Hyvinvoinnin juuria ja tulevaisuutta

Politiikkaa vaiston varassa

Torstai 12.5.2022 klo 7.50 - Markku Lehto

Taloustieteen Nobelilla palkittua George A. Akerlofia häiritsi finanssikriisin jälkeisissä tunnelmissa talousteorioihin rakennettu kuva kovin rationaalisesta ihmisestä. Siitä seuraa teorioiden puutteellinen kyky selittää niin tavallisten ihmisten kuin korkeiden päättäjien tekemiä taloutta koskevia päätöksiä. Yhdessä toisen taloustieteen professorin, Robert J. Shillerin kanssa he päättivät kirjoittaa aiheesta kirjan. Se ilmestyi samana vuonna 2009 myös suomennettuna nimellä ”Vaiston varassa”. Nimi kuvaa ydinsanoman. Päätöksiä tehdään usein vaistojen ohjaamana.

Tämä herättää kysymyksen, voisiko sama koskea äänestyskäyttäytymistä ja puoluevalintoja. Mielipidetiedustelujen tuloksia on tapana tulkita yksittäisten tapahtumien perusteella. Monille riittää selitykseksi puolueen päätös asiasta X tai kansanedustajan Y lausunto. Ihmisten tapa hahmottaa asioita ja muodostaa puoluekantansa on kuitenkin monisyisempi. Perustava kysymys on, tietävätkö ihmiset itse, miten he ovat valintansa tehneet. Vaistojen merkitystä korostettaessa oletetaan kannanottojen muotoutuvan ainakin osaksi tietoisuuden ulkopuolella. 

Lyhyesti vaistoihin nojaava päättelyketju on seuraava. Puolueen valinta perustuu puolueesta syntyneeseen mielikuvaan, jota ihminen vertaa omaan mielentilaansa. Mielikuva rakentuu, kun henkilö arvioi perusvaistoilla, miten puolueen kannanotot  vastaavat ulkoisiin tekijöihin. Kokonaisarvion eli lopullisen valinnan määrittelee laumavaisto.

Ulkoisia tekijöitä ovat usein esillä olevat asiat kuten ansiotaso, eläkkeet, tuloerot, velkaantuminen, talouskasvu, maahanmuutto, ulkoinen turvallisuus, ilmastonmuutos ja asuinympäristön laatu. Ihmiset punnitsevat näitä mielessään ja antavat niille erilaisia merkityksiä, joita he vertaavat puolueiden tarjoamiin painotuksiin ja selityksiin. Jonkun puolueen hyvät lupaukset eivät saa äänestäjiä puolelleen, mutta miksi toinen onnistuu?

Sovellan tässä vapaamuotoisesti Akerlofin ja Shillerin ajatuskehikkoa. Ihmiset vertailevat puolueita perusvaistojen mukaisilla ulottuvuuksilla. Ensimmäisenä herää kysymys luotettavuudesta, vaikuttaako puolueen tarjoama kuvaus tietystä ongelmasta ja sen ratkaisusta luotettavalta. Kysymys on ennen muuta tunteesta, tuntuuko linjaus uskottavalta. Toiseksi mielessä pyörii kysymys puolueen vastauksen oikeudenmukaisuudesta. Onko siinä otettu huomioon riittävästi näkökohtia, mitä on unohdettu ja onko painotus oikea? Kolmanneksi herää kysymys puolueen tarjoaman mallin moraalisesta kestävyydestä. Onko vastuusuhteet määritelty oikein, tuleeko puolueen kannan mukaan toimittaessa mukaan vääriä ihmisiä ja liikaa vapaamatkustajia? Neljäntenä kysytään, mikä on puolueen tarjoaman mallin taloudellinen kestävyys. Rakentuuko se hiekalle? Viidentenä ulottuvuutena on puolueen eri ongelmiin tarjoaman kertomuksen yleisvaikutelma, iskeekö se suoneen. 

Harva jos kukaan tekee tällaista vertailua systemaattisesti. Väitteet ja vastaväitteet hakevat muotoaan ja painoaan enemmän tai vähemmän satunnaisesti etenevässä pohdinnassa. Lähestyminen on holistista. Pyrkimyksenä on löytää puolue, joka tarjoaa hyvän ”kokonaisselityksen”, mutta kuinka tuo mielikuva syntyy?

Robert Prechter on kehitellyt Socionomics-teoriaa, jota Mikko Ketovuori kuvaa kirjassa ”Laumavaiston varassa”. Se ei ole ajatuksena uusi. Muistamme jo Aristoteleen lausuman, jonka mukaan ihminen on sosiaalinen eläin. Haluamme elää yhdessä ja tuntea saavamme osaksemme arvostusta. 

Laumavaisto viittaa samaan asiaan. Kun punnitsemme eri puolueiden synnyttämiä mielikuvia, emme tee sitä ynnäämällä arvoja dimensio dimensiolta, vaan hyvin kokonaisvaltaisesti. Poimimme tiedostamattamme vaikutteita sieltä täältä. Meitä ohjaa ikiaikainen laumavaisto, haluamme löytää lauman, jossa koemme olevamme kotona. Kotoisuus saattaa perustua ankaran henkisen painin lopputulemaan, mutta myös kotoa perittyihin arvoihin. Kodin löydettyämme laumavaisto saattaa myös muuttaa sekä mielikuvaamme puolueesta että omaa mielentilaamme. Suljemme silmämme asioilta, joista emme oikeastaan pidä, mutta jotka kuuluvat lauman identiteettiin ja vastaavasti korostamme ominaisuuksia, jotka ovat osa puoleen laumakäyttäytymistä. 

