Hyvinvoinnin juuria ja tulevaisuutta

Kulttuuri, pandemia ja luova tuho

Torstai 25.3.2021 klo 10.40 - Markku Lehto

Markkinoiden dynamiikkaan kuuluu se, että vanhat rakenteet, yritykset, tuotteet ja osaamisalueet häviävät parempien ja tuottavampien tieltä. Kansanviisaus tunnistaa tämän Schumpeterin teorian toteamuksessa, ettei munakasta voi tehdä munia rikkomatta. 

Pandemia on kiistatta aiheuttanut tuhoa. Se on synnyttänyt myös luovuutta. Pakon edessä on huomattu, että töitä voi tehdä toisellakin tavalla ja opiskeluun on monia mahdollisuuksia. 

Eniten pandemiasta kärsineiden joukossa ovat monet kulttuurin alat. Tuhoisuus on ensi vaiheessa aiheutunut kokoontumusrajoituksista, jotka ovat estäneet ammatinharjoittamisen. Tuhoa on pahentanut se, että alihankintaketjuissa toimivien pelivaara on pieni ja heidän mahdollisuutensa saada korvausta työtilaisuuksien peruuntumisesta ovat osoittautuneet poikkeuksellisen aukollisiksi. Kysymys ei ole vain taiteilijoista, vaan laajasta joukosta ammattilaisia, jotka tekevät esitykset mahdolliseksi.

Ongelman hoitamista on viivästyttänyt asian putoaminen hallinnon alojen väliseen kuiluun. Käytännössä monet toimivat yksinyrittäjinä ja ovat lähellä palkansaajaa. Työttömyysturvaa koskevat tulkinnat ovat olleet horjuvia ja hakijan näkökulmasta katsottuna mielivaltaisia. Työttömyysturvalakiin olisi pitänyt lisätä selvennys, joka koskee tilannetta, jossa ammatinharjoittaminen on estynyt julkisen vallan asettamien tilapäisten ja henkilöstä riippumattomien rajoitusten takia.

Tuho on nyt nähty. Jäljellä on kysymys voisiko tästä seurata jotain positiivista, jota voisi kutsua luovan tuhon tuotteeksi?

Ensimmäinen oppi ja yllätys monelle on ollut kulttuurialalla työskentelevien määrä. ”Tapahtuma-ala” on sanana vasta nyt tullut monelle tutuksi. Tilastokeskuksen määritelmän mukaisesti alalla toimii reilusti yli satatuhatta henkilöä. Nyt määrä pienenee, kun monet ovat laittaneet kirjaimellisesti pillit pussiin. Potentiaalinen kysyntä ei kuitenkaan ole vähentynyt ja kysyjät pääsevät vauhtiin, kunhan tapahtumat sallitaan. Hyvinvointia etsitään yhä enemmän kulttuuritarjonnasta.

Tästä tullaankin toiseen päätelmään. Kulttuurin kysynnälle ei ole ”luonnollista” rajaa näköpiirissä. Taiteen ja tieteen tuotteet eivät kuormita ympäristöä ja niistä voi nauttia loputtomasti saamatta vahinkoa sielulleen tai ruumiilleen. Usein toistettuun kysymykseen, onko jatkuva talouskasvu mahdollista rajallisessa ympäristössä, kulttuuri tarjoaa vastauksen. Se osoittaa tien talouskasvuun ilman ympäristöön kohdistuvia ylenpalttisia vaatimuksia. Kulttuurin tarjontaa voi lisätä tuhoamatta tulevien sukupolvien elinympäristöä.

