On vierähtänyt puolisen vuotta edellisestä aluekehitystä koskevasta blogikirjoituksestani näille sivuille. Olisi helppo syyttää koronaa, mutta se olisi tekosyy. Olen viettänyt elämäni ehkä ehjimmän maaseutukevään ja kesän. Kaikki menemiset minimissä ja verkossa hoidettuna, ei tarvetta matkustaa. Aikaa on vapautunut omiin toimiin.
Korona ei siis ole ollut esteenä kirjoittamiselle, ja tavallaan kuitenkin on ollut. Kaupunkien ja maaseudun asema ja merkitys ihmisten mielissä on myllertynyt, kehityssuunnat kääntyneet, ajatustavat saaneet uusia virikkeitä. Onko kyse suuresta vai pienestä muutoksesta, onko se lyhytaikainen vai pitkäaikainen, ja mitä tästä kaikesta seuraa? Ensin olen tehnyt havaintoja ja muutkin ovat tehneet niitä, sitten havaintoja on tullut enemmän, ja nyt muutoksen merkkejä näkyy jo tilastoissakin. Johtopäätösten teko voi olla ennenaikaista, mutta muutoksen enteitä ei voi jättää huomiotta.
Jotakin on tapahtunut, onko se käänne vai ei?
Korona sysäsi käyntiin äkkimuutoksen työskentelytavoissa. Etätyön ja etäopetuksen massiivinen käyttöönotto oli todellinen osoitus siitä, että digitalisaatio tarvittaessa toimii hyvin, ja ihmiset pystyvät muutokseen kun siihen on välttämätön tarve. Etätyö on merkittävästi irrottanut ihmisiä työ- ja asuinpaikoistaan, ja antanut heille uutta valinnanvapautta asumisensa ja elämisensä järjestämiseen.
Ihmisten kiinnostus väljempään asumiseen ja maaseudulle muuttamiseen on herännyt ja noussut myös median noteeraamaksi uutiseksi. Ensin uutiset olivat muutoksen suhteen varauksellisia. Helsingin Sanomat uutisoi muun muassa ”Oma ovi ulos lähellä kaupunkia kiinnostaa enemmän kuin maallemuutto, eikä koronaviruskriisi tätä muuta, uskovat asiantuntijat” (3.5.), ”Hyväkuntoiset pientalot myydään pääkaupunkiseudulla jopa ilman näyttöä – oma piha tuntuu olevan monelle valtavan tärkeä asia” (1.8.). Viime aikoina on kerrottu oikeasti maaseudulle muuttaneista perheistä: ”Lauttasaarelaisperhe muutti kokeeksi vuodeksi Lappiin, ja nyt he aikovat jäädä: Elämäni paras vuosi” (27.8)., ”Kaupungin hohto katosi koronaepidemian myötä. nuoren parin kerrostaloasunto Kruununhaassa vaihtui hirsitaloon Yllästunturin juurella” (6.9.).
Pitkän tähtäimen tilastot näyttävät luonnollisesti edelleen väestön keskittymistrendiä. Aluetutkija Timo Aron twiitissä kerrotaan työikäisten kokonaismäärän muutokseksi Suomessa 2010-luvulla vähennystä 91 716 henkeä. Hän on jakanut Suomen 10 km x 10 km alueisiin, jolloin väestömäärä on kokonaisvähennyksestä huolimatta kasvanut 317 alueella ja vähennys on toteutunut 2501 alueella. Kasvualueet ovat luonnollisesti suurimpia kaupunkiseutuja. Tämä ei lupaa hyvää niiden ulkopuoliselle kehitykselle. Ikääntymisen, syntyvyyden vähenemisen ja alueellinen keskittymisen yhteisvaikutus on murskaava.