Vaistojen muistaminen on tarpeen, kun puolue kummastelee, mikseivät lupaukset vetoa äänestäjiin. Asiallisesti taitava viestintä voi epäonnistua perusvaistojen testissä puhumattakaan, että se onnistuisi herättämään itselleen suopeaa laumavaistoa. Politiikka on yhdistelmä tietoa, taitoa ja tunnetta. Politiikan taikurit voivat onnistua herättämään laumavaiston taitavilla vihjeillä ja ärsykkeillä ja saatuaan vastakaikua  huolehtivat siitä, että asiakysymyksiä kuten valtion velkaantumista tai tuloeroja käsiteltäessä muistetaan heitellä perusvaistoihin vetoavia täkyjä. 

Ammatin ja työn rooli puoluepoliittisen lauman määrittelijänä on vähentynyt. Kun samaan aikaan ylikansallisten voimien ja sosiaalisen median rooli vahvistunut, vanhat poliittiset kiinnikkeet ovat hapertuneet. On tullut tilaa jytkyille niin meillä kuin muualla.

Valtaa tavoitteleva poliitikko aistii myös ajan hengen. Prechter viittaa siihen väittämällä, että laumavaistolla on oma dynamiikkansa. Sen ohjaama mieliala aaltoilee positiivisen ja negatiivisen ääripisteen välillä. Kuljemme uudistushenkisestä hurjastelusta turvallisuutta tavoittelevaan maailmankuvaan ja taas takaisin. Esikuvana mieleen tulee väistämättä yin ja yang, kiinalaisen filosofian kaksi vastakkaista voimaa. 

Viimeisen kolmen vuosikymmenen kehityskulkuun sovellettuna yang toteutui globaalina avautumisena ja uskona häiriöttömään talouskasvuun. Yin tuli kuvaan finanssikriisin ja pandemian mukanaan tuomana sulkeutumisena. Turvallisuusnäkökohdat ovat sekä pandemian että sotatilan takia nyt vahvasti esillä. Laumasta haetaan ennen muuta turvaa.

Kaikkien kaupunki

Torstai 9.9.2021 klo 9.34 - Markku Lehto

Toteutuva kehitys voi kohdella kaltoin tulevaisuutta kuvailevan kirjan tekijää. Se tulee mieleen, kun lukee Eero Holstilan ja Timo Hämäläisen toimittamaa, vuonna 2019 ilmestynyttä kirjaa Kaupunkipolitiikan uusi aika.

Kirja valottaa ansiokkaasti kaupungistumista monesta suunnasta ja sisältää tietoa niin hallinnollisista päätöksistä kuin elävästä elämästä. Kaksi asiaa kuitenkin puuttuu, pandemian kaltaiset ilmiöt ja maaseutu. Kirjoittajat ovat jättäneet kuvaustensa ulkopuolelle huoltovarmuuden ja kaupungistumiseen liittyvän yhteiskuntavastuun.

Pandemian osalta heitä ei voi suuresti moittia. He olivat valinneet kaupunkimyönteisen lähtökohdan ja pandemian pohdiskelu olisi silloin ja siinä viitekehyksessä vaikuttanut eripariselta. Pandemian jälkeenkin kirjoittajat varmasti kirjoittaisivat suurimman osan tekstistä edelleen samalla tavalla.

Kaupunkipolitiikkaa, kaupunkeja ja ”urbanisaatiota” kuvataan monipuolisesti seutukaupunkeja unohtamatta. Uuttakin tietoa on tarjolla seutukuntien kehityksestä. Virkistävältä tuntuu toteamus, että kaupungin vetovoimatekijänä voi olla sen hauskuus. Siinä on uusille valtuustoille innovoinnin paikka.

Kokonaisuudesta lukijalle kuitenkin vähitellen hahmottuu kuva Suomesta, jossa on yksi voiman pesä, metropoli ja kaksi hyvinvointia kehräävää akselia, Helsinki-Tampere ja Helsinki-Turku. Ulkopuolelta tähän dynamoon tulee kaapeli muutamasta korkeakouluopetuksen ympärille muodostuneesta saarekkeesta.

Onpa tästä näkymästä mitä mieltä tahansa, pandemian kokenutta lukijaa kiinnostaisi lyhytkin pohdinta siitä, miten väestön keskittyminen sopii suuriin katastrofeihin. Joissakin kriisitilanteissa väestön keskittyminen voi olla etukin. Useimmissa tapauksissa se on kuitenkin ongelma. 

Miljoonan ihmisen evakuointi ydinsaasteen keskeltä on vaikeampaa kuin  sadantuhannen ihmisen. Tiiviin asutuksen keskellä eristäytymisen mahdollisuudet ovat heikompia kuten pandemia osoitti. Myrskytuhojen sattuessa väestökeskittymään ne vaarantavat koko yhteiskunnan perustoiminnat. Pakolaistulvaa ei voi hajauttaa asumattomiin metsiin. Aseellisessa konfliktissa nopea vallankaappaus on helpompaa. Enempiä uhkakuvia ei tarvitse maalailla. Näissäkin riittää pureksittavaa, miten työ ja asuminen järjestetään.

Kaupunkipolitiikkaan ei yleensä eikä tässäkään tapauksessa kuulu maaseudun merkityksen avaaminen. Se on harmillinen puute. Kaupungistuminen dynamovaikutuksineen on perustunut maaltamuuttoon. Nyt kun tämä lähde on kuivumassa ja jäljelle jääneiden elinehdot näyttävät huonoilta, heitä pidetään taakkana. 

Tämä muistuttaa tarinaa kahdesta retkeilevästä kaverista. Kun nälkä yllätti, toinen ehdotti, että laitetaan ensin puoliksi sun eväät. Seuraavalla tauolla hän totesi, että nyt molemmat voivat syödä omat eväänsä.

