Toteutuva kehitys voi kohdella kaltoin tulevaisuutta kuvailevan kirjan tekijää. Se tulee mieleen, kun lukee Eero Holstilan ja Timo Hämäläisen toimittamaa, vuonna 2019 ilmestynyttä kirjaa Kaupunkipolitiikan uusi aika.

Kirja valottaa ansiokkaasti kaupungistumista monesta suunnasta ja sisältää tietoa niin hallinnollisista päätöksistä kuin elävästä elämästä. Kaksi asiaa kuitenkin puuttuu, pandemian kaltaiset ilmiöt ja maaseutu. Kirjoittajat ovat jättäneet kuvaustensa ulkopuolelle huoltovarmuuden ja kaupungistumiseen liittyvän yhteiskuntavastuun.

Pandemian osalta heitä ei voi suuresti moittia. He olivat valinneet kaupunkimyönteisen lähtökohdan ja pandemian pohdiskelu olisi silloin ja siinä viitekehyksessä vaikuttanut eripariselta. Pandemian jälkeenkin kirjoittajat varmasti kirjoittaisivat suurimman osan tekstistä edelleen samalla tavalla.

Kaupunkipolitiikkaa, kaupunkeja ja ”urbanisaatiota” kuvataan monipuolisesti seutukaupunkeja unohtamatta. Uuttakin tietoa on tarjolla seutukuntien kehityksestä. Virkistävältä tuntuu toteamus, että kaupungin vetovoimatekijänä voi olla sen hauskuus. Siinä on uusille valtuustoille innovoinnin paikka.

Kokonaisuudesta lukijalle kuitenkin vähitellen hahmottuu kuva Suomesta, jossa on yksi voiman pesä, metropoli ja kaksi hyvinvointia kehräävää akselia, Helsinki-Tampere ja Helsinki-Turku. Ulkopuolelta tähän dynamoon tulee kaapeli muutamasta korkeakouluopetuksen ympärille muodostuneesta saarekkeesta.

Onpa tästä näkymästä mitä mieltä tahansa, pandemian kokenutta lukijaa kiinnostaisi lyhytkin pohdinta siitä, miten väestön keskittyminen sopii suuriin katastrofeihin. Joissakin kriisitilanteissa väestön keskittyminen voi olla etukin. Useimmissa tapauksissa se on kuitenkin ongelma. 

Miljoonan ihmisen evakuointi ydinsaasteen keskeltä on vaikeampaa kuin  sadantuhannen ihmisen. Tiiviin asutuksen keskellä eristäytymisen mahdollisuudet ovat heikompia kuten pandemia osoitti. Myrskytuhojen sattuessa väestökeskittymään ne vaarantavat koko yhteiskunnan perustoiminnat. Pakolaistulvaa ei voi hajauttaa asumattomiin metsiin. Aseellisessa konfliktissa nopea vallankaappaus on helpompaa. Enempiä uhkakuvia ei tarvitse maalailla. Näissäkin riittää pureksittavaa, miten työ ja asuminen järjestetään.

Kaupunkipolitiikkaan ei yleensä eikä tässäkään tapauksessa kuulu maaseudun merkityksen avaaminen. Se on harmillinen puute. Kaupungistuminen dynamovaikutuksineen on perustunut maaltamuuttoon. Nyt kun tämä lähde on kuivumassa ja jäljelle jääneiden elinehdot näyttävät huonoilta, heitä pidetään taakkana. 

Tämä muistuttaa tarinaa kahdesta retkeilevästä kaverista. Kun nälkä yllätti, toinen ehdotti, että laitetaan ensin puoliksi sun eväät. Seuraavalla tauolla hän totesi, että nyt molemmat voivat syödä omat eväänsä.

Kaupungistumiseen kuuluu väistämättä yhteinen vastuu koko maasta. Sen ymmärtämistä helpottaa, jos ajattelemme Suomea yhtenä kaupunkina. Vaikkapa niin, että liitetään muu osa maata Helsinkiin. Ei vain Espoota ja Vantaata. Silloin Posion vanhukset ovat helsinkiläisiä vanhuksia. Hoito jatkuisi entiseen malliin, mutta enää ei tarvitsisi kinastella valtionosuuksista kuntien ja tulevaisuudessa maakuntien kesken. 

Tämä olisi vain jo toteutuneen suuntauksen johdonmukainen loppu. Kaupunkeihin on jo tähän mennessä liitetty laajoja maaseutualueita. Perusteena on ollut alueen elinvoimaisuuden säilyttäminen. Miksi edetä riitaisasti askel kerralaan, kun voi harpata suoraan maaliin. Päätetään, että olemme kaikki kaupunkilaisia Suomi-Helsinki nimisessä kaupunkivaltiossa. 

Sitten voidaan ryhtyä hoitamaan asioita aivan uudella tavalla. Posion ongelmien hoitaminen ei olisi  enää pahamaineista aluepolitiikkaa, vaan kaupungistumiseen liittyvien vakavien segregaatio-ja syrjäytymisilmiöiden hallitua käsittelyä.