Hyvinvoinnin juuria ja tulevaisuutta

Mihin väestöpolitiikka tarvitaan?

Maanantai 30.11.2020 klo 14.29 - Markku Lehto

Kiinnostus väestöpolitiikkaan heräsi 1900-luvun alkupuolella. Syynä oli syntyvyyden jyrkkä aleneminen. Suuret ikäluokat näyttivät häivyttävän tuon huolen. Vuonna 1964 ilmestyneessä Yhteiskuntatieteen käsikirjassa väestökysymykset olivat vielä painokkaasti esillä. Väestöpolitiikasta kirjoittanut V.J. Sukselainen asemoi väestöpolitiikan muiden politiikan lohkojen ponnistuspohjaksi: ”väestön määrää ja laatua koskevat kysymykset muodostavat ikään kuin rungon, jonka ympärille yhteiskuntapolitiikan tärkeimmät haarat ryhmittyvät”.   

Tästä voi päätellä, että väestöpolitiikan tavoitteena on sellainen väestön määrä ja jakautuma, joka parhaiten vastaa yhteiskunnan keskeisiin pyrkimyksiin koskivatpa ne taloutta, sosiaaliturvaa tai kulttuuria. Väestöpolitiikan ja muiden politiikan alueiden välillä vallitsee molemmin puolinen riippuvuus. Väestön kehitys vaikuttaa siihen, miten yhteiskunnan taloudelliset, sosiaaliset ja henkiset tavoitteet toteutuvat, mutta myös toisin päin: näiden tavoitteiden toteutuminen vaikuttaa väestön kehitykseen.

Mitä uutta ja merkittävää väestöpolitiikka voisi tuoda keskusteluun? Väestöpoliittisen tarkastelun ylivoimaisesti tärkein ominaisuus on katseen ulottaminen pitkälle menneisyyteen ja pitkälle tulevaisuuteen. Siinä suhteessa se poikkeaa dramaattisesti talous- ja hyvinvointipolitiikasta, jossa keskustellaan yleensä vuosikvartaaleista ja budjettipäätöksistä, lähimmän puolen vuoden tai vuoden aikana odotettavista muutoksista.

Politiikkaan tulee toisenlaista syvyyttä, kun ymmärretään päätösten kauaskantoisuus. Syntyvyys ja kuolleisuus viime vuosisadan alussa määritteli niiden ikäluokkien suuruuden, joiden lapset nyt ovat siirtymässä vanhustenhuollon asiakkaiksi. Viimeksi mainittujen lastenlapset ovat astuneet tai astumassa työmarkkinoille ja olosuhteet, jossa heidän vastikään syntyneet ja piakkoin syntyvät lapsensa kasvavat ja kehittyvät vaikuttaa siihen, millaisia ikäluokkia syntyy 2050- luvulla ja millaisia eläkepäiviä nämä 1900-luvun alussa syntyneiden lastenlastenlastenlapset viettävät 2100-luvulla.

Toinen merkittävä ero muihin politiikan lohkoihin syntyy siitä, että väestön määrää ei tarkastella annettuna. Väestökehitykselle asetetaan tietoisesti tavoitteita. Ne koskevat kolmea väestön muutoksiin vaikuttavaa tekijää, syntyvyyttä, kuolleisuutta ja muuttoliikettä. Kaikkiin niihin liittyy haasteita, joista osa perustuu tietojen puutteeseen, osa moraalisiin näkökohtiin ja osa ilmiöön liittyviin tunnetekijöihin.

Syntyvyyden alenemisen syistä tiedetään paljon, mutta paljon on edelleen avoimia kysymyksiä. Vastausta kaivataan muun muassa kysymyksiin, miksi lapsettomuus on lisääntynyt, miksi niiden nuorten osuus kasvaa, joiden suunnitelmiin ei kuulu lapsia ja miksi yli puolet 30-34 vuotiaista peruskoulun käyneistä on vailla avo- tai aviopuolisoa. Selittääkö näitä pitkä taantuma ja kohonnut työttömyys, voimakas muuttoliike tai kiihtynyt keskustelu lasten ja työuran välisestä ristiriidasta? Vai onko selitystä haettava ”maailmantuskasta”, epäuskosta tulevaisuuteen, jossa vaanivat väestön kasvu ja ilmaston muutos?