Kaupungistumiseen kuuluu väistämättä yhteinen vastuu koko maasta. Sen ymmärtämistä helpottaa, jos ajattelemme Suomea yhtenä kaupunkina. Vaikkapa niin, että liitetään muu osa maata Helsinkiin. Ei vain Espoota ja Vantaata. Silloin Posion vanhukset ovat helsinkiläisiä vanhuksia. Hoito jatkuisi entiseen malliin, mutta enää ei tarvitsisi kinastella valtionosuuksista kuntien ja tulevaisuudessa maakuntien kesken. 

Tämä olisi vain jo toteutuneen suuntauksen johdonmukainen loppu. Kaupunkeihin on jo tähän mennessä liitetty laajoja maaseutualueita. Perusteena on ollut alueen elinvoimaisuuden säilyttäminen. Miksi edetä riitaisasti askel kerralaan, kun voi harpata suoraan maaliin. Päätetään, että olemme kaikki kaupunkilaisia Suomi-Helsinki nimisessä kaupunkivaltiossa. 

Sitten voidaan ryhtyä hoitamaan asioita aivan uudella tavalla. Posion ongelmien hoitaminen ei olisi  enää pahamaineista aluepolitiikkaa, vaan kaupungistumiseen liittyvien vakavien segregaatio-ja syrjäytymisilmiöiden hallitua käsittelyä.

Poliittisen puolueen yhteiskunnallinen tehtävä

Torstai 19.8.2021 klo 14.40 - Markku Lehto

Poliittinen puolue tarjoaa yhden tien vallankäyttöön eikä suinkaan vähäisen. Puolueet nähdäänkin usein ensi sijassa vallan tavoittelun välineenä, mutta yhtä perusteltua on tarkastella niitä yhteiskunnalliselle uudistustyölle tarkoitettuna väylänä ja voimana.

Kumpaa puolta sitten painottaakin, on selvää, että yhteiskunnan kyky selvitä nykyisistä ja tulevista haasteista riippuu paljolti siitä, millaisia vaihtoehtoja puolueet tarjoavat meille. Kansalaisina olemme sidottuja puoluevalikoimaan. Voimme vaikuttaa valitsemalla puolueista sen, jonka näkemys asettuu lähimmäksi omia ajatuksiamme. Äänestäjinä toivomme löytävämme vaihtoehdon, joka tarjoaa ratkaisun aikamme suuriin ongelmiin.

Miltä tilanne näyttää? Tarjolla on puolueita, joiden juuret ulottuvat yli sata vuotta sitten vallinneisiin tuotantorakenteisiin ja ideologioihin. Värit ovat haalistuneet samalla, kun ne ovat lähestyneet toisiaan. Tarjolla on myös tuoreempia vaihtoehtoja, joista yksi korostaa ympäristökysymyksiä ja toinen etniskansallisia näkökohtia. Viimeaikaista kehitystä luonnehtii käpertymien kansallisen edun valvontaan. Kunnallisvaaleissa pääministeripuolue hyötyi koronaepidemian kansallisesta hoidosta, oikeistopuolue vahvistui kansallisena talouspuolueena ja perussuomalaiset kansallismielisenä ”rajat kiinni” puolueena. Ilmastokysymyksissä heräteltiin kansallista vastuuta. Se ei johtanut vihreiden voittoon. Sivuhuomautuksena mainittakoon hieman huvittavana puolena se, että kansallisten piirteiden korostaminen on kansainvälinen ilmiö.

Mihin tässä rakennelmassa sijoittui keskusta? Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa puolue menestyi lupaamalla saattaa maan talouden kuntoon. Potilas tervehtyikin, mutta lääkkeet eivät maistuneet äänestäjille ja puolue putosi suurten puolueiden kärkisijoilta. Uuden vetovoimaisen position löytäminen on osoittautunut vaikeaksi.

Sen ei pitäisi nykyisissä oloissa olla ylivoimaista. Puolueen lähtökohdat ovat kansallismielisiä, lähellä luontoa, ne korostavat yritteliäisyyttä, vastavuoroisuutta, ihmisläheisyyttä ja paikallisten voimien vahvistamista. Juuri tällaiselle olettaisi olevan kysyntää. Pandemia on osoittanut keskittymisen vaarat, globalisaation haitat näkyvät tuotantoketjujen häiriöinä, etätyö on yleistynyt ja tarjonnut uusia mahdollisuuksia yhdistää työ ja asuminen, yritteliäisyys ja palkkatyö ovat löytäneet uusia yhdistelmiä, maa- ja metsätalous, metsäteollisuus mukaan lukien, tarjoavat ratkaisuja ilmasto-ongelmiin ja jopa alkutuotanto laajemmin ymmärrettynä on osatekijänä uudessa teknologiassa akkuteollisuutta myöten.  Puhumattakaan hoidon, hoivan ja opiskelun järjestämismahdollisuuksista keskustan jo vuosikymmeniä sitten esittämien suuntaviivojen mukaan. Miksi tämä ei pure?

Kansanomaisesti sanottuna vaikuttaa siltä, että keskustan puolueväkeä vaivaa uskon puute. Voimia kuluu toisten tekemien siirtojen torjumiseen ja kauhisteluun. Puoluejohdon linjaukset vaikuttavat uudistushaluisilta. Jos kenttäväen usko olisi entisellään, näillä eväillä menestyttäisiin, mutta ei nyt. Puheet eivät herätä kentällä keskustelua eivätkä käännä kannatusta nousuun. Jäädään odottelemaan lippua, jonka taakse nuo kymmenet pyrinnöt asettuisivat.

Monet vanhat puolueet ympäri Eurooppaa ovat ajautuneet samoihin vaikeuksiin. Entiset kannattajat ovat löytäneet kodin muualta. Ajatussuunta tuskin on kokonaan hävinnyt, mutta puolue kylläkin. Vanhojen puolueiden ongelmana on ollut samastuminen viranomaisen rooliin. Se ei ole puolueen tehtävä. Puolueen on valittava puolensa, oltava puolueellinen.