Tarjontaa voi siis lisätä, mutta entä kysyntä. Kolmas kohta kuuluukin, osoitetaanko alaa kohtaan arvostusta? Miten on kulttuurikasvatuksen laita? Kulttuuriin pääsee sisälle opettelemalla ja sitä varten on olemassa koululaitos, mutta toimiiko se näin? Päätoimittaja Matti Kalliokoski (SK 11/21) ei ole ainut, joka on huolissaan lukioiden tulevaisuudesta. Niistä on tulossa valmennuskurssien pitäjiä, jotka eivät tarjoa elämän eväitä aikuisuutta kohti kulkevalle nuorelle. Koulutuksen tehtävä on kehittää lapsen ja nuoren kykyjä nauttia henkisestä hyvinvoinnista. Jos emme muuta kurssia, hyvinvoinnin sisältö ohenee materian palvonnaksi.

”Mut mikä se on se kyltyyri” kysyi Eino Leino. Onko se hienoston tapa osoittaa paremmuuttaan? Onko tasa-arvolla mitään tekemistä kulttuurin kanssa? Leinon satiiri on edelleen ajankohtainen. Taloudellisesti merkittävä osa kulttuuriin käytetyistä julkisista varoista ohjautuu aloille, jotka asettavat ihmiset alueellisesti ja taloudellisesti eriarvoiseen asemaan. Suurimpien kaupunkien varakkaat asukkaat ovat etuoikeutetussa asemassa. 

Tämä johtaa neljänteen opetukseen. On selvää, ettei pienessä maassa voi olla monia oopperataloja ja taidemaailman huiput esiintyvät vain maailmankuuluilla estradeilla. Kun nämäkin mahdollisuudet ovat pandemian takia olleet pois laskuista, on olosuhteiden pakosta herännyt kysymys, voisiko teknologia tulla avuksi. Siitä on nyt saatu kokemuksia. Niiden arvioiminen ja uusien innovaatioiden soveltaminen voi olla sitä luovaa tuhoa, johon Schumpeter viittasi sata vuotta sitten.

Taiteilijan ja yleisön välitön kontakti luo elämyksen, jota on mahdoton ainakaan nykyisen tekniikan keinoilla korvata. Täydellisen esityskokemuksen ja sen täydellisen puuttumisen välillä on kuitenkin monia mahdollisuuksia. Viides opetus on, että sähköisesti välitetystä esityksestä voidaan tehdä elävä tapahtumaa lähestyvä tilaisuus. Tuotekehittelylle on tarvetta ja vielä enemmän on tarvetta romuttaa ennakkoluuloja.

Esitys voidaan räätälöidä kuulija- ja katsojakunnan mukaan. Taltiointi tai suora lähetys voidaan esittää paikallisessa juhlasalissa samoilla alku- ja väliaikatarjoiluilla kuin originaali tapahtuma. Sitä voidaan täydentää yhteydellä, joka mahdollistaa esiintyjien haastattelun. Sekin on mahdollista, että joku esiintyjistä saapuu paikan päälle kertomaan esityksen valmisteluista ja siihen liittyviä anekdootteja. On monia tapoja rikastuttaa paikalliskulttuuria.

Jotain silti puuttuu. Kuudentena opetuksena onkin se, että aitoon kokemukseen tarvitaan pidemmälle kehitettyä tekniikkaa. Kun henkilö osallistuu tapahtumaan, hän seuraa esitystä kohdistamalla huomionsa kulloinkin kiinnostavalta vaikuttavaan seikkaan. Sen pitäisi olla mahdollista myös sähköisesti välitetyssä esityksessä. Kuvanäkymän pitäisi seurata katsojan silmänliikkeitä. Kun katse siirtyy näyttämön vasempaan takanurkkaan, kuvassa tarkentuu vastaava osuus ja muu hämärtyy. Tai kun katsoja haluaa seurata viulistin jousenkäyttöä, pianistin sormien liikkeitä tai rumpalin sooloa, kuva tarkentuu siinä kohdassa. Juuri niin kuin todellisuudessa tapahtuu. Katsojalle on synnyttävä vaikutelma, että hän ohjaa kameraa. Tekniikalle riittää siis vielä haasteita.

