Hyvinvoinnin juuria ja tulevaisuutta

Kaikkien kaupunki

Torstai 9.9.2021 klo 9.34 - Markku Lehto

Toteutuva kehitys voi kohdella kaltoin tulevaisuutta kuvailevan kirjan tekijää. Se tulee mieleen, kun lukee Eero Holstilan ja Timo Hämäläisen toimittamaa, vuonna 2019 ilmestynyttä kirjaa Kaupunkipolitiikan uusi aika.

Kirja valottaa ansiokkaasti kaupungistumista monesta suunnasta ja sisältää tietoa niin hallinnollisista päätöksistä kuin elävästä elämästä. Kaksi asiaa kuitenkin puuttuu, pandemian kaltaiset ilmiöt ja maaseutu. Kirjoittajat ovat jättäneet kuvaustensa ulkopuolelle huoltovarmuuden ja kaupungistumiseen liittyvän yhteiskuntavastuun.

Pandemian osalta heitä ei voi suuresti moittia. He olivat valinneet kaupunkimyönteisen lähtökohdan ja pandemian pohdiskelu olisi silloin ja siinä viitekehyksessä vaikuttanut eripariselta. Pandemian jälkeenkin kirjoittajat varmasti kirjoittaisivat suurimman osan tekstistä edelleen samalla tavalla.

Kaupunkipolitiikkaa, kaupunkeja ja ”urbanisaatiota” kuvataan monipuolisesti seutukaupunkeja unohtamatta. Uuttakin tietoa on tarjolla seutukuntien kehityksestä. Virkistävältä tuntuu toteamus, että kaupungin vetovoimatekijänä voi olla sen hauskuus. Siinä on uusille valtuustoille innovoinnin paikka.

Kokonaisuudesta lukijalle kuitenkin vähitellen hahmottuu kuva Suomesta, jossa on yksi voiman pesä, metropoli ja kaksi hyvinvointia kehräävää akselia, Helsinki-Tampere ja Helsinki-Turku. Ulkopuolelta tähän dynamoon tulee kaapeli muutamasta korkeakouluopetuksen ympärille muodostuneesta saarekkeesta.

Onpa tästä näkymästä mitä mieltä tahansa, pandemian kokenutta lukijaa kiinnostaisi lyhytkin pohdinta siitä, miten väestön keskittyminen sopii suuriin katastrofeihin. Joissakin kriisitilanteissa väestön keskittyminen voi olla etukin. Useimmissa tapauksissa se on kuitenkin ongelma. 

Miljoonan ihmisen evakuointi ydinsaasteen keskeltä on vaikeampaa kuin  sadantuhannen ihmisen. Tiiviin asutuksen keskellä eristäytymisen mahdollisuudet ovat heikompia kuten pandemia osoitti. Myrskytuhojen sattuessa väestökeskittymään ne vaarantavat koko yhteiskunnan perustoiminnat. Pakolaistulvaa ei voi hajauttaa asumattomiin metsiin. Aseellisessa konfliktissa nopea vallankaappaus on helpompaa. Enempiä uhkakuvia ei tarvitse maalailla. Näissäkin riittää pureksittavaa, miten työ ja asuminen järjestetään.

Kaupunkipolitiikkaan ei yleensä eikä tässäkään tapauksessa kuulu maaseudun merkityksen avaaminen. Se on harmillinen puute. Kaupungistuminen dynamovaikutuksineen on perustunut maaltamuuttoon. Nyt kun tämä lähde on kuivumassa ja jäljelle jääneiden elinehdot näyttävät huonoilta, heitä pidetään taakkana. 

Tämä muistuttaa tarinaa kahdesta retkeilevästä kaverista. Kun nälkä yllätti, toinen ehdotti, että laitetaan ensin puoliksi sun eväät. Seuraavalla tauolla hän totesi, että nyt molemmat voivat syödä omat eväänsä.