Tietokaan ei ratkaise arvokysymyksiä. Vuosien mittaan on kiistelty vanhempien ja yhteiskunnan velvollisuuksista ja oikeuksista. Yhtenä pienenä esimerkkinä on isien rooli. Kyselytutkimusten mukaan lapsiperheet toivovat perhepolitiikan joustavan perheen elämäntilanteen mukaan, jolloin perhepoliittiset etuudet suhtautuvat neutraalisti siihen, kumpi ja koska vastaa lapsen hoidosta. Perhe- ja tasa-arvopolitiikan tavoitteena on etuuksia kiintiöimällä myötävaikuttaa siihen, että isien osallistuminen lasten hoitoon yleistyy.

Arvot ja hyödyt joutuvat todelliseen testiin, kun pitäisi puuttua megatrendeihin. Tilastoista näkee suoraan, että mitä kaupungistuneempi alue, sitä alhaisempi ikävakioitu syntyvyys, alhaisimpana Helsinki. Väestön keskittyminen suurimpiin kaupunkeihin ei ole turvannut yhteiskunnan elinvoimaisuutta ja uudistumista. Kaupungistumiselle on etsittävä uusi sisältö. Ennestään tiiviin asutuksen tiivistäminen ei vaikuta viisaalta, jos tähdätään lapsiperheille viihtyisään elinympäristöön. Etätyö voi muuttaa asumisen preferenssejä, jos vaihtoehtojen kehittelyyn paneudutaan vakavasti.

Väestön määrää on tasapainottanut se, että syntyvyyden rinnalla kuolleisuuskin on alentunut. Elinikä on pidentynyt ja toimintakykyisiä vuosia on tullut vastaavasti ainakin yhtä paljon lisää. Tämä myönteinen kehityskulku jatkunee edelleen. Sen sisällä on nähtävissä huolestuttava eriarvoisuus. Sosioekonominen asema ja koulutustaso määrittelee elämän pituuden. Heikoimmassa asemassa oleva viidennes ei ole päässyt nauttimaan pidentyvästä elinkaaresta. Elämäntapasairaudet selittävät erosta merkittävän osan. Tarkempia tietoja tarvitaan, mutta tiedon täydentäminen ei riitä. Elintapoihin puuttuminen herättää tunteisiin menevän keskustelun vapauksista ja oikeuksista eikä ole kovin suosittu politiikan kohde.

Vielä voimakkaammin tunteet nousevat pintaan maahanmuutosta puhuttaessa. Se on tuttua muuallakin maailmassa, mutta erikoista on sen puhuttelevuus Suomessa, jossa maahanmuuttajien määrä on edelleen pieni. Keskustelu järjestelmällisestä työperäisestä maahanmuutosta ei ole alkanut ja vaikealta sen aloittaminen näyttää edelleen. Aleneva väestönkehitys koskee yhä useampia maita. Kilpailu osaajista kiristyy. Sitä huolimatta täällä keskitytään kinastelemaan vain turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten asemasta. Keskustelijoiden on tarpeen muistaa perusasia: Suomessa kuolee vuosittain enemmän ihmisiä kuin syntyy.

