokraattisen hyvinvointivaltion perustaa.

Mahdollisuus elää koko Suomessa ei tarkoita, että asukkaita olisi läheskään jokaisella laajan maan neliökilometrillä. Se sitä vastoin edellyttää, että maassa on toimiva yhdyskuntarakenne ja infrastruktuuri. Se tarkoittaa fyysisen ja digitaalisen palveluverkoston ylläpitämistä. Se tarkoittaa pääkaupunkiseudun ja maakuntien, maakuntakeskusten, seutukaupunkien ja muiden kuntien toimivaa verkostoitumista, yhteistyötä ja työnjakoa infrastruktuurin ja palvelujen ylläpitämiseksi.

3. Kaupungistuminen on globaali ilmiö, joka koskee Suomea monin tavoin. Pelkistettynä se merkitsee väestön, yritysten ja palveluiden keskittymistä kaupunkeihin. Tämä kehitys on Suomessa voimakkaana näkyvissä. Kaupungistuminen merkitsee myös kaupunkimaisen elämäntavan laajentumista maaseutumaisille alueille ja tiedonsiirron, liikenteen ja muun teknologian kehittymistä maanlaajuiseksi, mikä myös on Suomessa selvästi näkyvissä.

Kaupungit ja maaseutu ovat kytköksissä samoihin globaaleihin trendeihin. Tällöin myös pienet kaupungit, kunnat ja maaseutu muodostavat suurten kaupunkien kanssa yhteisen kilpailukykyisen toimintaympäristön. Muun muassa ilmastonmuutos ja sen estäminen muodostavat uuden voimakkaan trendin lähitulevaisuudessa.

Suomen kannattaa valita sellainen kehittämisstrategia, jolla voi pärjätä. Jos keskittävä kaupungistuminen tosiaan olisi ratkaiseva kilpailukyvyn ja kehityksen tae, Euroopan pohjoisreunalla sijaitseva 1miljoonan asukkaan pääkaupunkiseutu tai vaikkapa kaikki 5 miljoonaa asukasta käsittävä kasvukolmio olisi globaalissa ja myös eurooppalaisessa mittakaavassa auttamatta taantuva syrjäseutu.

Suomen kansainvälinen kilpailukyky ja kehitys on hyvinvointiyhteiskunnan tasavertaisen koulutuksen, osaamisen, teknologian nopean omaksumisen ja älykkään kaikkien voimavarojen hyödyntämisen varassa. Suomen strategiana tulee olla erilaisten alueiden resurssien vuorovaikutteinen hyödyntäminen, ei kaupungin ja maaseudun vastakkainasettelu.

4. Kehittämisen tietopohjassa on katvealueita. Suomessa julkaistaan viranomaisten ja muiden tahojen toimesta nykyisin runsaasti alueellista tietoa. Tieto sinänsä on yleensä oikeaa, mutta siinä voi olla puutteita tai katvealueita, joiden johdosta kokonaiskuva vääristyy.

Selvitettäviä asioita ovat esimerkiksi ammatillisen koulutuksen saaneen nuoren maassamuuttajan ”hinta”, vaikutus aluetalouteen lähtö- ja tulopaikkakunnalla. Tiedot vientiteollisuuden tuotannon bkt-arvosta tuotantopaikkakunnilla ovat myös puutteellisia. Tämä vaikeuttaa alueiden taloudellisen merkityksen ja koulutus- ja kehittämistarpeiden arviointia. Tutkimuslaitosten ja tilastokeskuksen tulisi lisätä aluetaloutta kuvaavien tilastojen tuotantoa.

5. Resurssien ja potentiaalisten voimavarojen tunnistaminen ja hyödyntäminen. Helsinki-Tampere-Turku-alueen muodostaman kasvukolmion käytettävissä on puolet maan väestöstä, yrityksistä, työpaikoista sekä noin 2/3 akateemisesti koulutetuista ja T&K-menoista. Näillä resursseilla kasvukolmion alueella tuotetaan noin 55 % BKT:stä. Tämä ei ole ylivoimaisen suuri osuus suhteessa resursseihin, eikä se riitä Suomelle.

Suomi voi kukoistaa koko Suomen moninaisten mahdollisuuksien tunnistamisella ja hyödyntämisellä. Innovaatiot ja tuotteet eivät synny pelkästään kaupunkiseutujen resurssien varassa. Elinvoiman perusteet ovat erilaisia eri puolilla maata. Ne pitää löytää ja niitä pitää luovasti kehittää. Esimerkkejä on jo paljon. Lapin matkailu hyödyntää tuntureita ja hiljaisuutta vastapainona jättikaupungeille. Maan, metsän, soiden ja kaivannaisten uusimuotoisella käytöllä voidaan toteuttaa ilmastonmuutoksen ja kestävän kehityksen vaatimia toimenpiteitä ja kehittää kansainvälisesti kilpailukykyisiä uusia tuotteita. Sellusta kehitetään muovia korvaavia tuotteita ja suomalaisesta ruoasta vientituotteita. Metsäkoneet Vieremällä, työkengät Sievissä, gini Isossakyrössä ja keramiikka Posiolla perustuvat kukin omasta toimintaympäristöstään nousevaan luovuuteen. Eri puolilla maata toimivat pk-yrittäjät ja yritykset ovat tässä tärkeitä toimijoita.