Kaupungistumiseen kuuluu väistämättä yhteinen vastuu koko maasta. Sen ymmärtämistä helpottaa, jos ajattelemme Suomea yhtenä kaupunkina. Vaikkapa niin, että liitetään muu osa maata Helsinkiin. Ei vain Espoota ja Vantaata. Silloin Posion vanhukset ovat helsinkiläisiä vanhuksia. Hoito jatkuisi entiseen malliin, mutta enää ei tarvitsisi kinastella valtionosuuksista kuntien ja tulevaisuudessa maakuntien kesken. 

Tämä olisi vain jo toteutuneen suuntauksen johdonmukainen loppu. Kaupunkeihin on jo tähän mennessä liitetty laajoja maaseutualueita. Perusteena on ollut alueen elinvoimaisuuden säilyttäminen. Miksi edetä riitaisasti askel kerralaan, kun voi harpata suoraan maaliin. Päätetään, että olemme kaikki kaupunkilaisia Suomi-Helsinki nimisessä kaupunkivaltiossa. 

Sitten voidaan ryhtyä hoitamaan asioita aivan uudella tavalla. Posion ongelmien hoitaminen ei olisi  enää pahamaineista aluepolitiikkaa, vaan kaupungistumiseen liittyvien vakavien segregaatio-ja syrjäytymisilmiöiden hallitua käsittelyä.

Mitä pandemian jälkeen

Tiistai 5.5.2020 klo 10.31 - Markku Lehto

Kriisit voivat muuttaa kehityksen suuntaa. 1970-luvun öljykriisillä oli pysyviä vaikutuksia. 80-luvulta lähtien talouden kasvu on ollut tuplasti ripeämpää kuin öljyn tuotannon kasvu. Asuntojen, liikennevälineiden ja energian tuotantomuotojen kehittäjät ovat tehneet töitä vähentääkseen öljyriippuvuutta. Eivät tosin riittävästi pelastaakseen ilmakehän. Sekin haaste on otettu vastaan. Ponnistelu jatkuu.

Jääkö pandemian synnyttämästä kriisistä jotain pysyviä jälkiä? Jo nyt voi sanoa, että jälkiä jää ja osa pysyvästi. Taloudelliset vaikutukset ulottuvat kotitalouksista maailmatalouteen ja asetelmat muuttuvat kaikilla tasoilla. Entä opitaanko paremmin hallitsemaan tulevien pandemioiden seurauksia. Siihenkin voinee vastata myöntävästi. Kriisivalmiutta parannetaan, perustuslakia ryhdyttäneen korjaamaan, poikkeusolojen organisointia muokataan, hankintaketjuja tarkastellaan kriittisesti niin yrityksissä kuin valtiolla ja tehostetaan lievempienkin kulkutautien hallintaa. 

Yksi hämmästyksen aihe oli se, kuinka ketterästi työpaikoilla ja oppilaitoksissa sopeuduttiin tilanteeseen. Onko tällä pysyviä vaikutuksia? Opitaanko jotain tavasta, jolla työ, koulutus ja opiskelu järjestettiin poikkeusoloissa. Entä onko jotain merkitystä sillä, että ihmiset halusivat kauemmas tartuntapesäkkeistä. Voisiko pandemia muuttaa asumiseen, liikenteeseen ja elämäntyyliin liittyviä arvostuksia?

Sattumoisin silmiin osuneet kaupunkitutkijoiden kommenttien mukaan mikään ei muutu. Suurimmat kaupungit jatkavat kasvuaan ja ihmiset pakkautuvat yhä lähemmäs toisiaan. Niin tosiaan saattaa käydä. Polkujen sijasta tallataan asfalttia ja tähtien kimmellystä enemmän houkuttelevat kaupunkien valot. Kenties näin. On ainakin turvallista ennustaa, että kaikki jatkuu kuten ennenkin. Niinhän useimmiten käy. Mutta voi käydä toisinkin. Sitä emme tiedä. Väitettä kannattaa tarkastella lähemmin.