Puolueen yhteiskunnallisena tehtävänä on osoittaa selvästi ja näyttävästi, mihin se haluaa muutosta ja miten se poikkeaa kilpailevista vaihtoehdoista. Tahdonilmaisu ei sellaisenaan tuota tulosta, jos se jää ilmaan erillisenä hokemana. Se on sovitettava yhteiskunnalliseen kehykseen. Silloin siitä tulee uskottava.

Jos puolueen tavoitteena on tasavertaisten kehittymisedellytysten turvaaminen maan eri alueilla, sen on tunnistettava alueiden erilaisuus ja tunnustettava niiden keskinäinen riippuvuus. Hyviin tuloksiin ei päästä, jos yritetään harjoittaa maaseutupolitiikkaa miettimättä, millaista on kaupunkipolitiikka ja päinvastoin. Mahdollisuuksia punnittaessa on avattava uusia luukkuja, on käytettävä luovuutta ja ennakkoluulottomuutta. Tuloksien saamiseksi tarvitaan pitkäjänteistä työtä ja myös realismia.  

Valitsijoiden näkökulmasta katsottuna olisi paikallaan, että tarjolla olisi sellainen puolue, joka painottaa toiminnassaan alueellisten voimavarojen käyttöä ja tarjoaa näkymän alueiden väliseen työnjakoon ja yhteistyöhön. Tarvitsemme pääkaupungin ja tarvitsemme maaseudun. Kysymys on ihmisistä. Kaikki me asumme jollakin alueella.

Aluekehitys ei ole sidottu vain kansallisiin puitteisiin. On ajateltava avarammin. On ennakoitava, miten valtion maantieteellinen merkitys muuttuu. Hyvässä ja pahassa olemme riippuvaisia siitä, mitä muilla alueilla tapahtuu. Teknologia voi kehittyessään vähentää syrjäisen sijaintimme tuomia haittoja. Mutta vanhat vitsauksetkaan eivät häviä. Kulkutaudit, väestöongelmat, sodat, nälänhädät ja luonnonmullistukset koskevat suoraan tai välillisesti meitä silloinkin, kun emme ole niiden keskipisteessä. Niiden kanssa eläminen vaatii alueellisten erojen ja eri alueiden dynamiikan tuntemista.

Taide sosiaalisen pääoman lähteenä

Perjantai 14.5.2021 klo 14.25 - Markku Lehto

Lasten ja nuorten sosiaalistumisvaikeudet, maahanmuuttajien asema sekä vanhusten yksinäisyys ja turvattomuus ovat esimerkkejä vuodesta toiseen toistuvista uutisista. Ensimmäinen selitys pulmiin on resurssipula. Se selittää ehkä osan ongelmasta, mutta ei kaikkea. Vaikuttaa siltä, ettei vanhoilla konsteilla enää pärjätä. Jotain pitäisi tehdä toisin, mutta mitä?

Viime vuosina on herätelty lähestymistapaa, joka tuo taiteen sosiaali- ja terveydenhuollon välineistöön. Kehittämishankkeitakin on ehditty toteuttaa ja tulokset ovat myönteisiä. Aihe on noussut hallituksen hankelistalla korkealle ja sen tueksi on saatu ministeritason kannanottoja jo edellisen hallituksen aikana.

Mistä näissä hankkeissa on ollut kysymys? Ongelmien kanssa painiville nuorille musiikki on tarjonnut yhteisen harrastuksen tai fanituksen kohteen ja sitä kautta on löytynyt tie varjosta valoon. Kuvataide puolestaan on tarjonnut areenan, joka auttaa toisiaan vierastavia ryhmiä keskustelemaan keskenään. Esimerkkejä on niin maahanmuuttajaryhmien keskinäisistä suhteista kuin maahanmuuttajien ja kantaväestön kiistojen käsittelystä. Draaman avulla on voitu käsitellä hankalia aiheita ja auttaa lapsia ja nuoria, vankeja ja vanhuksia löytämään polku turvalliseen yhteisöelämään. Kuvitteellisen ja todellisuuden rajalla kulkeva draama helpottaa asioista puhumista ja tunteiden ilmaisemista. Musiikkidraama on avannut lapsille ja vanhuksille aivan sananmukaisesti uusia areenoita.

Esimerkkejä on, mutta vauhti on hidasta. Taidemaailmasta on silti ehtinyt kuulunut myös ääniä, että taidetta pitää tehdä taiteen ehdoin eikä sitä pidä alistaa osaksi hyvinvointipyrkimyksiä. Ennakkoluuloja on toisellakin puolella. Sosiaali- ja terveydenhuollon sekä koulutoimen puolelta voi kuulla kommentin, että voi mukavaltahan tuo kuulostaa, mutta kaikkeen ei aika ja rahat riitä. Silloin ei ole ymmärretty, että juuri uudella otteella päästään siihen, etteivät samat tapaukset toistu viikosta ja vuodesta toise

Epäilijöitä siis riittää, mutta liikkeelle on kuitenkin päästy. Hyvä edes se, mutta tästä ongelmien hoitamisesta pitäisi päästä vielä askel eteenpäin. Tavoitteena tulisi olla elämäntapohin liittyvien ongelmien estäminen jo etukäteen. Silloin huomio kohdistuu koko yhteisöön, ei vain yhteisön ongelmalliseen osaan. Ei vain ongelmanuoriin, vaan nuoriin ryhmänä. Tavoitteeksi asetetaan sellaisen elinympäristön luominen, jossa tuo ongelmallisuus ei pääse kukoistamaan. Tähän tavoitteeseen päästään yhteisön sosiaalista pääomaa vahvistamalla.