Pandemia on tehnyt tuhoisaa jälkeä kulttuurielämässä, mutta jos otamme opiskemme, se voi parhaimmillaan myös uudistaa kulttuurielämää. Tilaisuuksia ja tapahtumia voi toteuttaa monella tavalla. Jos siinä onnistutaan, kysyntä monipuolistuu ja se mahdollistaa tarjonnan laajemman levityksen. Kulttuuri tulee useampien ulottuville ja se takaa tasaisemman tulovirran kulttuurin tuottajille. 

Kysyntää pitää vahvistaa koulutusta uudistamalla ja ennakkoluuloja karsimalla. Tarjonnan kehityspotentiaali saadaan kukkaan panostamalla tuotteiden kehittelyyn. Pidemmän ajan tavoitteena suomalaiset voisivat kehittää teknologian, joka mahdollistaa entistä paremman mukanaolon kotisohvalla ja lähiauditoriossa. Se sopisi kutsumustehtävänä harvaan asuttuun ja maailman metropoleista etäällä olevaan maahan.

Ollaanko käännekohdassa?

Keskiviikko 20.5.2020 klo 10.14 - Markku Lehto

Mielipidemittaukset osoittivat, että suomalaisten mielissä ehti parin vuoden ajan vahvistua huoli elinympäristön tulevaisuudesta. Pandemia on siirtänyt sen huolen ajattelun takamaastoon. Vähitellen on kuitenkin vastattava siihen kysymykseen, miten näistä molemmista selvitään. Emme ole ensimmäistä kertaan suurten muutosten äärellä. Tähän päivään on tultu monien kriisien läpi.

Toisin kuin joskus väitetään, historiasta voi oppia yhtä ja toista. Vaikeuksia kyllä tulee vastaan, kun pitäisi päätellä, miten opittua sovelletaan. Joukko arvostettuja suomalaisia historiantutkijoita on rohjennut lähestyä tätä kysymystä. Tuloksia voi lukea Juhani Koposen ja Sakari Saaritsan toimittamasta kirjasta ”Nälkämaasta hyvinvointivaltioksi”. Kirjasta piirtyy monipuolinen kuva niistä poluista ja polkujen mutkista, joita pitkin tähän päivään on tultu.

Jos katsotaan pitkiä trendejä, havaitaan, että talouden mittapuulla Suomi alkoi lähestyä länsimaita jo 1920-luvulla. Samalle uralle noustiin kuitenkin vasta 1970-luvulla. Monipuolisempi tapa kuvata yhteiskunnan muutosta on käyttää YK:n kehitysohjelman UNDP:n inhimillisen kehityksen indeksiä (HDI). Tästä hieman muunnellulla HHDI-indeksillä on vertailtu 22 teollistuneen maan kehitystä vuodesta 1870 vuoteen 2007. Tämän indeksin valossa Suomi oli todella periferiassa vielä Snellmanin aikoihin, mutta nousu hyvinvoivien kansakuntien joukkoon on vakuuttava. Lähtövuonna Suomi oli toiseksi viimeinen ja päätevuonna seitsemän parhaan joukossa. Näin siitä huolimatta, että tässä välissä on ehditty kokea vastoinkäymisiä toisensa jälkeen.

On paljon keskusteltu siitä, mikä on talouskasvun, terveyden ja koulutuksen keskinäinen suhde. Siihen ei ole yksiselitteistä vastausta. Suomen historiassa näyttää talouskasvu edeltäneen koulutustason ja terveydentilan kohentumista. Vasta viime vuosisadan jälkipuolisolta lähtien on tilastoaineiston perusteella havaittavissa myös toiseen suuntaan kulkeva vaikutus, jonka mukaan koulutus ja osaaminen myötävaikuttaa talouskasvuun ja taloudelliseen kilpailukykyyn. Siihen luotetaan muun muassa Vihriälän ryhmän suosituksissa.