Muuttumattomuuden puolesta puhuu se, että pandemia on kertaluontoinen. Tosin se tällä kertaa on poikkeuksellisen laaja ja vakava, mutta todennäköisesti siihenkin rokote löytyy, laumasuoja syntyy ja pandemia taittuu. Toisin oli yllä mainittujen energian hintaan ja ilmakehään vaikuttavien tekijöiden laita. Niihin reagoitiin ongelman pysyvyyden takia. Tällä perusteella kaupungistumisen jatkuminen on epäilemättä syytä ottaa perushypoteesiksi, jota ryhdytään koettelemaan vastakysymyksillä.

Ensimmäisiä kysymyksiä on, kuinka todennäköistä on, että vastaava pandemia toistuu seuraavan kymmenen vuoden aikana. Siihen virologit osaavat vastata minua paremmin. Vaikka niin kävisi, välillä on hyvinkin voitu unohtaa pandemian ikävyydet. Ajatus omasta pihasta luonnon keskellä voi pandemian riehuessa tuntua houkuttelevalta, mutta johtaako se perusteellisiin elämän muutoksiin? Ehkä ei. Toisin voi käydä, jos uusintaottelu vaarallisen viruksen kanssa toteutuu nopeasti. Silloin moni voi harkita asuinpaikkaansa uudestaan.

Toinen vastakysymys liittyy tapaan, jolla huolehditaan osaamistason nostamisesta. Etäopiskelu käynnistyi kuin taikaiskusta. Seurasin peruskoululaisten ponnistelua sellaiselta lähietäisyydeltä, joka isovanhemmalle oli mahdollista. Epätieteellisten havaintojen mukaan yksi seurattavista halusi intohimoisesti lisää matematiikan tehtäviä ja muutkin viihtyivät hyvin ruudun ääressä. Koulua käytiin tosissaan. Oppiminen ei hidastunut, se sai yksilöllisempiä muotoja ja avasi uusia mahdollisuuksia. Luokkaopetuksessa on sosiaalistavat ja tasa-arvoistavat etunsa, mutta ei sekään ole täydellinen. 

Etäopetuksen ja oppilaitoskeskeisen opetuksen yhdistäminen avaa aivan uusia mahdollisuuksia monipuolistaa ja syventää osaamista kaikissa ikäluokissa oppia janoavien fyysisestä sijainnista riippumatta. Tätä taustaa vasten oli hämmentävää seurata argumentointia, jolla oppivelvollisuus, lasten oikeudet ja luokkaopetus liimattiin toisiinsa. On todella suuri menetys, jos tätä nyt hankittua kokemusta ei ryhdytä käyttämään laajasti osaamistason kohentamisen välineenä peruskoulusta korkeimman tason koulutukseen asti.

Kolmanneksi katse kohdistuu etätyöhön. Kymmenen vuoden suunnittelu ei olisi normaalioloissa riittänyt siihen uudelleen organisointiin, mikä nyt toteutui yhdessä yössä tai parissa päivässä. Moni huomasi työtehtävien sujuvan nopeammin, yhteydenpidon tehostuvan ja aikaa jäi vielä uusille ajatuksille. Maisemakonttorin hälinä ja joutopuhe jäivät pois. Kolikolla on tässäkin tapauksessa toinen puoli. Ajan oloon esiin tulevat erakoitumisen haitat. Epävirallinen tiedon kulku on yksi väline asioita eteenpäin saatettaessa. Molemmissa työmuodoissa on etunsa. Miksi siis tehdä joko-tai valinta, jos sekä-että on mahdollinen.

Tästä päästään neljänteen näkökulmaan, luovuuteen. Kaupunkitutkijoiden ajatus, että kaupungistumisen jatkuminen on luovuuden ehto, ei ole uusi eikä luova. Enemmän luovuutta sisältyy pyrkimykseen kannustaa ihmisiä asumaan ja toimimaan erilaisissa ympäristöissä ja kehittää yhteydenpitoa tavalla, joka antaa tilaa henkilökohtaisille luontomieltymyksille, harrastuksille sekä perhe- ja läheissuhteille. Mikä innoittaa yhtä, ei sovi toiselle. Luovuutta syntyy, kun osapuolilla on jotain omaperäistä tarjottavana. Siihen tarvitaan myös sellaisia ajatuksia, joita syntyy muualla kuin studioissa ja työpajoissa, standardisoiduissa asuinympäristöissä, kapean osaamisen asiantuntijaryhmissä ja ammattikehittelijöiden piireissä. Ei pidä sulkea todellisia toisinajattelijoita, penttilinkoloita luovuuden ulkopuolelle. 