Tiedon puutteesta sekä arvojen ja tunteiden aliarvioimisesta on kysymys myös silloin, kun ei ymmärretä kulttuurien kerrostumia ja kulttuuriviiveiden ajatusta ohjaavaa vaikutusta. Sotavuosien kahta puolta syntyneet kuljettavat mukanaan perinteitä lapsuudestaan, jota värittivät heidän vanhempiensa lapsuuden muistot 1900-luvun alkupuolelta. Vänrikki Stoolin tarinat, Välskärin kertomukset ja Maamme-kirja muovasivat kuvaa yhteiselon säännöistä. Nyt murrosiässä olevat nuoret ovat syntyneet maailmaan, jossa todellisuus elää biteissä ja voi näyttäytyä kaikissa mielikuvituksen muovaamissa muodoissa. Kaikille näille mielikuville ja niiden edustajille pitää löytyä tilaa elää ja tulla toimeen keskenään.

Tavallaan väestöpolitiikka asettaa päättäjät rehellisyystestiin. Kaikki ovat huolissaan väestökehityksestä. Kyllä, mutta ollaanko valmiita tekemään tarvittavat päätökset? Rohjetaanko arvioida uudelleen perhe- ja asuntopolitiikkaa, kaavoitusta, alue- ja yhdyskuntapolitiikkaa, terveydenhoitoa, koulutuspolitiikkaa, kotouttamistoimia, työvoimapolitiikkaa, verotusta ja aktiivista maahanmuuttopolitiikkaa? Jos näihin vastaa myönteisesti, on tingittävä joistakin muista hyvistä pyrinnöistä.

Väki loppuu - saako tänne tulla?

Keskiviikko 28.10.2020 klo 12.14 - Markku Lehto

Syntyvyys ei Suomessa ole riittänyt turvaamaan väestön määrää enää 50 vuoteen. Viimeiset kymmenen vuotta syntyvyysluvut ovat vajonneet järjestelmällisesti alaspäin. Sama koskee koko Eurooppaa. Syntyvyys alittaa uusiutumistason kaikkialla. Enemmistö suomalaisista lapsiperheistä ei usko suurienkaan tukien korotusten vaikuttavan lasten määrään. Vaikka tarjolla ei ole yhtään järkevää perustelua, jonka mukaan syntyvyys nousisi tasolle, joka turvaa väestön ja työvoiman määrän pysymisen entisellään, tilanne ei tunnu moniakaan vaivaavan.

Huolettomuutta on ylläpitänyt se, että väestön määrä on kaikesta huolimatta kasvanut. Siihen on johtanut muuttovoitto, pitkään vallinnut edullinen ikärakenne ja kuolleisuuden aleneminen. Tämä yhdistelmä on samalla muuttanut väestörakenteen. Kuolleisuuden aleneminen yhdessä suurten ikäluokkien kanssa kasaa väkeä ikärakenteen yläpäähän. Väestöpyramidi on muuntunut väestötolpaksi. Pohjalla oleva  0-4 -vuotiaiden määrä on kapeampi kuin 70-74 -vuotiaiden määrä. Vuosi vuodelta tuo 0-4 -vuotiaiden kohortti kapenee, uusia jäseniä ei tule ikäluokkaan. Sata vuotta sitten vastaavassa ikäluokassa oli yli satatuhatta lasta enemmän — ja maassa 2,5 miljoonaa asukasta vähemmän.

Työikäisen väestön määrä on alentunut jo kymmenen vuotta. Eläkeläiset ovat pitäneet kokonaisväkiluvun kasvusuunnassa, mutta ensi vuosikymmenellä sekin lähtee luisuun. Eläketurvakeskuksen laskelmat osoittavat, että seuraukset tuntuvat rankasti työmarkkinoille nyt tulevien ikäluokkien eläkemaksuissa. Jos muuttovoitto on 5 000 henkeä vuodessa eli nykytasolla, 60 vuoden kuluttua TyEL-eläkkeiden osuus palkkasummasta nousee 26 prosentista 40 prosenttiin. Muuttovoiton viisinkertaistuminenkaan ei estäsi maksun nousua, mutta kohtuullistaisi sen 33 prosentin tasolle ja vauhdittaisi taloudellista toimeiliaisuutta. Miksi kaikki lailliset kriteerit täyttävästä maahanmuutosta on vaikea käydä poliittista keskustelua?

