Syntyvyys ei Suomessa ole riittänyt turvaamaan väestön määrää enää 50 vuoteen. Viimeiset kymmenen vuotta syntyvyysluvut ovat vajonneet järjestelmällisesti alaspäin. Sama koskee koko Eurooppaa. Syntyvyys alittaa uusiutumistason kaikkialla. Enemmistö suomalaisista lapsiperheistä ei usko suurienkaan tukien korotusten vaikuttavan lasten määrään. Vaikka tarjolla ei ole yhtään järkevää perustelua, jonka mukaan syntyvyys nousisi tasolle, joka turvaa väestön ja työvoiman määrän pysymisen entisellään, tilanne ei tunnu moniakaan vaivaavan.

Huolettomuutta on ylläpitänyt se, että väestön määrä on kaikesta huolimatta kasvanut. Siihen on johtanut muuttovoitto, pitkään vallinnut edullinen ikärakenne ja kuolleisuuden aleneminen. Tämä yhdistelmä on samalla muuttanut väestörakenteen. Kuolleisuuden aleneminen yhdessä suurten ikäluokkien kanssa kasaa väkeä ikärakenteen yläpäähän. Väestöpyramidi on muuntunut väestötolpaksi. Pohjalla oleva  0-4 -vuotiaiden määrä on kapeampi kuin 70-74 -vuotiaiden määrä. Vuosi vuodelta tuo 0-4 -vuotiaiden kohortti kapenee, uusia jäseniä ei tule ikäluokkaan. Sata vuotta sitten vastaavassa ikäluokassa oli yli satatuhatta lasta enemmän — ja maassa 2,5 miljoonaa asukasta vähemmän.

Työikäisen väestön määrä on alentunut jo kymmenen vuotta. Eläkeläiset ovat pitäneet kokonaisväkiluvun kasvusuunnassa, mutta ensi vuosikymmenellä sekin lähtee luisuun. Eläketurvakeskuksen laskelmat osoittavat, että seuraukset tuntuvat rankasti työmarkkinoille nyt tulevien ikäluokkien eläkemaksuissa. Jos muuttovoitto on 5 000 henkeä vuodessa eli nykytasolla, 60 vuoden kuluttua TyEL-eläkkeiden osuus palkkasummasta nousee 26 prosentista 40 prosenttiin. Muuttovoiton viisinkertaistuminenkaan ei estäsi maksun nousua, mutta kohtuullistaisi sen 33 prosentin tasolle ja vauhdittaisi taloudellista toimeiliaisuutta. Miksi kaikki lailliset kriteerit täyttävästä maahanmuutosta on vaikea käydä poliittista keskustelua?

Tavanomaisin maahanmuuttoa koskeva vastaväite lähtee siitä, että ensin on työllistettävä kotimaassa jo asuvat. Työmarkkinat eivät kuitenkaan toimi näin. On työvoimapulasta kärsiviä aloja, joille ei näytä löytyvän tulijoita. Työvoiman tarjonnan monipuolistaminen antaa uutta puhtia taloudelle ja sitä kautta kasvattaa työvoiman kysyntää. Tätä on ilmeisen vaikea pukea poliittisesti puhuttelevaan muotoon. On paljon helpompi maalata ikäviä kuvauksia työnsä menettävistä kelpo suomalaisista.

Toinen vastaväite perustuu havaintoihin, joiden mukaan maahantulijoiden työttömyysaste on korkeampi. Tätä punnittaessa on otettava huomioon, että tulijoista selvästi suurempi osa on työikäisiä kuin kantaväestöstä ja ennen kaikkea se, että paljon riippuu siitä, miten tulijat valitaan ja miten maahantulo ja työllistäminen järjestetään. Hyvä tulos vaatii vaivannäköä. Vaivaa nähdään kotimaassa syntyneenkin kouluttamisessa ja työmarkkinoille saattamisessa.

Tämän aihepiirin ympärille on muodostunut ainakin kolme leiriä. Yksi epäilee muut Se näkyy maahanmuuttoa koskevissa asenteissa. on mukana tulevia sivuvaikutuksia ja suhtautuu avoimen torjuvasti maahanmuuttoon kaikissa muodoissa. Toinen olisi halukas ottamaan vastaan työmarkkinoille helposti siirtyviä, hyvin koulutettuja tulijoita. Kolmas leiri tuntee syvää huolta sorretuista ja keskittyy pakolaisten ja turvapaikan hakijoiden maahan ottamisen. Näistä ensimmäinen ja viimeinen ovat usein julkisuudessa ruokkimassa toisiaan väitteillään ja vastaväitteillään. Miksi valikoivaa maahanmuuttoa kannattavat ovat hiljaa, eivätkö he usko asiaansa? Epäilevätkö he, etteivät suomalaiset työmarkkinat vedä puoleensa muualta tulevia osaajia ja ettei suomalainen luonto ja kulttuuri voi houkutella?

Kun ottaa huomioon suomalaisen yhteiskunnan maailmalla osakseen saaman myönteisen huomion, jää kummastelemaan, mistä uskon puute johtuu. On totta, että ilmasto ja kieli asettavat tulijan koetukselle. Mutta tosiasia on, että noiden puutteiden vastapainona on paljon enemmän positiivista. Vakaa ja hyvin toimiva yhteiskunta palveluineen on monen mielestä verraton etu. Jos haluamme olla menestyvien kansojen joukossa vielä viidenkymmenen vuoden päästä, on puheisiin löydettävä uudet nuotit.

Sekään ei riitä, että uskoo muutoksen mahdollisuuteen. Tarvitaan myös uskallusta. Valikoivan maahanmuuton puolesta puhujaa ilmeisesti kalvaa pelko kahden rintaman hyökkäyksestä. Toiset syyttävät rajojen avaamisesta ja toiset eettisten näkökohtien unohtamisesta. 

Miksi tämä onnistuu muualla? Kanada mainitaan usein esimerkkinä. Siellä määritellään vuosittainen kiintiö ja tulijat pisteytetään muun muassa iän, koulutuksen ja kielitaidon mukaan. Laadukkaan työvoiman turvaamiseksi ei tyydytä odottelemaan tulijoita, aktiivista rekrytointia harjoitetaan monissa maissa. Ulkomailla syntyneitä Kanadassa on 22 % väestöstä, Suomessa 8 %. Valikointi ei sulje pois pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden maahan tuloa. 

Kanadassa perinteet ovat toisenlaiset kuin täällä, mutta Suomessakin asenteet ovat muuttumassa. Kunnallisalan kehittämisäätiön raportin mukaan kaksi kolmesta suomalaisesta kannattaa pisteytykseen perustuvaa työperäistä maaahanmuuttoa. Onko se jäänyt poliitikoilta huomaamatta? Kova tosiasia niin Kanadassa kuin Suomessa on sama, syntyvyys on alhainen. Kanadalaiset haluavat pitää yhteiskuntansa elinvoimaisena myös tulevaisuudessa ja tehdä sen avoimesti. Eikö se ole lopulta rehdimpi ja eettisesti kestävämpi valinta kuin pelokas pään pensaassa pitäminen ja ihmeen odottaminen?