Viidenneksi olisi syytä punnita nyt saadun kokemuksen valossa, ovatko ne kaikki skaalaedut, joita keskittämiseen on ajateltu liittyvän, todellisia ja kestäviä. Luultavasti työvoiman rekrytointi olisi helpompaa, jos kehitettäisiin monipuolisempia etätyön ja ei-etätyön yhdistelmiä, toimistotiloja tarvittaisiin vähemmän, liikenteestä aiheutuvat häiriöt olisivat vähäisempiä ja tautiepisodit jakautuisivat tasaisemmin. 

Kuudenneksi voi palauttaa mieleen, että pandemian aikana työmatkaliikenteen väheneminen tuntui positiivisesti ilman laadussa ja työntekijöiden kukkarossa. Helsingin kantakaupungilla aamulenkillä käyvä eläkeläinen voi vain ihmetellä sitä junavaunujen ja bussien määrää, jolla työvoimaa rahdataan rautatientorin tuntumaan ja siitä edelleen Helsingin niemelle. Onko ihan varmasti aivan jokaisen työtehtävä sellainen, ettei sitä voisi toteuttaa lähempänä kotia juuri sinä päivänä. 

Seitsemänneksi kysyisin hyvinvoinnin kestävyyden perään. Huomattava nykyistä suurempi osa ihmisistä haluaisi asua pientaloympäristössä. Moni lasten takia. Ympäristön merkitystä kuvaa se, että hedelmällisyysluku on alhaisin Helsingissä. Asumisen kalleus ja asuinympäristö ovat rajoittamassa lasten määrää. Jos halutaan, että päästäisiin takaisin kymmenen vuotta sitten olleisiin syntyvyyslukuihin, kannattaa käyttää kekseliäisyyttä työn ja edullisen asumisen yhdistämiseksi siellä, missä asuntojen hinnat ovat valmiiksi edullisia.

Vaihtoehtoja on. Kannattaa miettiä.

Koko Suomi on mahdollisuus

Torstai 7.2.2019 - Silja Hiironniemi

1.       Aluepolitiikkaa vai ei aluepolitiikkaa. Jokaiseen Suomen valtion, kuntien, yritysten ja yhteisöjen ja myös kansalaisten päätökseen ja toimenpiteeseen missä päin Suomea tahansa sisältyy alueellinen ulottuvuus, jokin vaikutus asukkaisiin, yrityksiin ja toimintaympäristöön sillä alueella, jota päätös koskee, ja usein myös sellaisilla alueilla, joita se suoranaisesti ei koske. Siinä mielessä erillistä aluepolitiikkaa ei ole olemassa.

Kun kuitenkin eri tahojen päätösten alueelliset vaikutukset voivat olla kasautuvia tai yllättäviä tai muiden alueiden tai kokonaisuuden kannalta epäkohtia aiheuttavia, tulee erikseen miettiä, miten voitaisiin päästä vielä parempaan kokonaistulokseen ja miten mahdollisia haittoja vähennetään. Siinä mielessä aluepolitiikkaa (tai jollakin muulla nimellä otsikoitua vastaavaa toimintaa) tarvitaan.

2.       Suomalaisilla on perustuslain mukaan vapaus valita asuinpaikkansa. Se toteuttaa kansalaisten näkemystä, luo turvallisuutta ja mahdollistaa Suomen kaikkien voimavarojen käytön Suomen kilpailukyvyn kehittämiseksi. Se on muiden perustuslain turvaamien oikeuksien tavoin osa suomalaisen demokraattisen hyvinvointivaltion perustaa.