Tavanomaisin maahanmuuttoa koskeva vastaväite lähtee siitä, että ensin on työllistettävä kotimaassa jo asuvat. Työmarkkinat eivät kuitenkaan toimi näin. On työvoimapulasta kärsiviä aloja, joille ei näytä löytyvän tulijoita. Työvoiman tarjonnan monipuolistaminen antaa uutta puhtia taloudelle ja sitä kautta kasvattaa työvoiman kysyntää. Tätä on ilmeisen vaikea pukea poliittisesti puhuttelevaan muotoon. On paljon helpompi maalata ikäviä kuvauksia työnsä menettävistä kelpo suomalaisista.

Toinen vastaväite perustuu havaintoihin, joiden mukaan maahantulijoiden työttömyysaste on korkeampi. Tätä punnittaessa on otettava huomioon, että tulijoista selvästi suurempi osa on työikäisiä kuin kantaväestöstä ja ennen kaikkea se, että paljon riippuu siitä, miten tulijat valitaan ja miten maahantulo ja työllistäminen järjestetään. Hyvä tulos vaatii vaivannäköä. Vaivaa nähdään kotimaassa syntyneenkin kouluttamisessa ja työmarkkinoille saattamisessa.

Tämän aihepiirin ympärille on muodostunut ainakin kolme leiriä. Yksi epäilee muut Se näkyy maahanmuuttoa koskevissa asenteissa. on mukana tulevia sivuvaikutuksia ja suhtautuu avoimen torjuvasti maahanmuuttoon kaikissa muodoissa. Toinen olisi halukas ottamaan vastaan työmarkkinoille helposti siirtyviä, hyvin koulutettuja tulijoita. Kolmas leiri tuntee syvää huolta sorretuista ja keskittyy pakolaisten ja turvapaikan hakijoiden maahan ottamisen. Näistä ensimmäinen ja viimeinen ovat usein julkisuudessa ruokkimassa toisiaan väitteillään ja vastaväitteillään. Miksi valikoivaa maahanmuuttoa kannattavat ovat hiljaa, eivätkö he usko asiaansa? Epäilevätkö he, etteivät suomalaiset työmarkkinat vedä puoleensa muualta tulevia osaajia ja ettei suomalainen luonto ja kulttuuri voi houkutella?

Kun ottaa huomioon suomalaisen yhteiskunnan maailmalla osakseen saaman myönteisen huomion, jää kummastelemaan, mistä uskon puute johtuu. On totta, että ilmasto ja kieli asettavat tulijan koetukselle. Mutta tosiasia on, että noiden puutteiden vastapainona on paljon enemmän positiivista. Vakaa ja hyvin toimiva yhteiskunta palveluineen on monen mielestä verraton etu. Jos haluamme olla menestyvien kansojen joukossa vielä viidenkymmenen vuoden päästä, on puheisiin löydettävä uudet nuotit.

Sekään ei riitä, että uskoo muutoksen mahdollisuuteen. Tarvitaan myös uskallusta. Valikoivan maahanmuuton puolesta puhujaa ilmeisesti kalvaa pelko kahden rintaman hyökkäyksestä. Toiset syyttävät rajojen avaamisesta ja toiset eettisten näkökohtien unohtamisesta. 

Miksi tämä onnistuu muualla? Kanada mainitaan usein esimerkkinä. Siellä määritellään vuosittainen kiintiö ja tulijat pisteytetään muun muassa iän, koulutuksen ja kielitaidon mukaan. Laadukkaan työvoiman turvaamiseksi ei tyydytä odottelemaan tulijoita, aktiivista rekrytointia harjoitetaan monissa maissa. Ulkomailla syntyneitä Kanadassa on 22 % väestöstä, Suomessa 8 %. Valikointi ei sulje pois pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden maahan tuloa. 

