Taloustieteen Nobelilla palkittua George A. Akerlofia häiritsi finanssikriisin jälkeisissä tunnelmissa talousteorioihin rakennettu kuva kovin rationaalisesta ihmisestä. Siitä seuraa teorioiden puutteellinen kyky selittää niin tavallisten ihmisten kuin korkeiden päättäjien tekemiä taloutta koskevia päätöksiä. Yhdessä toisen taloustieteen professorin, Robert J. Shillerin kanssa he päättivät kirjoittaa aiheesta kirjan. Se ilmestyi samana vuonna 2009 myös suomennettuna nimellä ”Vaiston varassa”. Nimi kuvaa ydinsanoman. Päätöksiä tehdään usein vaistojen ohjaamana.

Tämä herättää kysymyksen, voisiko sama koskea äänestyskäyttäytymistä ja puoluevalintoja. Mielipidetiedustelujen tuloksia on tapana tulkita yksittäisten tapahtumien perusteella. Monille riittää selitykseksi puolueen päätös asiasta X tai kansanedustajan Y lausunto. Ihmisten tapa hahmottaa asioita ja muodostaa puoluekantansa on kuitenkin monisyisempi. Perustava kysymys on, tietävätkö ihmiset itse, miten he ovat valintansa tehneet. Vaistojen merkitystä korostettaessa oletetaan kannanottojen muotoutuvan ainakin osaksi tietoisuuden ulkopuolella. 

Lyhyesti vaistoihin nojaava päättelyketju on seuraava. Puolueen valinta perustuu puolueesta syntyneeseen mielikuvaan, jota ihminen vertaa omaan mielentilaansa. Mielikuva rakentuu, kun henkilö arvioi perusvaistoilla, miten puolueen kannanotot  vastaavat ulkoisiin tekijöihin. Kokonaisarvion eli lopullisen valinnan määrittelee laumavaisto.

Ulkoisia tekijöitä ovat usein esillä olevat asiat kuten ansiotaso, eläkkeet, tuloerot, velkaantuminen, talouskasvu, maahanmuutto, ulkoinen turvallisuus, ilmastonmuutos ja asuinympäristön laatu. Ihmiset punnitsevat näitä mielessään ja antavat niille erilaisia merkityksiä, joita he vertaavat puolueiden tarjoamiin painotuksiin ja selityksiin. Jonkun puolueen hyvät lupaukset eivät saa äänestäjiä puolelleen, mutta miksi toinen onnistuu?

Sovellan tässä vapaamuotoisesti Akerlofin ja Shillerin ajatuskehikkoa. Ihmiset vertailevat puolueita perusvaistojen mukaisilla ulottuvuuksilla. Ensimmäisenä herää kysymys luotettavuudesta, vaikuttaako puolueen tarjoama kuvaus tietystä ongelmasta ja sen ratkaisusta luotettavalta. Kysymys on ennen muuta tunteesta, tuntuuko linjaus uskottavalta. Toiseksi mielessä pyörii kysymys puolueen vastauksen oikeudenmukaisuudesta. Onko siinä otettu huomioon riittävästi näkökohtia, mitä on unohdettu ja onko painotus oikea? Kolmanneksi herää kysymys puolueen tarjoaman mallin moraalisesta kestävyydestä. Onko vastuusuhteet määritelty oikein, tuleeko puolueen kannan mukaan toimittaessa mukaan vääriä ihmisiä ja liikaa vapaamatkustajia? Neljäntenä kysytään, mikä on puolueen tarjoaman mallin taloudellinen kestävyys. Rakentuuko se hiekalle? Viidentenä ulottuvuutena on puolueen eri ongelmiin tarjoaman kertomuksen yleisvaikutelma, iskeekö se suoneen. 

Harva jos kukaan tekee tällaista vertailua systemaattisesti. Väitteet ja vastaväitteet hakevat muotoaan ja painoaan enemmän tai vähemmän satunnaisesti etenevässä pohdinnassa. Lähestyminen on holistista. Pyrkimyksenä on löytää puolue, joka tarjoaa hyvän ”kokonaisselityksen”, mutta kuinka tuo mielikuva syntyy?

Robert Prechter on kehitellyt Socionomics-teoriaa, jota Mikko Ketovuori kuvaa kirjassa ”Laumavaiston varassa”. Se ei ole ajatuksena uusi. Muistamme jo Aristoteleen lausuman, jonka mukaan ihminen on sosiaalinen eläin. Haluamme elää yhdessä ja tuntea saavamme osaksemme arvostusta. 

Laumavaisto viittaa samaan asiaan. Kun punnitsemme eri puolueiden synnyttämiä mielikuvia, emme tee sitä ynnäämällä arvoja dimensio dimensiolta, vaan hyvin kokonaisvaltaisesti. Poimimme tiedostamattamme vaikutteita sieltä täältä. Meitä ohjaa ikiaikainen laumavaisto, haluamme löytää lauman, jossa koemme olevamme kotona. Kotoisuus saattaa perustua ankaran henkisen painin lopputulemaan, mutta myös kotoa perittyihin arvoihin. Kodin löydettyämme laumavaisto saattaa myös muuttaa sekä mielikuvaamme puolueesta että omaa mielentilaamme. Suljemme silmämme asioilta, joista emme oikeastaan pidä, mutta jotka kuuluvat lauman identiteettiin ja vastaavasti korostamme ominaisuuksia, jotka ovat osa puoleen laumakäyttäytymistä. 

Vaistojen muistaminen on tarpeen, kun puolue kummastelee, mikseivät lupaukset vetoa äänestäjiin. Asiallisesti taitava viestintä voi epäonnistua perusvaistojen testissä puhumattakaan, että se onnistuisi herättämään itselleen suopeaa laumavaistoa. Politiikka on yhdistelmä tietoa, taitoa ja tunnetta. Politiikan taikurit voivat onnistua herättämään laumavaiston taitavilla vihjeillä ja ärsykkeillä ja saatuaan vastakaikua  huolehtivat siitä, että asiakysymyksiä kuten valtion velkaantumista tai tuloeroja käsiteltäessä muistetaan heitellä perusvaistoihin vetoavia täkyjä. 

Ammatin ja työn rooli puoluepoliittisen lauman määrittelijänä on vähentynyt. Kun samaan aikaan ylikansallisten voimien ja sosiaalisen median rooli vahvistunut, vanhat poliittiset kiinnikkeet ovat hapertuneet. On tullut tilaa jytkyille niin meillä kuin muualla.

Valtaa tavoitteleva poliitikko aistii myös ajan hengen. Prechter viittaa siihen väittämällä, että laumavaistolla on oma dynamiikkansa. Sen ohjaama mieliala aaltoilee positiivisen ja negatiivisen ääripisteen välillä. Kuljemme uudistushenkisestä hurjastelusta turvallisuutta tavoittelevaan maailmankuvaan ja taas takaisin. Esikuvana mieleen tulee väistämättä yin ja yang, kiinalaisen filosofian kaksi vastakkaista voimaa. 

Viimeisen kolmen vuosikymmenen kehityskulkuun sovellettuna yang toteutui globaalina avautumisena ja uskona häiriöttömään talouskasvuun. Yin tuli kuvaan finanssikriisin ja pandemian mukanaan tuomana sulkeutumisena. Turvallisuusnäkökohdat ovat sekä pandemian että sotatilan takia nyt vahvasti esillä. Laumasta haetaan ennen muuta turvaa.