Lue lisää »

Kohti voimat kokoavaa politiikkaa

Keskiviikko 6.2.2019 klo 21.25 - Markku Lehto

Ajatukset muuttuvat. Aikanaan maaseutua romantisoitiin. Kaupungit olivat synnin pesiä. Maaltapako oli halveksittava teko. Nyt on parin sukupolven ajan paheksuttu paikalleen jämähtäneitä. Maaseudun takaperoisia asukkeja. Peräkamarin poika on symboloinut alikehittyneisyyden ääripäätä. Kaupungistumiseen kuuluu muuttaa ja liikkua. On globaalin tyylin aika. 

Kuinka vakavasti otettavasta vastakkain asettelusta oikein on kysymys.

Kauempaa katsottuna Suomi on fyysisesti ja kulttuurisesti homogeeninen maa. Ikänsä maailmaluokan metropolissa kasvanut näkee Suomeen tullessaan maaseutua kaikkialla. Ihmiset kunnioittavat samoja arvoja ja tapoja siitä riippumatta, missä maan kolkassa kuljetaan. Tiedonvälitys on vapaata, mutta sekin on melko yhdenmukaista. Samoja televisio-ohjelmia on tarjolla niin helsinkiläiselle opettajapariskunnalle kuin Pihtiputaan mummolle ja aika paljon yhteistä on myös ohjelmien katselutavoissa.   

Eroja löytyy, jos vertailaan nuoria ydinhelsinkiläisiä eläkkeellä oleviin maaseudun asukkaisiin, elämäntyylit ja arvostukset eroavat toisistaan. Mutta on hyvä havaita, että kummankin ryhmän sisällä on merkittäviä eroja. Helsinkiläisnuorten joukosta löytyy elämäntyylejä moneen lähtöön. On vihertäviä pihistäjiä, pinnallisia shoppailijoita, verkossa eläviä ja tasapainoisen perhe-elämän tavoittelijoita. Maaseudulla puolestaan asuu perinteisen agraari-ihmisen lisäksi ympäristön suojelijoita, mielen- ja työrauhan etsijöitä, luonnon harrastajia ja yhdistelmäasukkaita, jotka jakavat aikansa eri ympäristöihin.

Läheltä katsottuna  kuntien kuva on moniulotteinen. On suurten kaupunkien palvelujen runsautta, mutta myös menestyvien kaupunkien taantuvia kaupunginosia. On hiljaisia pieniä kaupunkeja, joista yllättäen löytää nimekkäitä luovan työn tekijöitä. On maaseutua, josta löytyy elinvoimaisia tehtaita ja omaperäistä kulttuuria.

Erilaisuuteen kuuluu, että on laajoja haja-asutusalueita, joissa tuotannollinen toiminta ei näytä lupaavalta, palvelut siirtyvät kauemmaksi ja väki kaikkoaa. Siitä huolimatta siellä asuvat ihmiset tuntevat seudun omakseen. He nauttivat kiireettömyydestä, luonnon rikkaudesta ja hiljaisuudesta. Jos väkeä on hippusen enemmän, ryhdytään elvyttämään kerhoja ja kuoroja, yhteislaulua ja tansseja, retkiä ja iltamia, vapaaehtoistyötä ja ystäväpiirejä. 

Jos ja kun ihmisille on tarjolla monia vaihtoehtoja, miksi pidetään yllä vastakkainasettelua ikään kuin vain yksi vaihtoehto olisi sallittu. On toisteltu, että Suomi on kaupungistunut hitaasti. Olemme perässäkulkijoita. Miten väitetty hitaus näkyy tuloksissa?

Monella mittarilla mitattuna taloutemme ja yhteiskuntamme on erittäin kilpailukykyinen. Voimme ylpeinä esitellä koululaisten osaamista ja myös toisista huolehtimista. Esimerkiksi koulupudokkaita on eurooppalaisittain vähän. Tulonjako on edelleen tasainen ja korruptio vähäistä. Meitä arvostetaan, koska olemme luotettavia. Yhteiskunta on vakaa ja ennustettava. Infrastruktuuri toimii. Se antaa pohjan tehokkuudelle. Onnellisuuden mittarillakin olemme maailman huipulla. Kansalaisaktiivisuus on mallikasta.