Sosiaalista pääomaa karttuu, kun ihmisten välille syntyy luottamukseen perustuvaa kanssakäymistä. Mitä pidemmälle tässä edetään, sitä helpommaksi asioiden hoitaminen muodostuu. Muodollisia ja byrokraattisia sääntöjä tarvitaan vähemmän. Tehokkuus ja viihtyvyys kulkevat käsi kädessä. Miten tällaista pääomaa voi vahvistaa?

Olennainen osa sosiaalista pääomaa on tunne. Tarvitaan tunne yhteenkuuluvuudesta, aidosta vuorovaikutuksesta ja vaikeudet kestävästä luottamuksesta. Näitä ei löydy Excel taulukosta. Mikä herättää tunteita? No tietysti taide. Taide voi olla myös sosiaalisen pääoman vahvistamisen väline.

Sosiaalinen pääoma voi vaikuttaa monilla tasoilla. Voidaan puhua kansakunnan sosiaalisesta pääomasta yhtä hyvin kuin koulun, kylän tai kaupunginosan sosiaalisesta pääomasta 

Taiteella oli merkittävä rooli kansallisen identiteetin ja yhteenkuuluvuuden vahvistajana 1900-luvulle tultaessa. Sibeliuksen Finlandian merkityksen myös venäläiset ymmärsivät. Ajoittain kappaleen esittäminen oli kielletty, mikä tietysti vahvisti sen suomalaisia yhteen sitovaa voimaa. Ajanjakso tunnetaan Suomen taiteen kultakautena. Kaikilta taiteen lohkoilta, kuva- ja säveltaiteen, arkkitehtuurin, kirjallisuuden ja teatterin alalta syntyi teoksia, jotka tavalliset suomalaiset tunnistavat ja pitävät oman kulttuurinsa perustaan kuuluvina yhä edelleen. Sen uutta tulemista odoteltaessa voimme tyytyä pienempiin pyrintöihin. 

Ihmisten taidevastaanotin voidaan virittää monella tavalla. Yhteishenkeä, sosiaalisen pääoman yhtä kivijalkaa luodaan musiikin vahvistamalla viestillä. Siihen ovat tähdänneet niin työväenlaulut kuin maakuntalaulut. Siitä vaan tekemään oman koulun, kylän tai kaupunginosan laulua. Säveltäjiä kyllä löytyy. Draaman avulla saadaan liikkeelle, ilman katsojille annettavaa taidekoulutusta, kohderyhmän koko tunneskaala. Kauneuden ainutkertaisia kokemuksia voi synnyttää luonnon kauneus tai arkkitehtoninen kokonaisuus, jossa ihminen hiljenee ja syytä ymmärtämättä tuntee olevansa osa jotain suurempaa. Vuorovaikutus voi perustua myös käden taitojen käyttämiseen tai ympäristön siisteyden ja kauneuden vaaliseen.

Taideaineiden väheksyminen on virhe. Päättäjät eivät ole ymmärtäneet, minkä mahdollisuuden he ovat hukkaamassa. Siitä huolimatta, että hyviä esimerkkejä taiteen voimasta on olemassa niin meillä kuin muualla. Usein muistetaan suomenruotsalaisten kuorolauluharrastus ja näytelmäkerhot. Kulttuuriharrastusten ja terveyden yhteys on osoitettu monessa tutkimuksessa. Kysymys ei ole vain aktiiviharrastajista, vaan laajemmasta aiheen ympärille sitoutuneesta ihmisjoukosta, joiden elämä saa taiteesta uutta virtaa. 

Olennaista on se, että kaikille löytyy rooli, joka synnyttää tunteen kipinän - olipa kysymys palvelutalosta, koululuokasta tai kaupunginosan nuorista. Roolien löytymistä helpottaa, jos tarjolla on useampia taiteen lajeja. Osa tekee mielellään jotain käsillään, osa parantaa ympäristöestetiikkaa ja osa haluaa musisoida. Vaihtoehtoja tarjoamalla kaikki saadaan mukaan ja yhteisiä arvoja korostamalla päästään siihen, että yhteisö koetaan omaksi toiminnan eriytymisestä huolimatta.

Ennakkoluulottomasti toteutettuna taide ei ole eliitille tarkoitettua korkeakulttuuria, vaan yksi keinoista, joilla sosiaalista pääomaa voidaan vahvistaa ja ehkäistä vaikeasti hoidettavien sosiaalisten ongelmien syntyminen. Siitä kannattaisi puhua kunnallisvaaleissakin.

Kulttuuri, pandemia ja luova tuho

Torstai 25.3.2021 klo 10.40 - Markku Lehto

Markkinoiden dynamiikkaan kuuluu se, että vanhat rakenteet, yritykset, tuotteet ja osaamisalueet häviävät parempien ja tuottavampien tieltä. Kansanviisaus tunnistaa tämän Schumpeterin teorian toteamuksessa, ettei munakasta voi tehdä munia rikkomatta. 

Pandemia on kiistatta aiheuttanut tuhoa. Se on synnyttänyt myös luovuutta. Pakon edessä on huomattu, että töitä voi tehdä toisellakin tavalla ja opiskeluun on monia mahdollisuuksia. 

Eniten pandemiasta kärsineiden joukossa ovat monet kulttuurin alat. Tuhoisuus on ensi vaiheessa aiheutunut kokoontumusrajoituksista, jotka ovat estäneet ammatinharjoittamisen. Tuhoa on pahentanut se, että alihankintaketjuissa toimivien pelivaara on pieni ja heidän mahdollisuutensa saada korvausta työtilaisuuksien peruuntumisesta ovat osoittautuneet poikkeuksellisen aukollisiksi. Kysymys ei ole vain taiteilijoista, vaan laajasta joukosta ammattilaisia, jotka tekevät esitykset mahdolliseksi.