6. Rakennetun infrastruktuurin ei pidä antaa perusteetta purkautua. Rautateitä, maanteitä, sähköverkkoa ja tietoyhteyksiä pitää ylläpitää ja hyödyntää, ja rakentaa uutta kehitystarpeiden mukaan. Asuntojen kysynnän ja tarjonnan suuret alueelliset erot aiheuttavat toisaalla asumisen hinnan kohtuutonta nousua ja toisaalla asuntojen hintojen putoamista ja turhia taloudellisia tappioita.

7. Ihmisten hyvinvointi riippuu perheestä, koulutuksesta, työstä ja toimeentulosta, julkisten ja yksityisten palvelujen saatavuudesta, oman elämän hallinnasta, kulttuurista ja juurista.

Uusien työn tekemisen tapojen hyödyntäminen yrityksissä ja julkisessa hallinnossa antaa ihmisille vaihtoehtoja valita asuinpaikkansa ja yrityksille vapautta määritellä sijaintinsa haluamallaan tavalla.

Palvelujen digitalisointi ja uuden teknologian käyttö ratkaisee osan julkisten palvelujen tuottamisen kustannusongelmista. Julkisia palveluja tulee olla asukkaiden saatavilla fyysisesti tai digitaalisesti, käyttäjiä tarpeen mukaan tukien. Yksityisen lähipalveluverkoston uudistuminen ja uudistaminen on osa alueen elinvoiman kehittämistä.

Suuret kaupungit vastaan maakunnat

A-Studiossa käsiteltiin 17.10.2018 seutukaupunkeja. Keskustelemassa olivat kunta- ja hallintoministeri Anu Vehviläinen ja aluetilastojen kuvaajana tunnetuksi tullut VTT Timo Aro. Keskustelu sujui sopuisasti siihen nähden, miten aluekehittämisen eri osa-alueita on tämän vuoden aikana aikaisemmin käsitelty.

Hallituksen maakunta- ja soteuudistuksen valmistelu käynnisti kaupungeista ja kaupungistumisesta kiivaan keskustelun, jossa kaupungistuminen ja maakunnat asetettiin vastakkain. Helsingin ylipormestari Jan Vapaavuori julisti, että maakuntauudistusta ei tule, ja kokosi Suomen 21 suurinta kaupunkia yhteen C21- kaupunkirintamaksi korostamaan suurten kaupunkien merkitystä Suomen kehittymisessä. Maakuntia pidettiin ”keinotekoisina hallinnollisina alueina”.

Elokuussa 2018 kärjistyi YLEn kyselyn pohjalta aluekeskustelu Suomen asuttuna pitämisestä. Siinä suomalaisten enemmistö asettui koko Suomen asuttuna pitämisen kannalle. Tämä ei ollut kaikille mieleen. Kysymyksenasettelua kritisoitiin perusteella, ettei koko Suomi ole asuttu eikä ole koskaan ollutkaan (Timo Aro HS 23.7. ja Suomen Kuvalehti 10.8.). Koko Suomen kaikki 1x1 km ruudut eivät todellakaan ole asuttuja, kuten Aro on tilastoilla osoittanut. Mutta siitähän ei kyselyssä ollut kysymys. Kyselyn tulos osoitti yksinkertaisesti sen, että suomalaiset haluavat, että Suomessa on mahdollisuus asua ja valita asuinpaikkansa eri puolilta maata. Tämä puolestaan edellyttää, että alueella on saatavilla koulutusta, työtä ja palveluja.

Näytti jo siltä, että kaupunkien ja maaseudun tai suurten kaupunkien ja muun Suomen vastakkainasettelu vain kärjistyy. Keskusteluun on kuitenkin tullut mukaan myös uusia elementtejä.

Seutukaupungit on tunnistettu ja niiden merkitys löydetty

Joukko pieniä ja keskisuuria kaupunkeja on lanseerannut seutukaupunkiverkoston nimellä T 55. Seutukaupungeiksi nimettyjen 55 kaupungin rooli alueiden kehittämisessä on tähän saakka ollut epäselvä, niitä ei ole tunnistettu yhdeksi ryhmäksi eikä niiden merkitystä ole tiedostettu. Seutukaupunkien väkiluku vaihtelee noin 5 500 asukkaasta yli 50 000 asukkaaseen.

Konsulttiyhtiö MDI:n laatiman T 55 seutukaupunkiselvityksen mukaan seutukaupungeilla on runsaasti sekä yhteisiä että erottavia tekijöitä. Yhteiset nimittäjät liittyvät toimimiseen oman lähialueensa seutukeskuksina ja asutus-, työpaikka- ja palvelukeskittyminä. Erottavat nimittäjät liittyvät selvityksen mukaan sijaintipotentiaaliin, asemaan alueellisessa työnjaossa, rakennemuutoksen etumerkkiin ja ennen muuta tulevaisuususkoon.

Esimerkiksi Etelä-Pohjanmaalla seutukaupunkeja ovat Alajärvi, Alavus, Kauhajoki, Kauhava ja Ähtäri. Sen sijaan maakuntakeskus Seinäjoen kyljessä sijaitsevia Ilmajokea ja Lapuaa ei ole luettu seutukaupunkeihin.