Tähän on päästy ”liian hitaan” kaupungistumisen avulla. Olisiko tulos parempi, jos olisi kiihdytetty aikaisemmin ja voimakkaammin muuttovirtoja kaupunkeihin?

Väestön keskittyminen on eittämättä tuonut mukanaan skaalaetuja, jotka perustuvat tehokkaampaan logistiikkaan. Kaupungistumisen guru, kaupunkisosiologi Richard Florida näkee etuja muuallakin. Hän kuvaa globaalia kehitystä luovuuden piikeillä, joita on vain suurissa kaupunkimaisissa väestökeskittymissä. Ne ovat kehityksen dynamoja. Edistyksen kärkijoukko on luova luokka ja sen elinehto on elävä, jatkuvasti muuntuva vuorovaikutus.

Jos seuraamme Floridan ajatuskulkua, on johdonmukaista sijoittaa väestö suoraan luovuuden keskuksiin Berliiniin, Pariisiin, Milanoon ja muihin elinvoimaisempiin paikkoihin. Turha värjötellä Suomenlahden hyisellä pohjoisrannalla. 

On muitakin guruja, Florida ei hallitse yksin kenttää. On sellaisia, jotka näkevät tilaisuuksien jakaantuvan tulevaisuudessa tasaisemmin. Etäyhteydet parantavat suurten väestökeskittymien ulkopuolella asuvien mahdollisuuksia toimia ja elää elävässä yhteydessä pitkin ja poikin maailmaa. Kokoavassa eli paikallisia vahvuuksia rohkaisevassa toimintatavassa voi olla viisautta. Se auttaa rekrytoimaan koko väestön voimavarat. On oma etunsa ylläpitää yhteiskuntaa, jossa voi elää arvostettua kansalaisena, yrittäjänä ja palkansaajana menestyksellisesti missä päin maata tahansa.

Perimäisenä syynä menestykseen on ollut kattava usko tulevaisuuteen. Yhteiskuntaa on rakennettu tavalla, joka on saanut ihmiset paikkakunnasta riippumatta näkemään edessään avautuvat mahdollisuudet ja tarttumaan niihin. Emme ole julistaneet Stalinin tavoin osaa maasta perspektiivittömäksi. Jos olisimme tehneet niin, Lapissa ei nähtäisi nyt turistien virtaa, ei Ponssen koneita maailmalla ei nykyistä määrää kontteja vientisatamissa ja clean tech kumisisi tyhjyyttä.

Alueiden erilaisuus on osoittautunut rikkaudeksi. Ei pidä unohtaa sitäkään, että Suomen geopoliittinen asema voi äkkiä muuttaa alueiden painoarvoa ja merkitystä. Erilaisuuden hyväksyminen on vahvuus myös tulevaisuudessa. Ei vähiten väestörakenteen takia. Maaseutu on ollut väestövarasto. Nyt se alkaa tyhjentyä. Korvaavaa työvoimaa on tuotava ulkomailta. Siinäkin testataan taito käsitellä erilaisuutta. Vastakkain asettelun sijasta on painavia syitä elvyttää kokoavaa yhteiskuntapolitiikkaa. 

Uusia elementtejä alueiden kehittämiseen

Perjantai 26.10.2018 - Silja Hiironniemi

Suuret kaupungit vastaan maakunnat

A-Studiossa käsiteltiin 17.10.2018 seutukaupunkeja. Keskustelemassa olivat kunta- ja hallintoministeri Anu Vehviläinen ja aluetilastojen kuvaajana tunnetuksi tullut VTT Timo Aro. Keskustelu sujui sopuisasti siihen nähden, miten aluekehittämisen eri osa-alueita on tämän vuoden aikana aikaisemmin käsitelty.

