Uusi työ ja työelämä

Työn käsitettä on laajennettava, olen kuullut sanottavan. Yhtä askelta yksilöidympi on Heikki Mäntylän mielipidekirjoituksessaan (HS 24.2.2018) esittämä kysymys: ”Miksi työn käsite on rajattu koskemaan vain palkkatyötä?”

Vaatimus työn käsitteen laajentamisesta on joutavanpäiväistä puhetta. Sen esittäjä voi vapaasti laajentaa käsitteitään. Kuka estää? Mutta jotta jotain tapahtuisi, jotta jokin ulkokohtaisesti havaittava värähdys ilmenisi, kaikenlaisten lakipykälien, sopimusmääräysten, yritysten ja ihmisten ansaintalogiikoiden ja ties minkä muun pitää muuttua. Henkilöiden rajoituksiin, oikeuksiin, mahdollisuuksiin tai velvollisuuksiin pitää puuttua.

Kun jonkin tavoitteen saavuttaminen edellyttää ponnistelua, silloin tehdään työtä. Ei tässä ole suurempia muutostarpeita. Työtä se on siitä riippumatta, ovatko tavoitteet yleisiä vai yksityisiä, yleviä vai arkisia, hienosti suunniteltuja vai hetken sanelemia. Se on työtä, tuleepa millainen tahansa vastaus työhyvinvointikyselyn kysymykseen: Onko työsi mielekästä? Sai sen sitten eteensä työnantajaltaan tai esitti itse itselleen aamukahvipöydässä.

Mutta jos jotain halutaan jotenkin laajentaa, se tarkoittaisi kai sitä, että ponnistelemisen arvoiseksi katsottaisiin – tai peräti säädettäisiin ja määrättäisiin – semmoista, mitä vielä ei pidetä ponnistelemisen arvoisena. Leppoistamisen eli downshiftaamisen perusajatuksena on tämän kääntöpuoli: jätetään tekemättä sitä, mitä ei pidetä ponnistelemisen arvoisena; laajennetaan moitittavaksi tai paheksuttavaksi katsottavan ponnistelun alaa.

Nykyisen kaltainen palkkatyö ja työmarkkinat ovat verraten uusi keksintö. Ne liittyvät elinkeinovapauteen ja markkinatalouteen. Palkkatyö tai ajatus, että työn tekijä on joko yrittäjä tai palkansaaja, ei varmaankaan elä nykyisellään ensi vuosituhannelle saakka. Kolmannen poissuljetun laki ei silti ole mikään luonnonlaki: ansiotyötä voidaan varmasti tehdä olematta yrittäjä tai palkansaaja. Mutta siitä ei seuraa, että kaiken tekemisen tai toimimisen, ja olemisenkin, pitäisi olla ansiotyötä.

Vielä noin 150 vuotta sitten voimassa oli palveluspakko. Lyhyesti sanottuna jokaisen, jolla ei ollut säätyetuoikeuksia tai -velvollisuuksia, oli oltava jonkun toisen palveluksessa. Silloinen elinkeinorakenne huomioon ottaen useimmilla ei ollut juuri muuta mahdollisuutta kuin hakeutua manttaalikirjaan merkittyä maata omistavan talollisen palvelukseen. Työttömät katsottiin irtolaisiksi ja passitettiin pakkotyölaitokseen. Työllisyysaste oli lähellä 100 prosenttia...

Mutta tämmöisen laajuuden tavoittelemisessa ei ole mitään järkeä, eikä työttömiä nykyisin tietenkään passiteta pakkotyölaitokseen. Enintään keskustellaan siitä, ovatko työttömyyskorvaukset riittävän suuria tai voivatko työttömyysetuudet olla vastikkeettomia.

Markkinatalous ja palkkatyö tekevät parhaimmillaan itsestään sen, mihin muinoin tarvittiin, tai ainakin käytettiin, palveluspakon tapaisia järjestelyjä.

Töissään työntekijä on työnantajan johdon ja valvonnan alaisena. Työnantaja määrää, mitä tehdään samoin kuin sen, missä ja milloin tehdään. Lisäksi on runsaasti esimerkiksi yhteistoiminta-, työehtosopimus- ja työriitalainsäädäntöä, joka sanoo, kuinka erimielisyydet käsitellään ja selvitetään. Kokonaisuuden kannalta olennaista on, että työntekijät ovat järjestäytyneet reformistien johtamiin ammattiliittoihin. Se ei ollut ihan selvää neljä-viisikymmentä vuotta. Siitä lähtien sitä on varmistettu siten, että työntekijäliitot perivät jäsentensä jäsenmaksut heidän työnantajiltaan eli että työnantajat huolehtivat ammattiyhdistysten jäsenmaksujen maksamisesta. Valtiovalta puolestaan tukee järjestäytymistä verovähennyksillä.

Palkkatyön käsitteen ytimessä on juuri työnantajan oikeus määrätä siitä, mitä tehdään, samoin kuin siitä, missä ja milloin tehdään. En oikein jaksa uskoa, että työn käsitteen laajentajat haluaisivat ulottaa tämän määräämisoikeuden muuhunkin työn tekemiseen kuin palkkatyön tekemiseen, siitä riippumatta, kuka tai mikä sitten olisi laajennetun määräämisoikeuden käyttäjä… Kolikolla on tietysti myös toinen puoli. Tämän oikeutensa käyttämisestä työnantaja maksaa vastiketta työn tekijälle, mutta työn teotta työnantajalla ei ole velvollisuutta eikä työntekijällä oikeutta vastikkeeseen.

Sitten on kokonaan toisia elämänalueita, joille markkinatalouden tai palkkatyön logiikka ei nyt vain kerta kaikkiaan sovi. Esimerkiksi ansiosidonnainen ihmisarvo: contradictio in adjecto.