Viime aikoina on kehityspolkujen tutkijoita kiinnostanut erityisesti yhteiskunnallisten instituutioiden vaikutus. Daron Acemoglu ja James A. Robinson ovat käsitelleet tätä kirjassaan ”Why Nations Fail”. Instituutiot sanana tarkoittaa heidän kielenkäytössään pikemminkin vallitsevia tapoja, arvoja, valtasuhteita ja perusoikeuksia. Tarvitaan tasapaino keskitetyn ja hajautetun vallankäytön välille, turvallinen ja avoin omistusoikeus sekä vaihdanta, josta korruptio on kitketty pois. Yhteiskuntaan tarvitaan luottamuksen ja avoimuuden ilmapiiri. Näistä muodostuu kohtalon voima, joka ruokkii hyvien tekojen kehää tai jos näissä epäonnistutaan syntyy kielteinen noidankehä. Kehitykseen vaikuttaa myös se, osataanko historiallisessa käännekohdassa tehdä oikea valinta. 

Omaa uskoamme tulevaisuuteen lisää se, että ”instituutiomme” ovat auttaneet ja auttanevat edelleen meitä pysymään hyvien päätösten ja toimenpiteiden kehällä. Uudistumishaluakin on ollut ilmassa. Historiasta emme kuitenkaan saa vastatausta siihen, kuinka suurten muutosten edessä juuri nyt olemme.

Yritykset etsivät vastauksia omalla suunnallaan. Niiden sopeutumista pandemian jälkeiseen aikaan on nyt tuettu myös valtion kehittämisrahoilla.  Näin on syytäkin tehdä: uudistamiseen ja uudelleen ajatteluun on tarvetta siitä riippumatta, kuinka dramaattisessa käännekohdassa ollaan. Nyt saatujen kokemusten perusteella on esimerkiksi syytä etsiä ratkaisuja, jotka vähentävät harvan asutuksen ja syrjäisen aseman suomalaisille tuomaa haittaa tai kääntävät sen suorastaan eduksi. Mitä sulavammin sähköinen puheen ja kuvan siirto onnistuu, sitä enemmän fyysisiä tapaamisia voidaan korvata virtuaalisella vuorovaikutuksella ja sitä vähemmän rasitamme ympäristöä. Osaamistakin meillä on. Ainakin suomalaiset ovat kunnostautuneet pelimaailman kehittelijöinä.  

Historiaa tutkimalla löydämme ehkä uutta ymmärrystä myös siitä, mitä kaikkea hyvinvointi voi tarkoittaa. Otetaan esimerkiksi työ. Miksi työ kuvataan taakkana? Tutkimusten mukaan monet kokevat työn tuovan enemmän flow-tuntemuksia kuin vapaa-ajan vieton. Työ toisin sanoen tuo heille elämään tarkoituksen ja vapaa-aika tyhjyyden, jos hieman kärjistää. Silti vapaa-aikaa halutaan lisää ja ”hyvää” tavoitellaan tavaroita ja palveluja kuluttamalla. Lienee paikallaan tuulettaa myös vanhoja käsityksiä hyvinvoinnin synnystä ja sisällöstä taloudellisten ja tuotannollisten muutosten rinnalla. 

Jos pandemia on voima, joka puristaa ajatuksista uusia timantteja, jotain on saatu menetysten vastapainoksi. Aikaisemman kokemuksen perusteella on hyviä toiveita, että olemme nopeiden omaksujien joukossa. Parhaassa tapauksessa muutoksen tekijöinä.

Ei unohdeta kotitaloutta

Keskiviikko 13.5.2020 klo 16.14 - Markku Lehto

Pandemian riehuessa luemme synkkiä uutisia. Yrityksillä  menee huonosti, pahimmillaan ne ajautuvat konkurssiin. Valtiovalta pinnistelee pitääkseen elinkelpoiset yritykset hengissä. Seurauksena on julkisen talouden velkaantuminen. Kansantaloudet ovat kokonaisuudessaan valtavien haasteiden edessä. Eivätkä vain kansantaloudet. Samat vaikeudet kohdataan EU:n sisällä. Koko maailmantalouden näkymät ovat huonot. 