Ongelman hoitamista on viivästyttänyt asian putoaminen hallinnon alojen väliseen kuiluun. Käytännössä monet toimivat yksinyrittäjinä ja ovat lähellä palkansaajaa. Työttömyysturvaa koskevat tulkinnat ovat olleet horjuvia ja hakijan näkökulmasta katsottuna mielivaltaisia. Työttömyysturvalakiin olisi pitänyt lisätä selvennys, joka koskee tilannetta, jossa ammatinharjoittaminen on estynyt julkisen vallan asettamien tilapäisten ja henkilöstä riippumattomien rajoitusten takia.

Tuho on nyt nähty. Jäljellä on kysymys voisiko tästä seurata jotain positiivista, jota voisi kutsua luovan tuhon tuotteeksi?

Ensimmäinen oppi ja yllätys monelle on ollut kulttuurialalla työskentelevien määrä. ”Tapahtuma-ala” on sanana vasta nyt tullut monelle tutuksi. Tilastokeskuksen määritelmän mukaisesti alalla toimii reilusti yli satatuhatta henkilöä. Nyt määrä pienenee, kun monet ovat laittaneet kirjaimellisesti pillit pussiin. Potentiaalinen kysyntä ei kuitenkaan ole vähentynyt ja kysyjät pääsevät vauhtiin, kunhan tapahtumat sallitaan. Hyvinvointia etsitään yhä enemmän kulttuuritarjonnasta.

Tästä tullaankin toiseen päätelmään. Kulttuurin kysynnälle ei ole ”luonnollista” rajaa näköpiirissä. Taiteen ja tieteen tuotteet eivät kuormita ympäristöä ja niistä voi nauttia loputtomasti saamatta vahinkoa sielulleen tai ruumiilleen. Usein toistettuun kysymykseen, onko jatkuva talouskasvu mahdollista rajallisessa ympäristössä, kulttuuri tarjoaa vastauksen. Se osoittaa tien talouskasvuun ilman ympäristöön kohdistuvia ylenpalttisia vaatimuksia. Kulttuurin tarjontaa voi lisätä tuhoamatta tulevien sukupolvien elinympäristöä.

Tarjontaa voi siis lisätä, mutta entä kysyntä. Kolmas kohta kuuluukin, osoitetaanko alaa kohtaan arvostusta? Miten on kulttuurikasvatuksen laita? Kulttuuriin pääsee sisälle opettelemalla ja sitä varten on olemassa koululaitos, mutta toimiiko se näin? Päätoimittaja Matti Kalliokoski (SK 11/21) ei ole ainut, joka on huolissaan lukioiden tulevaisuudesta. Niistä on tulossa valmennuskurssien pitäjiä, jotka eivät tarjoa elämän eväitä aikuisuutta kohti kulkevalle nuorelle. Koulutuksen tehtävä on kehittää lapsen ja nuoren kykyjä nauttia henkisestä hyvinvoinnista. Jos emme muuta kurssia, hyvinvoinnin sisältö ohenee materian palvonnaksi.

”Mut mikä se on se kyltyyri” kysyi Eino Leino. Onko se hienoston tapa osoittaa paremmuuttaan? Onko tasa-arvolla mitään tekemistä kulttuurin kanssa? Leinon satiiri on edelleen ajankohtainen. Taloudellisesti merkittävä osa kulttuuriin käytetyistä julkisista varoista ohjautuu aloille, jotka asettavat ihmiset alueellisesti ja taloudellisesti eriarvoiseen asemaan. Suurimpien kaupunkien varakkaat asukkaat ovat etuoikeutetussa asemassa. 

Tämä johtaa neljänteen opetukseen. On selvää, ettei pienessä maassa voi olla monia oopperataloja ja taidemaailman huiput esiintyvät vain maailmankuuluilla estradeilla. Kun nämäkin mahdollisuudet ovat pandemian takia olleet pois laskuista, on olosuhteiden pakosta herännyt kysymys, voisiko teknologia tulla avuksi. Siitä on nyt saatu kokemuksia. Niiden arvioiminen ja uusien innovaatioiden soveltaminen voi olla sitä luovaa tuhoa, johon Schumpeter viittasi sata vuotta sitten.

Taiteilijan ja yleisön välitön kontakti luo elämyksen, jota on mahdoton ainakaan nykyisen tekniikan keinoilla korvata. Täydellisen esityskokemuksen ja sen täydellisen puuttumisen välillä on kuitenkin monia mahdollisuuksia. Viides opetus on, että sähköisesti välitetystä esityksestä voidaan tehdä elävä tapahtumaa lähestyvä tilaisuus. Tuotekehittelylle on tarvetta ja vielä enemmän on tarvetta romuttaa ennakkoluuloja.

Esitys voidaan räätälöidä kuulija- ja katsojakunnan mukaan. Taltiointi tai suora lähetys voidaan esittää paikallisessa juhlasalissa samoilla alku- ja väliaikatarjoiluilla kuin originaali tapahtuma. Sitä voidaan täydentää yhteydellä, joka mahdollistaa esiintyjien haastattelun. Sekin on mahdollista, että joku esiintyjistä saapuu paikan päälle kertomaan esityksen valmisteluista ja siihen liittyviä anekdootteja. On monia tapoja rikastuttaa paikalliskulttuuria.

Jotain silti puuttuu. Kuudentena opetuksena onkin se, että aitoon kokemukseen tarvitaan pidemmälle kehitettyä tekniikkaa. Kun henkilö osallistuu tapahtumaan, hän seuraa esitystä kohdistamalla huomionsa kulloinkin kiinnostavalta vaikuttavaan seikkaan. Sen pitäisi olla mahdollista myös sähköisesti välitetyssä esityksessä. Kuvanäkymän pitäisi seurata katsojan silmänliikkeitä. Kun katse siirtyy näyttämön vasempaan takanurkkaan, kuvassa tarkentuu vastaava osuus ja muu hämärtyy. Tai kun katsoja haluaa seurata viulistin jousenkäyttöä, pianistin sormien liikkeitä tai rumpalin sooloa, kuva tarkentuu siinä kohdassa. Juuri niin kuin todellisuudessa tapahtuu. Katsojalle on synnyttävä vaikutelma, että hän ohjaa kameraa. Tekniikalle riittää siis vielä haasteita.