Kanadassa perinteet ovat toisenlaiset kuin täällä, mutta Suomessakin asenteet ovat muuttumassa. Kunnallisalan kehittämisäätiön raportin mukaan kaksi kolmesta suomalaisesta kannattaa pisteytykseen perustuvaa työperäistä maaahanmuuttoa. Onko se jäänyt poliitikoilta huomaamatta? Kova tosiasia niin Kanadassa kuin Suomessa on sama, syntyvyys on alhainen. Kanadalaiset haluavat pitää yhteiskuntansa elinvoimaisena myös tulevaisuudessa ja tehdä sen avoimesti. Eikö se ole lopulta rehdimpi ja eettisesti kestävämpi valinta kuin pelokas pään pensaassa pitäminen ja ihmeen odottaminen?  

Loppuvatko ihmiset

Torstai 15.11.2018 klo 10.37 - Markku Lehto

Väestöliiton toimitusjohtaja Eija Koivuranta ja johtaja Anna Rotkirch ovat huolissaan väestöpolitiikasta. Helsingin Sanomien mielipidesivulla (HS 15.11.2018) he ehdottavat, että nyt viimeistään olisi nostettava politiikan agendalle kysymys siitä, millaista väestöpolitiikkaa Suomessa tulisi harjoittaa. 

Olen samaa mieltä. Kaksi ja puoli vuotta sitten kirjoitin Kanava-lehteen artikkelin väestökehityksestä Suomessa. Lopetin sen sanomalla, että moneen lähtöön on ehdotettu komiteaa, mutta tähän se olisi erityisen sopiva. Komitea nimittäin sopii juuri sellaisen kysymyksen selvittämiseen, jossa itse ilmiö on epäselvä. Ei sellaiseen, jossa haikaillaan tehokkaampaa toimeenpanoa.

Väestöpolitiikkaan kuuluvat syntyvyys, kuolevuus ja muuttoliike. Kirjoitin ensiksi mainitusta aiheesta tällä foorumilla joku aika sitten. Lisään siihen yhden ulottuvuuden, jota en silloin käsitellyt. 

Mainiossa kirjassaan ”Faktojen maailma” Hans Rosling käy läpi maailman väestön kehitystä. Koko kirjan tärkein havainto hänen mukaansa on se, että lapsiluku naista kohden on pudonnut 1960-luvun puolesta välistä ällistyttävällä nopeudella. Silloin luku oli 5 synnytystä naista kohden, joka muuten oli sama kuin Suomessa saman vuosisadan alussa. Nyt luku on alle 2,5. (Suomessa alle 1,5). Hän jatkaa: ”YK:n asiantuntijat eivät ennusta, että lasten määrä lakkaa kasvamasta. He raportoivat, että niin on jo käymässä”.

Jos näin on, miten maailman väkiluku kuitenkin kasvaa? Sen takia, että nyt syntyneet ikäluokat ovat ”suuria ikäluokkia”, jotka puskevat läpi koko ikäskaalan. Maailman väestökehitys muistuttaa Suomen väestökehitystä suurine ikäluokkineen. Väkiluku kasvaa vuoteen 2100 mennessä vielä 4 miljardia, mutta syy ei ole lasten määrän lisääntyminen, vaan 15-74-vuotiaiden määrän kasvu.

Rosling alleviivaa sitä, että suuri perhekoko koskee vain äärimmäisessä köyhyydessä elävää 10 % maapallon väestöstä. Muut eli yhdeksän kymmenestä perheestä ovat jo saavuttaneet sellaisen elintason, jossa lapset jäävät henkiin, naisia koulutetaan ja perheillä on edellytykset tavoitella parempaa tulevaisuutta. Näissä perheissä lasten määrä supistuu keskimäärin kahteen tai sen alle uskonnosta, ihonväristä ja maanosasta riippumatta. 