Seutukaupunkien alueellisen kehityksen tilannekuva on monin tavoin jakautunut: joukkoon kuuluu sekä positiivisen että negatiivisen rakennemuutoksen kaupunkeja sekä omaa asemaansa etsiviä kaupunkeja. Olennaista on, ettei yhden mallin mukaiset ratkaisut eivät toimi seutukaupunkien kohdalla, vaan jokaista kolmea seututyyppiä pitäisi sekä arvioida että kehittää omassa kontekstissaan. A-Studion keskustelussa positiivisena esimerkkinä käytettiin Ylivieskan kaupunkia, ja negatiivisen kehityksen esimerkkinä opettajankoulutuksen menettänyttä Savonlinnaa.

Seutukaupunkien kansallinen merkitys on selvityksen mukaan paljon suurempi kuin mitä julkisesta keskustelusta voisi päätellä erityisesti kahdesta syystä: 1) seutukaupungeissa on kyse noin miljoonan ihmisen kotipaikasta ja 2) seutukaupungit ovat merkittävästi kokoaan suurempia teollisuusvaltaisia valmistavan tuotannon vientikeskittymiä, joiden arvonlisäyksellä, viennillä ja investoinneilla on suuri kansallinen merkitys. Selvityksen mukaan seutukaupungit ovat Suomessa vaa’ankieliasemassa. Siinä katsotaan, että niiden elinvoiman ja menestyksen kautta ratkeaa pitkälti alueellisesti tasapainoinen kehitys sekä kansallisesti että maakuntien sisällä.

Jos tämä ajatus lyö läpi kansallisessa kehittämispolitiikassa, on se melkoinen arvonnousu ja kehitysmotivaattori näille kaupungeille, jotka ovat usein jääneet aika yksin pinnistellessään muuttoliikkeen, työttömyyden, alhaisen tulotason ja koulutuspaikkojen menetyksistä johtuvien ongelmien kanssa. Tämän ajattelun soisi vahvistuvan sekä valtakunnallisesti että maakunnallisesti ja jokaisessa seutukaupungissa niiden omien vahvuuksien hyödyntämiseksi entistä paremmin.

Seutukaupunkiohjelma laadittu

Valtiovarainministeriön kesällä 2018 julkaisemaan seutukaupunkiohjelmaan on kirjattu jo seuraavan hallituksen yhdeksi keskeiseksi tavoitteeksi monimuotoinen kaupunkipolitiikka, joka huomioi niin seutukaupungit kuin suuremmat kaupungit sekä näiden välisen yhteistyön ja verkottumisen tärkeyden.

Ohjelman mukaan kaupungit otetaan paremmin huomioon valtion ja maakuntien strategioissa. Maakunnat laativat sopimuksia seutukaupunkien kanssa niiden keskeisistä kehittämisen kysymyksistä. Valtio voi tehdä suoraan sopimuksen seutukaupungin/seudun kuntien kanssa äkillisen rakennemuutoksen tilanteessa.

Alueellistaminen on osaltaan aiheuttanut ristivetoa erityisesti pääkaupunkiseudun ja muun Suomen välillä. Seutukaupunkiohjelman mukaan alueellistamisen tavoitteet uudistetaan niin, että sijoittamis- ja lakkauttamispäätösten teossa huomioidaan alueen kokonaistilanne, kuten elinkeino- ja työpaikkarakenne ja jo tapahtuneet sijoitus- ja lakkautuspäätökset ottaen huomioon nykypäivän muuttuvan toimintaympäristön vaatimukset. Ministeri Vehviläinen on asettanut valtiosihteeri Anna-Kaisa Ikosen ja varatoimitusjohtaja Timo Reinan selvityshenkilöiksi selvittämään alueellistamispolitiikan ja -periaatteiden uudistamista.

Kaupunkien verkostoituminen ja alueiden kokonaiskuva

Viimeaikaisesta aluepolitiikasta on puuttunut Suomen erilaisten alueiden kehittämisen kokonaisidea. Seutukaupungit voisivat muodostaa eräänlaisen puuttuvan renkaan kaupungistumista korostavien suurten kaupunkien ja maakuntakeskusten sekä maaseutukuntien välillä.

MDI:n selvityksessä hahmotellaan toiminnallista aluehierarkiaa, joka perustuu alueiden väliseen yhteistyöhön, vuorovaikutukseen, verkostoihin ja edun ajamiseen. Toiminnallinen aluehierarkia jaetaan selvityksessä metropolialueeseen (1), suuriin kaupunkeihin (6), C21kaupunkeihin (21), T55-seutukaupunkeihin (55), suurten kaupunkiseutujen kehyskuntien verkostoon (26) sekä harvaan asuttujen ja pienten kuntien verkostoon (57).

Tästä jaosta voisi löytyä kullekin sopivat roolit ja yhteistyökumppanit, joiden varassa aluekehitystyötä olisi mahdollista tehdä yhteisymmärryksessä erilaisten kumppanien kanssa.