Harva huomaa, että joukosta puuttuu yksi talous. Nimittäin kotitalous. Siitä on harvoin mainintoja lehtien taloussivuilla. Syykin on ymmärrettävä. Yksi kotitalous ei näy talouden kokokuvassa kuin mikroskoopilla katsottaessa. Mutta asian voi nähdä toisinkin. Koko tämä valtava globaali tavaroiden ja palvelujen tuotanto on olemassa vain sen takia, että loppuhyödykkeet päätyvät kotitalouden käyttöön. Kaikki taloudellisen toimeliaisuuden muodot ydinvoimaloista ja jäänsärkijöistä kehitysmaiden hikipajoihin palvelevat kotitalouden tarpeita.

On tullut tavaksi puhua yhteiskuntien resilienssistä. Saman voisi ilmaista sanoilla iskunkestävyys, kyky uusiutua ja ponnistaa vaikeuksien läpi. Parikymmentä vuotta on muistutettu, että yhteiskunnnan tulisi toimia trampoliinin tavoin. Makrotasolla keskustellaan muun muassa työehtojen joustavuudesta, työvoiman liikkuvuudesta, sosiaaliturvan kannustavuudesta sekä koulutuksen ja tutkimuksen tasosta ja riittävyydestä. Vanhastaan muistetaan valuuttakurssien muutokset ja setelirahoitus.

Entä kotitalouksien resilienssi. Osaamisen, ammattitaidon ja terveyden ylläpitäminen parantaa sopeutumiskykyä muutostilanteissa. Näiden hyväksi jokainen voi tehdä jotain. Raja on kuitenkin nopeasti vastassa. Taantuman iskiessä työtä ei vaan löydy. Silloin tulee avuksi sosiaaliturva. Samalla havaitaan se ikävä tosiasia, että makrotason resilienssin parantamiseen tähtäävät joustot ja kannustavuudet tarkoittavat työehtojen ja sosiaaliturvan heikennyksiä. Päättäjät joutuvat kahden tulen väliin: kenen resilienssiä pidetään arvossa.

Pandemia on saanut paljon pahaa aikaiseksi, mutta myös jotain uutta ja mielenkiintoista. Etätyö ja etäopiskelu ovat tulleet todelliseksi vaihtoehdoksi. Muutos toteutui nopeasti olojen pakosta. Osa kotitalouksista joutui venymään äärimmilleen. Sovellutukset hakevat vielä muotoaan. Ehkä kiireen takia on vähälle huomiolle jäänyt myös se, että nämä uudet työnteon ja oppimisen muodot voivat parhaimmillaan parantaa ratkaisevasti kotitalouden resilienssiä. 

Etätyön ansiosta työ ja toimeentulo jatkuu, vaikkei työpaikalle voi mennä. Menon voi estää jokin muukin syy kuin pandemia, esimerkiksi sisäilmaongelma, vesivahinko, peruskorjaus tai tulipalo. Etätyö estää katastrofin ja kaikki voittavat. Yrityksen ja yhteiskunnan resilienssi paranee eikä se ole kotitaloudelta pois. Joskus päinvastoin, työ saa uusia ja myönteisiä piirteitä. Etätyötä kannattaa kehittää jo tämän takia. 

Sama koskee kouluja ja oppilaitoksia. Rakennukset eivät ole enää oppimisen ja tiedon levittämisen ehtoja. Koulua voi käydä, vaikka koulurakennus olisi käyttökiellossa. Kotitalouden näkökulmasta suuri merkitys on sillä seikalla, että maan laajuisesti toteutettu etäopetus voi tarjota sellaista yksilöllisyyttä, jota tähän mennessä ei ole voitu toteuttaa. Erityislahjakas tai erityistä tukea tarvitseva oppilashan voi olla 500 kilometrin päässä.