Rosling oli ehkä niin innostunut näistä havainnoista (hän menehtyi haimasyöpään hieman ennen kirjan valmistumista), ettei hän tehnyt jatkokysymystä, mitä tästä seuraa ensi vuosisadalla ja mistä tämä perimmiltään kertoo. Syntyvyys näyttää nimittäin painuvan ympäri maapallon alle uusiutumisluvun. Siitä seuraa ihmislajin määrän hidas kutistuminen ja jossain etäisessä tulevaisuudessa sen loppuminen. Pentti Linkolan toive on sittenkin toteutumassa. Ehkä hänen lähtökohdistaan katsottuna liian hitaasti, mutta kuitenkin. 

Jätän tämän huolen (tai ilon) käsittelemättä, mutta kommentoin sitä, mistä tämä kertoo. Lyhyesti sanottuna Homo Sapiens on ihastunut sellaiseen elämäntapaan, johon ei kuulu lajin jatkuvuuden turvaava lapsimäärä. Ihminen on elämäntavallaan edesauttanut monien lajien häviämistä arvaamatta, että on itse samalla polulla.

Teollisen ja jälkiteollisen yhteiskunnan elämäntapa arvoineen päivineen on tämän kehityksen taustalla. Tapamme jäsentää ajankäyttö ja tehdä työtä tai halumme kuluttaa, kehittyä, matkustaa ja nauttia elämästä tai pyrkimys hallita elämää näyttävää omaisuutta kasaamalla ja opettelemalla  ja käyttämällä mitä ihmeellisimpiä vempaimia hyvinvointimme edistämiseksi eivät suosi lapsikeskeistä elämää. Ilmiö ei todellakaan ole uusi. Syntyvyyden lasku lähti liikkeelle Ranskasta jo 1800-luvulla ja etenee nyt johdonmukaisesti maapallon joka soppeen. Tällä en halua vähentää kiinnostusta asiaan, vaan herättää huomaamaan, ettei tästä selvitä pikkusäädöillä. 

Ihmisten toiveiden ja toteutuneen kehityksen välillä on ristiriita. Kun kysytään ihmisiltä lapsitoiveita, he ilmoittavat haluavana lapsia ja kun kysytään, mikä saa heidät onnelliseksi, kärkeen nousevat perhe ja lapset. Ulkoisesti kaikki on paremmin kuin ennen. Kuitenkin arkisessa elämässä asiat näyttävät menevän toisin kuin toivotaan ja puhutaan. Miksi? Kun pohditaan väestökysymystä, olisi hyvä aloittaa tästä.

Mitä alhaisesta syntyvyydestä pitäisi päätellä

Maanantai 29.10.2018 klo 21.40 - Markku Lehto

Alkuvuodesta uutisena kerrottiin, että viime vuonna syntyvyys Suomessa oli kaikkien aikojen matalin. Vuoden aikana syntyi 50 321 lasta. Puoli vuotta myöhemmin, 26.10.2018 voi lukea Helsingin Sanomista: ”Tammi-syyskuussa lapsia on syntynyt Tilastokeskuksen ennakkotilaston mukaan 36 176, mikä on yli 2 000 vähemmän kuin viime vuonna vastaavaan aikaan”. Mitä tästä pitäisi päätellä?

Syntyneiden lasten lukumäärä on sellaisenaan ymmärrettävä luku. Se ei kuitenkaan kerro, onko syntyvien määrä väkilukuun nähden suuri vai pieni. Kokonaishedelmällisyysluku kuvaa lasten määrää hedelmällisyysiässä olevia naisia kohti. Sitä on yleisesti käytetty verrattaessa eri ajanjaksojen ja eri maiden hedelmällisyyttä toisiinsa.

Suomessa kokonaishedelmällisyysluku oli 1900-luvun alussa viiden tuntumassa eli hedelmällisyysiässä olevaa naista kohti syntyi 5 lasta. Tahti putosi 30-luvulle tultaessa 2,4:än. Sodan jälkeen se nousi beibibuumin aikana kolmeen ja puoleen. Syntyvyysluvut kohosivat yli sadantuhannen, mutta suhteellisesti oltiin jo huomattavasti alempana kuin runsas sukupolvi aikaisemmin ja lasku jatkui.