Kaupungistuminen

Kaupungistumisen on kuvattu olevan viime aikojen kiihtyvä ilmiö ja väistämätön megatrendi. Tosiasiassa kaupungistumista on tapahtunut jo satojen vuosien ajan. Se on pohjautunut osin markkinapaikkoihin, osin puolustuksellisiin linnoihin, ja osin pelkästään kulloisenkin hallitsijan hallinnollisiin ratkaisuihin. Nykyisin kaupungistuminen ilmenee kaupunkien tiivistymisenä ja kaupunkialueiden laajenemisena ja samanaikaisena haja-asutusalueiden harvenemiskehityksenä.

Kaupungistuminen on silti muutakin kuin kaupunkikuntien väestömäärän kasvamista. Se on elämäntapa, joka on levinnyt myös syvälle maaseudulle. Asumisen vaatimustaso ja mukavuudet ovat maaseudullakin suurin piirtein samat kuin kaupungeissa. Teollisuuslaitos maaseudulla tarvitsee ja ansaitsee yhtä hyvät liikenneyhteydet ja tietoyhteydet kuin kaupungissa. Työ hajautuu etätyöksi koko Suomeen ja eri puolille maailmaa. On turha kärjistää kaupungin ja maaseudun eroja, kun ne tavallaan koko ajan vähenevät.

Ministeri Lintilä uudistaa aluepoliittista ajattelua

Elinkeinoministeri Mika Lintilä linjasi 10.9.2018 pidetyssä seminaarissa uudentyyppistä aluepolitiikkaa seuraavasti: ”Väitän, että vanhakantaisesti ymmärretyn aluepolitiikan tie on tullut päätökseen. Valtion ja julkisen vallan rooli on yhä enemmän toimia menestyksen mahdollistajana. Olisin itse valmis luopumaan latautuneen aluepolitiikan termistä, mikäli se auttaa keskustelemaan itse asiasta – Suomen elinvoimasta - ilman tahallista väärinymmärtämistä ja vanhentuneilla mielikuvilla mätkimistä.”

Mika Lintilän mukaan olisi perusteltua puhua mieluummin koko maan kattavasta elinvoimapolitiikasta. Siis siitä, miten tulevaisuudessakin taataan monipuolista yritystoimintaa, vireitä asuinalueita, koulutusmahdollisuuksia, sujuvia yhteyksiä sekä asukkaiden suoria vaikuttamismahdollisuuksia niin kaupunki- kuin maaseutualueillakin. Tästähän aluepolitiikassa pohjimmiltaan on kyse.

Onko toivoa uuden aluepolitiikan yhteisestä hyväksymisestä?

Uuden aluepolitiikan välineitä on jo kehitelty. Olisi tärkeää löytää kansallinen yhteisymmärrys siitä, miten koko Suomea kehitetään eri toimijoiden toimesta .

Uusi aluepolitiikka, millä nimellä se sitten kulkeekaan, voisi olla erikokoisten ja erilaisten aluekehittäjien vahvuuksiin perustuva verkosto, yhteisö, jossa jokaisella olisi oma roolinsa.

Suuret kaupungit, maakuntakeskukset, seutukaupungit ja maaseutukunnat omaavat kaikki omat tyypilliset ja niiden rinnalla yksilölliset vahvuutensa. Maakunnille kuuluu tässä eri palasia kokoava, kokonaisuutta kehittävä rooli. Maakunnat viime kädessä vievät maakunnan kehitystä kokonaisuutena eteenpäin ja huolehtivat syrjäisemmillekin maakunnan alueille kehitysmahdollisuuksia.

Jos hyvin kävisi, näillä eväillä Suomen eri alueiden vastakkainasettelu olisi ohi, olisi vain eteenpäinpyrkiviä suuria ja pieniä toimijoita, kukin vahvuuksiensa perusteella erikoistuneita.

Onko toivoa yhteisymmärryksestä?

Maaseudun tulevaisuus-lehdessä oli 23.10. yllätyksellinen Jan Vapaavuoren haastattelu. Hän kertoi, että ei halua olla missään tapauksessa maaseutua vastaan. Lehden mukaan hän sanoo:

"Me emme ole laittaneet Savon Sanomiin ilmoitusta, että muuta Helsinkiin. Meillä on täällä pitkät asuntojonot ja korkeat asuntojen hinnat. Pääsisimme helpommalla, jos kasvu olisi maltillisempaa. Helsingillä on tekemistä, että selviämme muuttoliikkeen haasteista."

"Vaikka Helsinki vetää puoleensa hyvinvointia ja vaurautta, samalla tänne keskittyy köyhyyttä, kurjuutta ja sosiaalisia lieveilmiöitä. Mitä isommaksi kaupunki kasvaa, sen vakavampia lieveilmiöt ovat."

Vapaavuori toivoo keskustelun lisäämistä. "Kaupungin ja maaseudun välille tarvitaan dialogia. Ei riitä, että kaupungit puhuvat keskenään. Pitäisi keskustella hyvässä hengessä."

Tästä olisi hyvä jatkaa kehitettyjen uusien politiikkaelementtien varassa. Mutta onnellisen ja menestyvän Suomen nykytilanteessa tämä ehkä on saavuttamaton utopia. Pitäähän meillä olla hyviä riidanaiheita. Työmarkkinajärjestelmä on yksi, aluepolitiikka on toinen.