Kotitalouden resilienssi tiivistyy sanaan elämänhallinta. Aineellista elämänhallintaa voi parantaa menoja pienentämällä tai tuloja vakauttamalla. Etätyö tekee mahdolliseksi uskomattomia asioita. Työ voi pysyä pääkaupunkiseudulla eikä työmatka pitene, vaikka muuttaisi Helsingin Kalliosta 200 kilometrin päähän. Päinvastoin, työhuone on muutaman metrin päässä makuuhuoneesta. Kalliosta myydyn kaksion hinnalla voi ostaa puutarhatilan, jossa maalämpö ja aurinkopaneelit kattavat suuren osan asumiskustannuksista ja omat viljelmät ja metsämarjat osan ravinnosta. Tämä ei todella sovi kaikille, mutta se ei tarkoita, ettei kukaan saa toimia näin. Joillekin se avaa uuden vaiheen elämänhallinnassa.  

Moni haluaisi asua lähiomaisten kanssa samassa kaupungissa tai kylässä. Se on turvallinen vaihtoehto lapsille, jotka ovat jo juurtuneet yhteisöön ja se on turvallinen myös vanhuksille, jotka voivat elää kävelymatkan päässä lapsistaan. Työpaikan vaihtuminen toiselle puolelle maata ei vaadi asuinpaikan vaihtamista. Taas kaikki voittavat. Hoito- ja huolenpitokustannukset pysyvät kohtuullisina, asuinyhteisöt toimivina ja kuitenkin työvoimaa on joustavasti tarjolla. 

Etätyö tekee mahdolliseksi myös tulojen vakauttamisen. Kun oivalletaan, ettei työ ole sidottu toimistoon, huomataan ettei sen tarvitse perustua myöskään palkkatyöhön ja töitä voi tehdä useille toimeksiantajille. Jotkut ovat laajentaneet kotityötä niin, että siitä on tullut osaksi ansiotyötä. Vakautta voi tuoda myös osaamisen yhdistäminen. Kun tekijöitä on useampia, riskit kumoavat toisiaan. Samalle alustalle voi rakentaa monimuotoista yrittäjyyttä.

”Etä” pitäisi korvata sanalla ”lähi” ja puhua lähityöstä ja lähiopiskelusta. Kekseliäisyydellä ei ole rajoja, kunhan puhkaistaan ennakkoluulojen muuri. Kotitalousjärjestöt voisivat toimia muurin murtajina. Alvin Toffler puhui kolmannesta aallosta 40 vuotta sitten. Hän tarkoitti suunnilleen samaa kuin mitä tässä kuvasin. Kolmas aalto tuli, mutta se olikin globalisaation aalto. Jos nyt olemme hereillä, onnistumme lopultakin toteuttamaan tuon kolmannen aallon, elämänhallinnan vallankumouksen.

Mitä pandemian jälkeen

Tiistai 5.5.2020 klo 10.31 - Markku Lehto

Kriisit voivat muuttaa kehityksen suuntaa. 1970-luvun öljykriisillä oli pysyviä vaikutuksia. 80-luvulta lähtien talouden kasvu on ollut tuplasti ripeämpää kuin öljyn tuotannon kasvu. Asuntojen, liikennevälineiden ja energian tuotantomuotojen kehittäjät ovat tehneet töitä vähentääkseen öljyriippuvuutta. Eivät tosin riittävästi pelastaakseen ilmakehän. Sekin haaste on otettu vastaan. Ponnistelu jatkuu.

Jääkö pandemian synnyttämästä kriisistä jotain pysyviä jälkiä? Jo nyt voi sanoa, että jälkiä jää ja osa pysyvästi. Taloudelliset vaikutukset ulottuvat kotitalouksista maailmatalouteen ja asetelmat muuttuvat kaikilla tasoilla. Entä opitaanko paremmin hallitsemaan tulevien pandemioiden seurauksia. Siihenkin voinee vastata myöntävästi. Kriisivalmiutta parannetaan, perustuslakia ryhdyttäneen korjaamaan, poikkeusolojen organisointia muokataan, hankintaketjuja tarkastellaan kriittisesti niin yrityksissä kuin valtiolla ja tehostetaan lievempienkin kulkutautien hallintaa. 