Väestön määrän turvaaminen pitkällä tähtäyksellä edellyttäisi, että luku on vähintään 2.1. Sillä tasolla oltiin viimeksi vuonna 1968. Laskua jatkui vuoteen 1973, jolloin päädyttiin 1,5:en. Siihen lasku näytti pysähtyvän. Meno oli sahaavaa, mutta hiljalleen noustiin niin, että luku oli 1,87 vuonna 2010. Siitä lähtien on tultu vuosi vuodelta alaspäin ja viime vuonna luku oli 1,49

Tälle on erilaisia selityksiä. Lapset eivät enää ole vanhuuden turva. Eläke- ja hoivaratkaisujen jälkeen voi lapsetonkin katsoa turvallisesti tulevaisuuteen. Rationaalista syntyvyyden säännöstelyä tukee halu parempaan elintasoon ja varsinkin halu taata lapsille parempi tulevaisuus. Parempi tulevaisuus on pidentänyt opintovaihetta ja nostanut ensisynnyttäjien ikää. Toteutusta ovat edesauttaneet ehkäisyvälineet. 

Suomen vuoden 2010 hedelmällisyysluku oli itse asiassa eurooppalaisittain korkea. Irlanti ja Ranska olivat edellä ja naapurimaa Ruotsin kanssa oltiin samalla tasolla. Saksassa, monessa Etelä- ja Itä-Euroopan maassa luvut olivat alempia. Nyt Suomi on siirtymässä tähän alempaan sarjaan. Eurooppa enempää kuin Suomikaan ei ole väestöllisesti omavarainen. 

Voitaisiinko syntyvyyttä kohottaa nykytasosta. Jos lapsia syntyisi viisituhatta enemmän vuodessa, työvoimaa olisi varovastikin arvioituna reilusti yli satatuhatta enemmän silloin, kun ensimmäinen ”uussuuri” ikäluokka siirtyy eläkkeelle. 

Historiasta saa ajatukselle jonkinlaista tukea. Syntyvyys kääntyi hienoiseen nousuun 1970-luvulla samaan aikaan kuin perhepolitiikaa vahvistettiin. Toisiaan seurasivat vanhempainrahakauden merkittävä pidentäminen, päivähoidon laajentaminen, kotihoidon tuki, hoitovapaa ja tuntuva lapsilisien nostaminen. Kun ottaa huomioon panostuksen massiivisuuden, tulos näyttää aika laihalta. Aina aika ajoin hedelmällisyysluku vajosi lähelle vuoden 1973 pohjalukua ja nousi lopulta vuonna 2010 tasolle, jossa oltiin vuonna 1970. 

Tutkimuksista välittyy enimmäkseen käsitys, ettei perhepoliittisilla keinoilla voida syntyvyyttä juurikaan nostaa. Tukitoimilla voidaan kyllä vaikuttaa syntyvyyden ajoituksiin. Julkinen kohina perhepoliittisen uudistuksen ympärillä voi nopeuttaa perheen aikataulua. Näyttää, kuin tuloksia olisi tullut. Perheiden lopullinen lasten määrä ei kuitenkaan kasva. Sellaista nykimistä voi havaita Suomenkin 50 viimeisen vuoden hedelmällisyysluvuissa. 

Voitaisiinko tehdä jotain edes kahdeksan viime vuoden yhtämittaisen alamäen oikaisemiseksi. Mikä on kääntänyt kelkan suunnan. Perhepolitiikkaan on käytetty sama BKT:n suhteutettu osuus eli 3 %. Osuus ei ole kasvanut, mutta ei myöskään laskenut. Mieleen tulee taantuma. 