Onko meillä malttia mennä eteenpäin? Onko tahtoa? Onko ymmärrystä?

Jan Vapaavuori agitoi pääkaupunkiseudun kunnat sotekapinaan. Hankkeen seuraukset ovat kaikkien tiedossa. Neljän kunnan kapinan onnistuminen merkitsisi maan hallituksen kaatumista. Uusien vaalien jälkeen SDP on todennäköinen ykkönen. Kokoomus siirtyy oppositioon. Ja vaikka ei siirtyisikään, yksi on varma.

Mitään valinnan vapautta ei soten mukana enää tule. Sitä ajaa vain kokoomus. Yksin. Muut puolueet löytävät uudessa hallituksessa äkkiä yksimielisyyden maakuntamallista ilman valinnanvapautta.

Miksi siis kokoomuslainen keskuskaupunkikellokas pyrkii kaikin tavoin estämään sote-maakunta-uudistuksen?

Huhtikuun alkupäivät on saatu ällistellä pormestari Janne Vapaavuoren ja Helsingin kaupungin massiivista hyökkäystä sote-maakuntauudistusta vastaan. Syytöksiä ja väitteitä sinkoilee erityisesti siitä, että hallitus ei ole uudistuksen valmistelussa ottanut huomioon Helsingin erityisolosuhteita. Väitteet ovat yleisluonteisia, eikä niistä saa selkeää käsitystä siitä, mitä ongelmia uudistus Helsingille aiheuttaisi. Keskustelua kuvaa esimerkiksi vihreiden valtuutettu Kaisa Hernbergin twiitti 5.4.: ”Maakuntahäkkyrä veisi kaupungeilta olennaisia kasvun ja kehityksen välineitä. Se haittaisi koko maata”. Siis mitä välineitä maakuntauudistus veisi? Halusin selvittää asiaa itselleni ja samalla muillekin.

Miten maakuntauudistus estäisi kaupunkien, erityisesti Helsingin ja pääkaupunkiseudun kehittämistä?

Helsingin kaupunki järjesti äskettäin Helsinki-symposiumin, jossa julkistettiin monipuolinen julkaisu, Kaupunkien aikakausi-Kaupunkitutkijoiden puheenvuoroja 2020-luvun kaupunkipolitiikasta. Se sisältää 26 puheenvuoroa, jotka koskevat kaupungistumista, kaupunkien kehittämistä ja kaupunkipolitiikan eri osa-alueita ja näkökulmia. Pormestari Vapaavuori kertoo julkaisun esipuheessa, että Helsingin kaupunki haluaa maamme pääkaupunkina toimia suunnannäyttäjänä ja nostaa kaupunkipolitiikan viestiä valtakunnalliselle keskusteluareenalle – yhdessä kaupunkitutkijoiden kanssa.

Siispä mietin tämän julkaisun valossa erityisesti sitä, muodostaako suunniteltu maakuntauudistus joltakin osin esteitä modernin kaupunkipolitiikan toteuttamiselle tai kaupunkien kehitykselle.

Ensiksi on todettava, että julkaisun kirjoitukset olivat ajatuksia herättäviä, analyyttisiä ja monipuolisia, eivätkä liian pitkiä. Toimittamiseen oli selvästi satsattu, niin että tutkijat oli saatu tiivistämään sanomansa suhteellisen lyhyisiin teksteihin. Jotkut tekstit sisälsivät tosin myös sellaista tutkijaliturgiaa, ettei niistä suoraan saa johdatusta käytännön kaupunkipolitiikkaan.

Mikä on kaupunki, ja mitä kaupunkipolitiikan käsitteet tarkoittavat?

Kun tutkijoista on kyse, käsitteiden pohdinnalta ei voi välttyä. Useissa artikkeleissa selviteltiin kaupunkeihin ja kaupunkipolitiikkaan liittyviä käsitteitä, osin hauskan ristiriitaisestikin. Juha Kostiainen ja moni muu tähtäisi kaupunkien läheisyyteen ja tiiviyteen, kun taas Anssi Joutsiniemi ruttaa kasautumisedun, tiiviyden ja eheyttämisen kaupunkilänkytyksenä. Olennaisempaa kuin puhua tiivistämisestä olisi puhua siitä, mitä tavoiteltiin ja mitä saavutettiin. Joutsiniemi katsoo, että vaikka suomalainen esikaupunki onkin väljä, ei se mitenkään parane tiivistämällä ihmiset asuntoihinsa.

Joutsiniemi pitää vaikeutena sitä, että virallistuneesta kaupunkipolitiikasta odotetaan vastavoimaa jollekin muulle politiikan alalajille. Olennaisempaa hänen mielestään olisi havahtua eri politiikkojen universaalien ratkaisumallien yhteensopimattomuuteen kaupunkien erityiskysymyksissä. Tätä ajatusta kannattaa miettiä. Tarvitaanko ylipäänsä erillistä kaupunkipolitiikkaa, vai olisiko kasvuun ja kehitykseen panostava yleinen politiikka jo sinänsä riittävää?

Minkä asioiden varassa ajan tasalla oleva kaupunkipolitiikka voisi toimia? Visioita, strategioita ja kehityspolkuja.