Yksi hämmästyksen aihe oli se, kuinka ketterästi työpaikoilla ja oppilaitoksissa sopeuduttiin tilanteeseen. Onko tällä pysyviä vaikutuksia? Opitaanko jotain tavasta, jolla työ, koulutus ja opiskelu järjestettiin poikkeusoloissa. Entä onko jotain merkitystä sillä, että ihmiset halusivat kauemmas tartuntapesäkkeistä. Voisiko pandemia muuttaa asumiseen, liikenteeseen ja elämäntyyliin liittyviä arvostuksia?

Sattumoisin silmiin osuneet kaupunkitutkijoiden kommenttien mukaan mikään ei muutu. Suurimmat kaupungit jatkavat kasvuaan ja ihmiset pakkautuvat yhä lähemmäs toisiaan. Niin tosiaan saattaa käydä. Polkujen sijasta tallataan asfalttia ja tähtien kimmellystä enemmän houkuttelevat kaupunkien valot. Kenties näin. On ainakin turvallista ennustaa, että kaikki jatkuu kuten ennenkin. Niinhän useimmiten käy. Mutta voi käydä toisinkin. Sitä emme tiedä. Väitettä kannattaa tarkastella lähemmin.

Muuttumattomuuden puolesta puhuu se, että pandemia on kertaluontoinen. Tosin se tällä kertaa on poikkeuksellisen laaja ja vakava, mutta todennäköisesti siihenkin rokote löytyy, laumasuoja syntyy ja pandemia taittuu. Toisin oli yllä mainittujen energian hintaan ja ilmakehään vaikuttavien tekijöiden laita. Niihin reagoitiin ongelman pysyvyyden takia. Tällä perusteella kaupungistumisen jatkuminen on epäilemättä syytä ottaa perushypoteesiksi, jota ryhdytään koettelemaan vastakysymyksillä.

Ensimmäisiä kysymyksiä on, kuinka todennäköistä on, että vastaava pandemia toistuu seuraavan kymmenen vuoden aikana. Siihen virologit osaavat vastata minua paremmin. Vaikka niin kävisi, välillä on hyvinkin voitu unohtaa pandemian ikävyydet. Ajatus omasta pihasta luonnon keskellä voi pandemian riehuessa tuntua houkuttelevalta, mutta johtaako se perusteellisiin elämän muutoksiin? Ehkä ei. Toisin voi käydä, jos uusintaottelu vaarallisen viruksen kanssa toteutuu nopeasti. Silloin moni voi harkita asuinpaikkaansa uudestaan.

Toinen vastakysymys liittyy tapaan, jolla huolehditaan osaamistason nostamisesta. Etäopiskelu käynnistyi kuin taikaiskusta. Seurasin peruskoululaisten ponnistelua sellaiselta lähietäisyydeltä, joka isovanhemmalle oli mahdollista. Epätieteellisten havaintojen mukaan yksi seurattavista halusi intohimoisesti lisää matematiikan tehtäviä ja muutkin viihtyivät hyvin ruudun ääressä. Koulua käytiin tosissaan. Oppiminen ei hidastunut, se sai yksilöllisempiä muotoja ja avasi uusia mahdollisuuksia. Luokkaopetuksessa on sosiaalistavat ja tasa-arvoistavat etunsa, mutta ei sekään ole täydellinen. 

Etäopetuksen ja oppilaitoskeskeisen opetuksen yhdistäminen avaa aivan uusia mahdollisuuksia monipuolistaa ja syventää osaamista kaikissa ikäluokissa oppia janoavien fyysisestä sijainnista riippumatta. Tätä taustaa vasten oli hämmentävää seurata argumentointia, jolla oppivelvollisuus, lasten oikeudet ja luokkaopetus liimattiin toisiinsa. On todella suuri menetys, jos tätä nyt hankittua kokemusta ei ryhdytä käyttämään laajasti osaamistason kohentamisen välineenä peruskoulusta korkeimman tason koulutukseen asti.