Kuitenkin aivan viimeaikaisissa tilastoluvuissa näkyy jo muutoksia. Konsulttiyhtiö MDI:n nettisivuilla on Rasmus Aron blogikirjoitus (9.9.), jossa hän analysoi nyt alkusyksyllä saatavilla olevan ennakkodatan perusteella väestönkehitystä ja maan sisäistä muuttoliikettä. Nettomuuton vertailu tukee hänen mukaansa jossain määrin väitettä vahvistuneesta Nurmijärvi-ilmiöstä ja kasvaneesta maallemuutosta. Erityisesti pääkaupunkiseudun nettomuuttovoitto on vähentynyt vuoden 2020 toisessa kvartaalissa verrattuna vuosien 2015-2019 toiseen kvartaaliin. Suurimpia voittajia korona-kevään muuttoliikkeessä ovat kehyskunnat, seutukaupungit ja maaseutumaiset alueet. Tekstissä todetaan ihan oikein, että kolmannessa kvartaalissa on yleensä paljon opiskelijoiden muuttoja, jotka muodostavat suuren osan suurten kaupunkien muuttovoitosta. Ratkaisevaksi tekijäksi saattaakin muodostua se, miten lähinnä etäopetuksessa alkava korkeakoulujen lukuvuosi vaikuttaa opiskelijoiden muuttokäyttäytymiseen. Siispä varsinaisia johtopäätöksiä kehityksestä ei vielä voi tehdä.
Aluekehityksen kuva moninaistuu tutkimustiedonkin kautta
Luonnonvarakeskus kertoi twiitissään 14.9., että Suomen aluekehityksestä kerrotaan väärää tarinaa. Näin on vaarana, että ylimitoitamme kaupunkien palvelut ja karsimme niitä liikaa maaseudulta. Suomi ei tyhjene, vaan eri alueiden väestömäärät elävät vuoden kuluessa. Luonnonvarakeskuksen sivuilla tutkijaprofessori Hilkka Vihisen mukaan yhden, maaseudulta kaupunkiin suuntautuvan ihmisvirran sijaan Suomen yli pyyhkii ennemminkin vuorovettä muistuttava ihmisvirta, joka ei suuntaudu pelkästään kaupunkeihin, vaan myös niistä pois.
”Arvioiden mukaan kausittain muualla kuin vakituisessa asuinkunnassaan asuu 2,4 miljoonaa suomalaista”, Vihinen sanoo. Monipaikkaisuuden ansiosta väkiluku kasvaa joko kausittain tai jatkuvasti 61 prosentissa Suomen pinta-alasta. ”Merkillepantavaa on, että nämä alueet jakautuvat tasaisesti läpi Suomen, Hangosta Utsjoelle. Aluekehitys on oletettua moninaisempaa ja sirpaloitunutta.”
Koronakevät nosti monipaikkaisuuden uudella tavalla esiin. ”Korona-aika saattaa olla piikki, mutta samaan aikaan monet käytännöt ja järjestelmät mahdollistavat sen, että ihmiset voivat joustavasti valita asuinpaikkansa. Näen, että tämä madaltaa kynnystä olla monipaikkainen”, Vihinen toteaa.
Laajemmin tutkimusta on kuvattu Maantieteellinen aikakauskirja TERRAssa (Vol 132 Nro2 (2020)) julkaistussa viiden tutkijan kirjoittamassa artikkelissa ”Kausiväestö moninaistaa kuvaa aluerakenteen kehityksestä Suomessa”
Luonnonvarakeskuksen ja Vihisen viesti on virkistävän erilainen kuin mitä yleinen aluetutkimuksen megatrendipainotus tähän saakka on ollut. Tutkimustieto antaa näin uusia eväitä alueiden suunnitteluun ja kehittämiseen.
Muutosta tapahtuu ihmisten mielessä, kielessä ja kulttuurissa
Kysymys ei ole pelkästään tilastoista ja faktoista.