Olennaista olisi tietää, minkä asioiden varassa kaupunkeja kannattaa kehittää. Siitä esitetään julkaisussa jo vakiintuneita ja yllätyksettömiä käsityksiä. Helena Leinon mukaan kaupunki voidaan nähdä mahdollistavana alustana. Vesa Kannisen ja Raine Mäntysalon mukaan tarvitaan yhteisiä visioita ja strategista suunnittelua visionääristen valintojen tekemiseksi eri kehityssuuntien välillä. Mika Ristimäki korostaa teknologian kehityksestä aiheutuvan tuottavuuskasvun ja kaupunkeihin tehtyjen investointien ovat keskeisiä tulevan aluekehityksen kannalta.

Arto Sotarauta on mielestäni tässä julkaisussa parhaiten tiivistänyt kaupunkipolitiikan ja kaupunkien kehittämisen perustan uusien kehityspolkujen synnyttämistä koskevassa analyysissä. Hänen mukaansa Kaupunkien kehittämisessä tulisi analysoida huomattavasti nykyistä systemaattisemmin niitä voimia, jotka yhtäältä lukitsevat kaupungit menneeseen ja toisaalta sysäävät uusia kehityspolkuja liikkeelle. Monelle toimijalle hyödylliset mahdollisuuksien tilat nousevat kullekin kaupungille tyypillisestä toimialojen muodostamasta kokonaisuudesta, paikallisista ja globaaleista verkostoista sekä kyseisen kaupungin kansallis-alueellis-paikallisesta institutionaalisesta ympäristöstä.

Tähän lisäisin vain sen, että samaa periaatetta voisi soveltaa sekä suurissa että pienissä kaupungeissa, ja myös maaseutumaisissa kunnissa. Tältä pohjalta voitaisiin luoda yleistä uutta paikallisiin olosuhteisiin perustuvaa ”alue”politiikkaa, joka sisältäisi alueellisen kehittämisen periaatteita koko Suomessa.

Ihmiskeskeisyys ja osallisuus kaupunkien kehittämisessä

Useat tutkijat ottavat esille myös osallisuuden ja ihmislähtöisyyden kehittämisen tarpeen kaupunkipolitiikassa.

Kaisa Schmidt-Thomé esittää, että ihmislähtöisyyden tulisi olla laadultaan kosmopoliittista ja hän hahmottelee myös tietä kohti kosmopoliittista kaupunkipolitiikkaa. Konsensuksen sijaan yhteisön voimavarana on ”kollektiivisten tulevaisuuksien” moninainen kudelma, jossa erilaiset ja osin keskenään kippailevat tulevaisuuteen suuntautuvat toiveet ja odotukset laajentavat mahdollisuuksien kirjoa.

Ilpo Laitinen kirjoittaa merkityksellisestä kaupungista uutena lähestymistapana kaupunkien kehittämiseen. Kaupungin merkityksellisyys syntyy hänen mukaansa ihmiskeskeisyydestä, ja se on älykkään kaupungin kolmas sukupolvi, ihmislähtöinen älykäs kaupunki.

Osallisuudessa ja ihmiskeskeisyydessä on Suomessa vielä paljon tekemistä erityisesti suurissa kaupungeissa, mutta myös pienemmissä kunnissa. Lainsäädäntö antaa siihen nykyisin paljon erilaisia mahdollisuuksia, mutta todella toimivia käytäntöjä, jotka toteuttaisivat Ilpo Laitisen esittämää ideaalia, taitaa löytyä aika vähän. Maakuntauudistuksen jälkeisten uusien kuntien tulisikin panostaa tähän entistä tarmokkaammin.

Kaupunkien erityisistä sosiaalisista ongelmista

Mari Vaattovaaran mukaan kaupunkeihin on kasaantunut kasvun, uusien toimialojen ja tuottavuuden lisäksi koko joukko aivan uudenlaisia väestörakenteen, segregaation, köyhyyden ja segregaation ongelmia. Hän ottaa esille ulkomaalaistaustaisen väestön ja nuorten vain perusasteen koulutuksen suorittaneiden suuren osuuden Helsingissä ja katsoo, että Helsinkiä tai suurimpia kaupunkeja ei voi jättää yksin ratkomaan ongelmiaan. 2020-luvun kaupunkipolitiikan tulee perustua paikalliset erityispiirteet huomioon ottavaan kehittämiseen.

Pekka Vuoren mukaan pääkaupunkiseudulla asuu joka toinen Suomessa asuvista kansalaisista, jotka tulevat heikoimman koulutustason, köyhimmän elinajanodotteen ja vaatimattomimman tulotason maista. Koska niin merkittävä osa ulkomaalaisista saapuu pääkaupunkiseudulle, ja vaikeimmin työllistyvät näyttävät siirtyvän muualtakin Suomesta suurimpiin kaupunkeihin, tulisi näille alueille Pekka Vuoren mukaan suunnata riittävästi resursseja, jotta maahan muuttaneen väestön työllisyys lähtisi nykyistä selvästi rivakammin kasvuun.