Lyhytaikaisella taantumalla voi olla syntyvyyttä kohottava vaikutus. Silloin lasten hankkimiseen on hyvä tilaisuus, kun työmarkkinoilla ei ole vetoa. Näin kävi 90-luvulla ja ehkä se selittää sen, että yhtäjaksoinen syntyvyyden nousu jatkui 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla. Vastaavasti voisi ajatella, että kahdeksan laskevan vuoden takana on taantuman pitkittyminen. Jos näin olisi, syntyvyyslukujen pitäisi jo nousta. Siitä ei ole ainakaan vielä viitteitä. 

Selityksenä voivat olla muuttuneet arvostukset ja määrittelemätön epävarmuus, johon yhdistyvät taloutta ja ajankäyttöä koskevat toiveet. Esimerkiksi joustavampi mahdollisuus määritellä työaikojen pituutta ja jaksottumista voisi helpottaa monen perheen arkea. Ehkä maapallon liikakansoitus on vaikuttanut päätöksiin. Kaikkiaan koulutetut vanhemmat saattavat asettaa vanhemmuudelle kovempia vaatimuksia kuin edelliset sukupolvet. Näitä perusteita ei ole syytä ryhtyä tuomaroimaan.

Jos muutosta halutaan, keskustelun sävyn ainakin tulisi uudistua. Nyt keskustelussa ovat korostuneet lasten hoidosta aiheutuvat menetykset eläkkeissä ja työuralla. Huolena on ollut, miten minimoidaan lapsesta aiheutuva haitta työmarkkinoilla. Perhepolitiikka on työ- ja tasa-arvopolitiikkaa. Huomio tulisi kiinnittää siihen, mitä myönteistä lapsista seuraa. Lapset tuovat elämään uuden ulottuvuuden, joka tarjoaa ainutkertaisia immateriaalisia palkkioita. Se on vaihtoehto, joka pitäisi hyväksyä arvostettuna elämäntapana sellaisenaan.

                                                                           - o -

Mitä tästä kaikesta pitäisi päätellä. Iso kuva on selvä. Eurooppalaiseen mielenmaisemaan ei kuulu korkea, ei edes väestön määrän samana pitävä syntyvyys. Suuretkin muutokset ovat mahdollisia, mutta silloin puhutaan arvojen vallankumouksesta. Sellaisesta ei ole merkkejä. Olemme väestöllisen omavaraisuutemme menettänyt maa ja maanosa. Tulevaisuutemme turva on positiivinen muuttovirta.

Perhepolitiikalla voi olla vaikutusta syntyvyyteen. Ne perhepoliittiset toimet, joita julkisuudessa pyöritellään, eivät kokemustiedon perusteella yleiskuvaa olennaisesti muuta. Tarvitaan jotain järisyttävämpää kuin vanhempainrahakauden venytys ja uusi jaksotus, johon sitä paitsi liittyy kotona hoitamismahdollisuuksien kaventaminen. On pysähdyttävä sen tosiasian äärelle, että lapset ovat lapsia. Turvallinen lapsuus vaatii yhdessäoloa. Yhdessäoloon tarvitaan aikaa. Aurinko kiertää yhtä nopeasti tai hitaasti lapsiperheitä kuin lapsettomia. Yhdessäolon vaatima aika on otettava jostain. Vaikka työstä.

Kysymys on perhevapaauudistuksesta

Perjantai 12.10.2018 - Leo Suomaa

Seuraavan hallituksen ohjelmasta tiedetään sen verran, että se sisältää perhevapaauudistuksen.

Perhevapaauudistuksen ainekset ovat pöydällä kaikkien nähtävänä. Keskustelua käydään vanhempainvapaakuukausista, joita on vähintään 13 ja enintään 18. Niistä sommitellaan ratkaisu, joka lisää ainakin isien perhevapaita, jos perheet haluavat käyttää kaikki mahdolliset vapaansa. Lisäksi tiedetään, että uudistus tehdään joko kustannusten määrää lisäämättä tai niitä vain vähän lisäten.

Lue lisää »