Pandemia on tehnyt tuhoisaa jälkeä kulttuurielämässä, mutta jos otamme opiskemme, se voi parhaimmillaan myös uudistaa kulttuurielämää. Tilaisuuksia ja tapahtumia voi toteuttaa monella tavalla. Jos siinä onnistutaan, kysyntä monipuolistuu ja se mahdollistaa tarjonnan laajemman levityksen. Kulttuuri tulee useampien ulottuville ja se takaa tasaisemman tulovirran kulttuurin tuottajille. 

Kysyntää pitää vahvistaa koulutusta uudistamalla ja ennakkoluuloja karsimalla. Tarjonnan kehityspotentiaali saadaan kukkaan panostamalla tuotteiden kehittelyyn. Pidemmän ajan tavoitteena suomalaiset voisivat kehittää teknologian, joka mahdollistaa entistä paremman mukanaolon kotisohvalla ja lähiauditoriossa. Se sopisi kutsumustehtävänä harvaan asuttuun ja maailman metropoleista etäällä olevaan maahan.

Poliittisen sanoman selkeys ja vastuullisuus

Sunnuntai 28.2.2021 klo 12.06 - Markku Lehto

Helsingin Sanomien poliittisena pilapiirtäjän, Kari Suomalaisen piirroksissa puolueiden profiili oli kirkkaana esillä. Oli duunareiden, maanviljelijöiden, virkamiesten ja herrojen puolueet. Hahmot olivat saaneet muotonsa vuosikymmeniä aikaisemmin. Ja suosiosta päätellen Karin hahmot vastasivat kansalaisten käsityksiä puolueiden syvimmästä olemuksesta.

Puolueilla oli selvä missio, oman sosiaaliryhmänsä etujen ajaminen. Kielenkäyttö oli reipasta eikä yksipuolisuutta pyritty väitteissä välttelemään. Sodan jälkeisinä vuosikymmeninä hallitukset olivat lyhytikäisiä ja kampittamisen keinot kovia. Sitä menoa harva kaipaa.

Vähitellen puolueet pyrkivät leimautumaan yleispuolueeksi. Siihen vaikutti ammattirakenteen muutos, ehkä myös meillä ja muualla virinnyt kiinnostus yhteiskuntatieteisiin. Politiikkaa ryhdyttiin selittämään termeillä, joita lainattiin niin sosiologiasta kuin taloustieteestä. Politologit eli valtio-oppineet tarjosivat omia näkemyksiään poliittisiin ilmiöihin.

Puolueiden väliset erot kutistuivat. Kaikilla oli sama hyvinvointipoliittinen perusvire. Painotuksissa oli eroja. Nekin oli muotoiltu tavalla, joka leikkasi särmät näkymättömiin. Ketään ei ehdoin tahdoin haluttu pelotella pois potentiaalisten kannattajien piiristä.

Nyt yleispuolueet ovat uuden haasteen edessä. Kuvasin sitä tällä palstalla 24.9.2020 otsikolla ”Keskusta- vai äärihakuinen politiikka”. Kirjoituksessa yleispuolueet, joita voi kutsua myös vanhoiksi puolueiksi oli ryhmitelty keskustaan kuuluviksi ja uudet haastajat ääripuolueiksi.

Lopetin kirjoituksen toteamalla. että jos yleispuolueet aikovat menestyä, niiden on saatava äänestäjät vakuuttuneiksi siitä, että niiden ohjelmat eivät ole vain sanahelinää, vaan vakavan työn ohjenuora ja että ne tarjoavat turvallisen tien tulevaisuuteen. Olen edelleen samaa mieltä, mutta epäilen, etteivät nykyiset tavat riitä 

Yleispuolueen ja yhtä asiaa ajavan ääripuolueen välisiä näkemyseroja on vaikea aidosti sovittaa samaan ohjelmaan hallitusta muodostettaessa. Oman ongelmansa aiheuttavat ääripuolueen nimissä sosiaalisessa mediassa esitetyt näkemykset. Ne eivät kärjekkyydessään ole neuvottelukysymyksiä. Silloin ollaan asetelmassa, jossa toiset haluavat sotaa ja toiset rauhaa. Kompromissina rauhallinen sota kuulostaisi oudolta.

Tälle rauhallisen sodan tielle yleispuolueet ovat kuitenkin lähteneet. Tätä yleispuolueet perustelevat toteamalla, että kiivailu vain kiinnittäisi huomiota ääripuolueiden näkemyksiin. Ne leimautuisivat vakavasti otettaviksi ja se vaikeuttaisi ratkaisujen hakemista. Jos riehaannutaan jokaisesta piikistä ja pilkanteosta, huomio kohdistuu vääriin asioihin. On viisaampaa ajaa omaa politiikkaa eikä riekkua muiden tahdittamana.

Johonkin rajaan asti tämän voi tulkita vastuulliseksi politiikaksi. Jossain kohdassa voidaan myös sanoa, että hyssyttely muuttuu vastuun pakoiluksi. Missä tämä raja kulkee?

Yleispuolueiden strategia muistuttaa presidentti Kekkosen pyrkimystä yhdistää kansakunta. Hänelle se tarkoitti kommunistisen liikkeen sitouttamista samohin pelisääntöihin muiden kanssa. Strategia osoittautui onnistuneeksi varsinkin, kun ottaa huomioon geopoliittisen asetelman.