Näille kannanotoille on selkeät perustelut. Kun maakuntauudistuksessa maakuntien rahoitusta määritellään muun muassa tarveperusteisesti, myös tällaiset suurille kaupungeille tyypilliset sosiaaliset tekijät olisi perusteltua ottaa huomioon, jos niitä ei jo ole otettu. Maakunnat voivat sitten itsenäisesti kohdentaa palvelut haluamallaan tavalla. Ei ole mitään syytä epäillä, että kaupungit tässä häviäisivät, koska demokraattiset vaalit turvaavat kaupungeille merkittävän vaikutusvallan maakuntien päätöksentekoelimissä.

Maakuntauudistukseen kohdistuvaa kritiikkiä

Pääsääntöisesti julkaisun artikkeleissa ei maakuntauudistus suoranaisesti näy. Pari kriittistä mainintaa kuitenkin löytyy.

Sampo Ruoppila painottaa kokonaisuuden hallintaa ja katsoo, että erityisesti suurten kaupunkien osalta on vaikea nähdä, mikä mieli on esimerkiksi kasvupalvelujen ja maahanmuuttajien palveluiden siirtämisessä maakunnille. Jari Stenvall ja Ilpo Laitinen viittaavat yleisluontoisesti resurssien jakautumiseen ja maakuntien motivaatioon ja esittävät, että pahimmillaan esimerkiksi maakunta- ja soteuudistus voi heikentää merkittävällä tavalla kaupunkien kykyä kehittää toimintaansa kokonaisvaltaisesti ja nopealiikkeisesti.

Ruoppilan väite ei täysin pidä paikkaansa. Valtion vastuulla tähän saakka olleet työvoima- ja elinkeinopalvelut on tarkoitus siirtää valtiolta maakunnille, joten ne eivät ole pois kunnilta, vaan tulevat itse asiassa lähemmäksi kuntia, kun valtion viranomaisten sijasta suurista kaupungeista valittavat valtuutetut ja muut luottamushenkilöt pääsevät niistä päättämään. Lisäksi juuri pääkaupunkiseutua varten on jo aiemmin sovitulla tavalla juuri annettu lakiesitys, jonka mukaan kasvupalvelut tulevat seudun kaupunkien muodostaman kuntayhtymän hoidettavaksi. Ruoppila näyttää perustavan kannanottonsa poliittisessa keskustelussa esitettyyn virhekäsitykseen.

Uudistuksen jälkeisten ”uusien kuntien” tehtäviin on erityisesti katsottu kuuluvan kuntien elinvoiman kehittäminen, sivistys ja kuntalaisten hyvinvointi, kunnan koosta riippumatta. Ne tekijät, joihin kaupunkien kehittäminen perustuu, ovat edelleen kaupunkien määrättävissä.

Varsinaiset sosiaali- ja terveyspalvelut eivät näytä tutkijoiden ajatuksissa juuri kytkeytyvän kaupunkien elinvoiman kehittämiseen. Sote-velvoitteiden ja siihen liittyvien resurssien siirtyminen maakunnille ei kaupunkien kehittämisvoimaa heikennä, pikemminkin suo kunnille aikaa keskittyä näihin tehtäviin.

Kaupunkipolitiikasta koko Suomen näkökulmasta

Julkaisusta löytyy myös yleisiä arvioita kaupunkipolitiikan tarpeesta ja tehosta koko Suomen kannalta. Juha Kostiainen kirjoittaa, että maan hallituksen ei pidä valita voittajia, mutta on suuri tarve luoda kaupungeille tilaa, edellytyksiä ja kannustimia ottaa aloite entistä enemmän omiin käsiin, jotta ne voivat tavoitella haluamaansa tulevaisuutta. Kostiainen ennustaa, että kansainvälisessä kilpailussa menestytään olemalla oikeita ja erottuvia kaupunkeja. Koko sinänsä ei hänen mukaansa ole pääasia: Kansainvälisesti erittäin tunnetussa Cannes’ssa on vain noin 70 000 asukasta.

Hannu Tervo toteaa, että hyvä aluekehitys voi olla ja onkin erilaistuvaa, mutta ei eriarvoistavaa. Hyvinvointi-Suomi tarvitsee sekä vahvoja, kasautumishyötyihin nojautuvia kaupunkitalouksia että elävien kylien maaseutu-Suomea. Helsingin metropolialue on tärkeä maan kehityksen kannalta. Samoin tärkeitä ovat eri puolilla maata sijaitsevat vahvat kasvukeskukset, jotka muodostavat kilpailukykyisten kaupunkien verkoston kehityskäytävineen.

Kaupunkien kasvua ei Tervon mukaan pidä kahlita vaan kehitysmahdollisuuksia tukea. Kaupunkipolitiikan tärkeimmät osa-alueet nyt niin kuin jatkossakin kytkeytyvät liikenneinfrastruktuurin ja saavutettavuuden parantamiseen, innovaatioiden ja osaamisen edistämiseen sekä yliopistosektorin kehittämiseen, maahanmuuttopolitiikkaan ja yhdyskuntarakenteen ohjaamiseen.

Totean jälleen, että tällaista ”kaupunki”politiikkaa voitaisiin myös harjoittaa yleisen ”alue”politiikan nimikkeen alla. Vahinko, että sanalla aluepolitiikka on nykyisin sellainen kaiku kuin se kohdistuisi ainoastaan syrjäisten alueiden tukemiseen.