Hallituksen maakunta- ja soteuudistuksen valmistelu käynnisti kaupungeista ja kaupungistumisesta kiivaan keskustelun, jossa kaupungistuminen ja maakunnat asetettiin vastakkain. Helsingin ylipormestari Jan Vapaavuori julisti, että maakuntauudistusta ei tule, ja kokosi Suomen 21 suurinta kaupunkia yhteen C21- kaupunkirintamaksi korostamaan suurten kaupunkien merkitystä Suomen kehittymisessä. Maakuntia pidettiin ”keinotekoisina hallinnollisina alueina”.

Elokuussa 2018 kärjistyi YLEn kyselyn pohjalta aluekeskustelu Suomen asuttuna pitämisestä. Siinä suomalaisten enemmistö asettui koko Suomen asuttuna pitämisen kannalle. Tämä ei ollut kaikille mieleen. Kysymyksenasettelua kritisoitiin perusteella, ettei koko Suomi ole asuttu eikä ole koskaan ollutkaan (Timo Aro HS 23.7. ja Suomen Kuvalehti 10.8.). Koko Suomen kaikki 1x1 km ruudut eivät todellakaan ole asuttuja, kuten Aro on tilastoilla osoittanut. Mutta siitähän ei kyselyssä ollut kysymys. Kyselyn tulos osoitti yksinkertaisesti sen, että suomalaiset haluavat, että Suomessa on mahdollisuus asua ja valita asuinpaikkansa eri puolilta maata. Tämä puolestaan edellyttää, että alueella on saatavilla koulutusta, työtä ja palveluja.

Näytti jo siltä, että kaupunkien ja maaseudun tai suurten kaupunkien ja muun Suomen vastakkainasettelu vain kärjistyy. Keskusteluun on kuitenkin tullut mukaan myös uusia elementtejä.

Seutukaupungit on tunnistettu ja niiden merkitys löydetty

Lue lisää »

Vauraat vastaan vähäväkiset

Maanantai 29.1.2018 - Kalle Laaksonen

Suomi juhli vuonna 2017 satavuotista itsenäisyyttään. Vuoden tunnussanaksi oli hyväksytty Yhdessä. Suomi 100 juhlavuosi kattoi koko maan aina Hangosta Utsjoelle. Mukaan oli saatu koko kansa siten, että juhlavuoden tapahtumia kertyi liki 5000. Suurin osa niistä toteutui kansalaisten omaehtoisen toiminnan tuloksena.

Tätä taustaa vasten on erikoista Helsingin kaupungin pormestari Jan Vapaavuoren ensi töikseen käynnistämä hanke C21, jonka tarkoituksena on jakaa maa voittajiin ja häviäviin. C21 tarkoittaa kaupunkeja, joiden asukasluku on yli 50 000 henkeä. Vapaavuori kutsui syksyllä nämä kaupungit yhteiseen strategiapalaveriin. Tarkoitus on kai jatkaa hanketta alkaneena vuonna.

Miksi juuri tuo luku? Se selittynee sillä, että yhteen laskien kaupunkien väkiluku on 2,8 miljoonaa, eli muun Suomen noin 290 kunnan osalle jää 2,7 miljoonaa asukasta. C21 voi siten sanoa edustavansa Suomen kansan enemmistöä.

Suomi jakautuu kuntien lisäksi työssäkäyntialueiden perusteella määräytyviin 70 seutukuntaan. Seutukuntien tulevaisuus näyttää väestökehitysennusteen mukaan keskenään varsin erilaiselta. Yli 50 seutukunnan väki vähenee. On vain noin tusinan verran seutuja, joiden asukasmäärä kasvaa. Suomihan siirtyi vuonna 2016 aikaan, jolloin kuolleisuus ylittää syntyvyyden. Toisin sanoen alueen asukasmäärän kasvu johtuu tästä eteenpäin pääosin muuttoliikkeestä, joko omassa maassa paikkakunnalta toiselle tai ulkomailta Suomeen.

Lue lisää »