Kirjailija Kari Hotakainen on ollut ajan hermolla. Häneltä ilmestyi elokuussa kirja, jossa keskittymiskehitystä rienataan oikein kunnolla. Kirjan maailma on dystopia, jossa kaikki asuvat kaupungissa, ja maaseudusta on tehty Virkistysalue. On syntynyt valtava asuntopula ja uusia ihmisryhmiä ja ammatteja. Asuntoja aiotaan jakaa ihmisten kirjoittamien elämäntarinoiden perusteella, ja mukana häärää sekalainen hahmojen joukko Päättäjiä, Nuhruisia, eläimiä, Sian henki ja niin edelleen. Kirja on absurdi, juoni ja loppuratkaisu ovat sekavia, enkä pääse selville, yrittääkö Hotakainen todella kritisoida nykykehitystä vai vain irvailla ja leikitellä sanoilla ja ilmiöillä. Siinä mielessä kirja kyllä inhottavalla tavalla muistuttaa todellisuutta, että se jättää lukijan tyhjän päälle ilman käsitystä ratkaisuista. Aihe on kuitenkin tärkeä, ja kirjan aiheenvalinta on ollut oivaltava teko, kun asenneilmapiirin muutos on vasta ollut käynnistymässä.
Muutos on tuonut käyttöön uusia sanoja. Jo vakiintuneesti on muutaman vuoden ajan puhuttu monipaikkaisista ihmisistä tai kaksoiskuntalaisuudesta. Eräs Suomen Keskustan puheenjohtajakandidaateista käytti sanaa maamu, maallemuuttaja. Puhutaan jo myös vastakaupungistumisesta.
Muutosten vahvistaminen
Näiden kokemusten jälkeen herää kysymys, onko keskittämisen ”pakko” ollut ainakin osin kollektiivista harhaa. Voitaisiinko keskittymistä suunnitellusti purkaa ja saada siitä tuottavuushyötyjä yrityksille ja hyvinvointia ihmisille? Läheskään kaikkia digitalisaation mahdollisuuksia ei ole vielä käytetty. Hallitummalla prosessilla voidaan saada vielä parempia tuloksia ja enemmän hyvinvointia myös työn tekijöille.
Jos todellista käännettä halutaan, se ei etene itsestään. Tarvitaan muutosta edistäviä mahdollisuuksia ihmisille. Kaksoiskuntalaisuus on erilaisten työryhmien toimesta moneen kertaan tyrmätty verotus- yms. perustein. Luontevaa tapaa toteuttaa monipaikkaisuutta myös virallisesti ei ole löytynyt. Ehkä on kuitenkin ollut kysymys enemmän paineen ja tahdon puutteesta kuin ylipääsemättömästä hallinnollisesta ongelmasta.
Hallitus ja valtion viranomaiset, tuokaa uusia ratkaisuja ja vaihtoehtoja kehiin, jotta ihmiset voivat vapaammin muodostaa itselleen kukin oman asumisen, työnteon ja elämisen piirin.
Maaseutumaiset kunnat ja kaupungit, tarttukaa tilaisuuteen. Maakuntakeskukset, nostakaa katsettanne oman keskustorinne kehittämisestä ympäröivään alueeseen. Ehkä Helsinginkään ei todella tarvitse pakonomaisesti tukkia Elielin aukiota täyteen uusia rakennuksia. Maakunnat, ottakaa vastuuta alueenne kehittämisestä kokonaisuutena. Vaihtoehtoja keskittämisestä tasapainoiseen kehitykseen on olemassa, kunkin alueen vahvuudet huomioon ottaen.
Tarvitaan vielä paljon, että todellinen muutos keskittämisen priorisoinnista tasapainoiseen Suomen alueiden kehittämiseen tapahtuu. Sitä ei vielä ole ihan näköpiirissä, mutta jonkinlainen polun häive kuitenkin on aistittavissa.
Kaksoiskuntalaisuus olisi tulevaisuudessa toteutettava. Enää ei riitä se kommentti, ettei voida toteuttaa. Digitalisaatio kyllä sen mahdollistaa, jos tahtoa on. Nyt pitäisi aloittaa toimet kaksoiskuntalaisuuden toteuttamiseksi jo demokratiankin vuoksi.