Helsingin Sanomien poliittisena pilapiirtäjän, Kari Suomalaisen piirroksissa puolueiden profiili oli kirkkaana esillä. Oli duunareiden, maanviljelijöiden, virkamiesten ja herrojen puolueet. Hahmot olivat saaneet muotonsa vuosikymmeniä aikaisemmin. Ja suosiosta päätellen Karin hahmot vastasivat kansalaisten käsityksiä puolueiden syvimmästä olemuksesta.

Puolueilla oli selvä missio, oman sosiaaliryhmänsä etujen ajaminen. Kielenkäyttö oli reipasta eikä yksipuolisuutta pyritty väitteissä välttelemään. Sodan jälkeisinä vuosikymmeninä hallitukset olivat lyhytikäisiä ja kampittamisen keinot kovia. Sitä menoa harva kaipaa.

Vähitellen puolueet pyrkivät leimautumaan yleispuolueeksi. Siihen vaikutti ammattirakenteen muutos, ehkä myös meillä ja muualla virinnyt kiinnostus yhteiskuntatieteisiin. Politiikkaa ryhdyttiin selittämään termeillä, joita lainattiin niin sosiologiasta kuin taloustieteestä. Politologit eli valtio-oppineet tarjosivat omia näkemyksiään poliittisiin ilmiöihin.

Puolueiden väliset erot kutistuivat. Kaikilla oli sama hyvinvointipoliittinen perusvire. Painotuksissa oli eroja. Nekin oli muotoiltu tavalla, joka leikkasi särmät näkymättömiin. Ketään ei ehdoin tahdoin haluttu pelotella pois potentiaalisten kannattajien piiristä.

Nyt yleispuolueet ovat uuden haasteen edessä. Kuvasin sitä tällä palstalla 24.9.2020 otsikolla ”Keskusta- vai äärihakuinen politiikka”. Kirjoituksessa yleispuolueet, joita voi kutsua myös vanhoiksi puolueiksi oli ryhmitelty keskustaan kuuluviksi ja uudet haastajat ääripuolueiksi.

Lopetin kirjoituksen toteamalla. että jos yleispuolueet aikovat menestyä, niiden on saatava äänestäjät vakuuttuneiksi siitä, että niiden ohjelmat eivät ole vain sanahelinää, vaan vakavan työn ohjenuora ja että ne tarjoavat turvallisen tien tulevaisuuteen. Olen edelleen samaa mieltä, mutta epäilen, etteivät nykyiset tavat riitä 

Yleispuolueen ja yhtä asiaa ajavan ääripuolueen välisiä näkemyseroja on vaikea aidosti sovittaa samaan ohjelmaan hallitusta muodostettaessa. Oman ongelmansa aiheuttavat ääripuolueen nimissä sosiaalisessa mediassa esitetyt näkemykset. Ne eivät kärjekkyydessään ole neuvottelukysymyksiä. Silloin ollaan asetelmassa, jossa toiset haluavat sotaa ja toiset rauhaa. Kompromissina rauhallinen sota kuulostaisi oudolta.

Tälle rauhallisen sodan tielle yleispuolueet ovat kuitenkin lähteneet. Tätä yleispuolueet perustelevat toteamalla, että kiivailu vain kiinnittäisi huomiota ääripuolueiden näkemyksiin. Ne leimautuisivat vakavasti otettaviksi ja se vaikeuttaisi ratkaisujen hakemista. Jos riehaannutaan jokaisesta piikistä ja pilkanteosta, huomio kohdistuu vääriin asioihin. On viisaampaa ajaa omaa politiikkaa eikä riekkua muiden tahdittamana.

Johonkin rajaan asti tämän voi tulkita vastuulliseksi politiikaksi. Jossain kohdassa voidaan myös sanoa, että hyssyttely muuttuu vastuun pakoiluksi. Missä tämä raja kulkee?

Yleispuolueiden strategia muistuttaa presidentti Kekkosen pyrkimystä yhdistää kansakunta. Hänelle se tarkoitti kommunistisen liikkeen sitouttamista samohin pelisääntöihin muiden kanssa. Strategia osoittautui onnistuneeksi varsinkin, kun ottaa huomioon geopoliittisen asetelman.

Nuorempi Kekkonen julkaisi vuonna 1934 pamfletin ”Demokratian itsepuolustus”. Olot olivat toiset ja analogioihin pitää suhtautua varoen. Mielenkiintoista tähän päivään sovellettuna oli Kekkosen huoli siitä, että ”liberaali demokratia” sallii epädemokraattisten voimien mellastaa vapauden nimissä. Kumpaa Kekkosta nyt pitäisi kuunnella?

Demokratia näyttää kyllä toimivan siltä osin, että hallitusvastuu asettaa ääripuolueelle länget kaulaan. Silloin on tarkasteltava asioita samoista lähtökohdista toisten kanssa. Meno näyttäisi jatkuvan rauhallisesti eteenpäin. Äänestäjille tämä puolueen äkkikäännös on kuitenkin pettymys, josta seuraa turhautumia ja luottamus demokratiaan rapautuu. Eikä hallitusvastuusta seuraa vastuullisuutta sosiaalisen median puolella.

Miten yleispuolueet voisivat vastata edellä mainittuun vaatimukseen: ”niiden ohjelmat eivät ole vain sanahelinää ja että ne tarjoavat turvallisen tien tulevaisuuteen”? Mielestäni vastuullisuutta pitäisi kohentaa neljällä tavalla.

Ensiksi niiden on korostuneesti alleviivattava niitä arvoja ja eettisiä periaatteita, joista puolue pitää kiinni. Ne ovat asioita, joista ei neuvotella. On sanottava niin täsmällisesti, että siitä voi olla eri mieltä. Yleispuolueellekaan ei kaikki käy.

Toiseksi on kirkastettava omat tavoitteet ja lähiajan toimenpiteet. Äärisuunnat saavat kannatusta juuri sen takia, etteivät yleispuolueiden kaiken kattavat tavoitteet ole uskottavia. Profiilia on siis kirkastettava.

Kolmanneksi on järjestelmällisesti oiottava niitä väitteitä, joita yhden asian liikkeet pitävät pinnalla. Vaikka se tuntuu tylsältä, on jaksettava provosoitumatta asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin.

Neljänneksi on oltava myös itsekriittinen. Omissa näkemyksissä on todennäköisesti korjattavaa. Sekin on rohjettava tehdä.