Kolmanneksi katse kohdistuu etätyöhön. Kymmenen vuoden suunnittelu ei olisi normaalioloissa riittänyt siihen uudelleen organisointiin, mikä nyt toteutui yhdessä yössä tai parissa päivässä. Moni huomasi työtehtävien sujuvan nopeammin, yhteydenpidon tehostuvan ja aikaa jäi vielä uusille ajatuksille. Maisemakonttorin hälinä ja joutopuhe jäivät pois. Kolikolla on tässäkin tapauksessa toinen puoli. Ajan oloon esiin tulevat erakoitumisen haitat. Epävirallinen tiedon kulku on yksi väline asioita eteenpäin saatettaessa. Molemmissa työmuodoissa on etunsa. Miksi siis tehdä joko-tai valinta, jos sekä-että on mahdollinen.

Tästä päästään neljänteen näkökulmaan, luovuuteen. Kaupunkitutkijoiden ajatus, että kaupungistumisen jatkuminen on luovuuden ehto, ei ole uusi eikä luova. Enemmän luovuutta sisältyy pyrkimykseen kannustaa ihmisiä asumaan ja toimimaan erilaisissa ympäristöissä ja kehittää yhteydenpitoa tavalla, joka antaa tilaa henkilökohtaisille luontomieltymyksille, harrastuksille sekä perhe- ja läheissuhteille. Mikä innoittaa yhtä, ei sovi toiselle. Luovuutta syntyy, kun osapuolilla on jotain omaperäistä tarjottavana. Siihen tarvitaan myös sellaisia ajatuksia, joita syntyy muualla kuin studioissa ja työpajoissa, standardisoiduissa asuinympäristöissä, kapean osaamisen asiantuntijaryhmissä ja ammattikehittelijöiden piireissä. Ei pidä sulkea todellisia toisinajattelijoita, penttilinkoloita luovuuden ulkopuolelle. 

Viidenneksi olisi syytä punnita nyt saadun kokemuksen valossa, ovatko ne kaikki skaalaedut, joita keskittämiseen on ajateltu liittyvän, todellisia ja kestäviä. Luultavasti työvoiman rekrytointi olisi helpompaa, jos kehitettäisiin monipuolisempia etätyön ja ei-etätyön yhdistelmiä, toimistotiloja tarvittaisiin vähemmän, liikenteestä aiheutuvat häiriöt olisivat vähäisempiä ja tautiepisodit jakautuisivat tasaisemmin. 

Kuudenneksi voi palauttaa mieleen, että pandemian aikana työmatkaliikenteen väheneminen tuntui positiivisesti ilman laadussa ja työntekijöiden kukkarossa. Helsingin kantakaupungilla aamulenkillä käyvä eläkeläinen voi vain ihmetellä sitä junavaunujen ja bussien määrää, jolla työvoimaa rahdataan rautatientorin tuntumaan ja siitä edelleen Helsingin niemelle. Onko ihan varmasti aivan jokaisen työtehtävä sellainen, ettei sitä voisi toteuttaa lähempänä kotia juuri sinä päivänä. 

Seitsemänneksi kysyisin hyvinvoinnin kestävyyden perään. Huomattava nykyistä suurempi osa ihmisistä haluaisi asua pientaloympäristössä. Moni lasten takia. Ympäristön merkitystä kuvaa se, että hedelmällisyysluku on alhaisin Helsingissä. Asumisen kalleus ja asuinympäristö ovat rajoittamassa lasten määrää. Jos halutaan, että päästäisiin takaisin kymmenen vuotta sitten olleisiin syntyvyyslukuihin, kannattaa käyttää kekseliäisyyttä työn ja edullisen asumisen yhdistämiseksi siellä, missä asuntojen hinnat ovat valmiiksi edullisia.

Vaihtoehtoja on. Kannattaa miettiä.