Kaupunkien ja maakuntien tuleva suhde

Konkreettisimman ja tärkeimmän kysymyksen kaupunkien ja maakuntien tulevasta suhteesta esittää Janne Antikainen.

” Nyt kysymys kulminoituu pitkälti siihen, mikä on kaupunkien suhde ja yhteys maakuntaan kasvua ja kehitystä luovissa toimissa. Vieläkään ei osata sanoa, miten riitapinnoista maakuntien ja kaupunkien välillä tulee yhdyspintoja. Se Pähkinäsaaren rauhan raja näkyy yhä edelleen: Itä- ja Pohjois-Suomessa maakunnilla on todennäköisesti isompi ja merkittävämpi rooli elinvoiman vahvistamisessa ja hyvinvoinnin varmistamisessa kuin Etelä- ja Länsi-Suomessa.

Yhtälö vaikuttaa kohtalaisen yksinkertaiselta: mitä isompi kaupunki maakunnasta löytyy, sitä suurempi valmius ja rooli kaupungeilla voi olla erilaisissa kasvupalveluissa ja strategisessa kehittämisessä. Myös T50 (maakuntien kakkos- ja kolmoskaupungit) on muistettava, ja annettava roolia ja tilaa pienemmillekin kaupungeille valmiuksien mukaan.”

Janne Antikainen, MDI

Tähän kysymykseen voivat parhaiten vastata toimijat itse, kun uudistusta päästään toteuttamaan. He luovat ne paikalliset ja maakunnan olosuhteista riippuvat käytännöt, joilla edetään.

Omasta mielestäni on hyvinkin mahdollista, että yhteistyö vain paranee nykyisestään. Nykyisin kaupungit ovat joutuneet kasvupalvelujen osalta tekemään yhteistyötä sekä maakunnan liittojen että valtion viranomaisten, muun muassa ELY-keskusten kanssa. Erikoissairaanhoidon osalta yhteistyökumppanina ovat olleet sairaanhoitopiirit, eikä se ole ollut mitenkään ongelmatonta mm. kustannusten noususta ja rahoitusjärjestelmästä johtuen. Muissa sote-palveluissa yhteistyötä on tehty monilukuisen kuntayhtymäjoukon kanssa. Uudistuksen jälkeen kaupunkien ja kuntien yhteistyökumppanina näissä asioissa on yksi taho, maakunta.

Maakunnat uusina organisaatioina ovat todennäköisesti hyvin avoimia yhteistyölle. On pitkälti kaupungeista itsestään kiinni, varautuvatko ne tulevaan yhteistoimintaa rakentamalla vai muutosta viimeiseen saakka vastustamalla. Ainakin Turku ja Oulu näyttävät valinneen tässä eri linjan kuin Helsinki.

Lopputulema

Kaupunkien aika julkaisu antaa eväitä tulevan kaupunkipolitiikan ja aluepolitiikan kehittelyyn erillisinä tai niiden huomioimiseen läpäisyperiaatteella hallitusohjelmissa.

Maakuntauudistuksen suhteen lopputulemaksi jäi tässä tarkastelussa, että suurten kaupunkien, erityisesti Helsingin, osuus syrjäytymisuhan alaisista nuorista ja vaikeasti työllistyvistä maahanmuuttajista voisi vaatia erityistä huomioon ottamista maakunnan rahoitusta määriteltäessä, jos sitä ei jo ole tehty. Muutoin maakuntauudistus näyttää pikemminkin tukevan kuin estävän tutkijoiden suosittamaa paikallisiin olosuhteisiin perustuvaa kaupunkikehittämistyötä

Suomessa on edessä historiallisen suuri ja kaikkien tärkeäksi tunnustama sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmän uudistaminen. Kaikkien on osallistuttava, muutettava toimintatapoja, taitettava kustannusnousua. Uudistuksen taloudellinen tavoite on kustannusten kasvun taittaminen tulevan vuosikymmenen aikana 3 miljardilla vuoteen 2030 mennessä.

Olen helsinkiläis-alavutelaisena kansalaisena seurannut sote-maakuntauudistuksen valmistelua Helsinki-Uusimaan ja Alavus-Etelä-Pohjanmaan horisontista. Kunnat ovat kovin erilaisia eikä vertailu ole ihan helppoa, mutta kun elämäntilanteessani monipaikkaisena asukkaana käytän nykyisin näiden kahden kaupungin palveluja, tilannetta tulee seuratuksi molemmissa paikoissa.

Helsingin ja Alavuden tarvevakioidut sote-kustannukset ovat vuonna 2016 olleet sattumalta samalla tasolla, Helsingissä 3327 €/asukas ja Alavudella 3253 €/asukas. Tämä on samalla suomalaista keskitasoa. Alavuden ikärakenne on huomattavasti vanhempi kuin Helsingin, joten vakioimattomat kustannukset ovat Alavudella korkeammat. Palvelujen laatua en pysty nykytiedoilla vertailemaan.

Helsinki valittaa suunnilleen kaikesta

Sote-maakuntauudistuksen valmistelu on pitkällä. On ollut hämmentävää seurata, miten alueistamme edistyksellisimpänä itseään pitävät Helsinki ja Uusimaa tempoilevat ja uhittelevat muutoksen edessä.