Nuorempi Kekkonen julkaisi vuonna 1934 pamfletin ”Demokratian itsepuolustus”. Olot olivat toiset ja analogioihin pitää suhtautua varoen. Mielenkiintoista tähän päivään sovellettuna oli Kekkosen huoli siitä, että ”liberaali demokratia” sallii epädemokraattisten voimien mellastaa vapauden nimissä. Kumpaa Kekkosta nyt pitäisi kuunnella?

Demokratia näyttää kyllä toimivan siltä osin, että hallitusvastuu asettaa ääripuolueelle länget kaulaan. Silloin on tarkasteltava asioita samoista lähtökohdista toisten kanssa. Meno näyttäisi jatkuvan rauhallisesti eteenpäin. Äänestäjille tämä puolueen äkkikäännös on kuitenkin pettymys, josta seuraa turhautumia ja luottamus demokratiaan rapautuu. Eikä hallitusvastuusta seuraa vastuullisuutta sosiaalisen median puolella.

Miten yleispuolueet voisivat vastata edellä mainittuun vaatimukseen: ”niiden ohjelmat eivät ole vain sanahelinää ja että ne tarjoavat turvallisen tien tulevaisuuteen”? Mielestäni vastuullisuutta pitäisi kohentaa neljällä tavalla.

Ensiksi niiden on korostuneesti alleviivattava niitä arvoja ja eettisiä periaatteita, joista puolue pitää kiinni. Ne ovat asioita, joista ei neuvotella. On sanottava niin täsmällisesti, että siitä voi olla eri mieltä. Yleispuolueellekaan ei kaikki käy.

Toiseksi on kirkastettava omat tavoitteet ja lähiajan toimenpiteet. Äärisuunnat saavat kannatusta juuri sen takia, etteivät yleispuolueiden kaiken kattavat tavoitteet ole uskottavia. Profiilia on siis kirkastettava.

Kolmanneksi on järjestelmällisesti oiottava niitä väitteitä, joita yhden asian liikkeet pitävät pinnalla. Vaikka se tuntuu tylsältä, on jaksettava provosoitumatta asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin.

Neljänneksi on oltava myös itsekriittinen. Omissa näkemyksissä on todennäköisesti korjattavaa. Sekin on rohjettava tehdä.

Mihin väestöpolitiikka tarvitaan?

Maanantai 30.11.2020 klo 14.29 - Markku Lehto

Kiinnostus väestöpolitiikkaan heräsi 1900-luvun alkupuolella. Syynä oli syntyvyyden jyrkkä aleneminen. Suuret ikäluokat näyttivät häivyttävän tuon huolen. Vuonna 1964 ilmestyneessä Yhteiskuntatieteen käsikirjassa väestökysymykset olivat vielä painokkaasti esillä. Väestöpolitiikasta kirjoittanut V.J. Sukselainen asemoi väestöpolitiikan muiden politiikan lohkojen ponnistuspohjaksi: ”väestön määrää ja laatua koskevat kysymykset muodostavat ikään kuin rungon, jonka ympärille yhteiskuntapolitiikan tärkeimmät haarat ryhmittyvät”.   

Tästä voi päätellä, että väestöpolitiikan tavoitteena on sellainen väestön määrä ja jakautuma, joka parhaiten vastaa yhteiskunnan keskeisiin pyrkimyksiin koskivatpa ne taloutta, sosiaaliturvaa tai kulttuuria. Väestöpolitiikan ja muiden politiikan alueiden välillä vallitsee molemmin puolinen riippuvuus. Väestön kehitys vaikuttaa siihen, miten yhteiskunnan taloudelliset, sosiaaliset ja henkiset tavoitteet toteutuvat, mutta myös toisin päin: näiden tavoitteiden toteutuminen vaikuttaa väestön kehitykseen.

Mitä uutta ja merkittävää väestöpolitiikka voisi tuoda keskusteluun? Väestöpoliittisen tarkastelun ylivoimaisesti tärkein ominaisuus on katseen ulottaminen pitkälle menneisyyteen ja pitkälle tulevaisuuteen. Siinä suhteessa se poikkeaa dramaattisesti talous- ja hyvinvointipolitiikasta, jossa keskustellaan yleensä vuosikvartaaleista ja budjettipäätöksistä, lähimmän puolen vuoden tai vuoden aikana odotettavista muutoksista.

Politiikkaan tulee toisenlaista syvyyttä, kun ymmärretään päätösten kauaskantoisuus. Syntyvyys ja kuolleisuus viime vuosisadan alussa määritteli niiden ikäluokkien suuruuden, joiden lapset nyt ovat siirtymässä vanhustenhuollon asiakkaiksi. Viimeksi mainittujen lastenlapset ovat astuneet tai astumassa työmarkkinoille ja olosuhteet, jossa heidän vastikään syntyneet ja piakkoin syntyvät lapsensa kasvavat ja kehittyvät vaikuttaa siihen, millaisia ikäluokkia syntyy 2050- luvulla ja millaisia eläkepäiviä nämä 1900-luvun alussa syntyneiden lastenlastenlastenlapset viettävät 2100-luvulla.

Toinen merkittävä ero muihin politiikan lohkoihin syntyy siitä, että väestön määrää ei tarkastella annettuna. Väestökehitykselle asetetaan tietoisesti tavoitteita. Ne koskevat kolmea väestön muutoksiin vaikuttavaa tekijää, syntyvyyttä, kuolleisuutta ja muuttoliikettä. Kaikkiin niihin liittyy haasteita, joista osa perustuu tietojen puutteeseen, osa moraalisiin näkökohtiin ja osa ilmiöön liittyviin tunnetekijöihin.

Syntyvyyden alenemisen syistä tiedetään paljon, mutta paljon on edelleen avoimia kysymyksiä. Vastausta kaivataan muun muassa kysymyksiin, miksi lapsettomuus on lisääntynyt, miksi niiden nuorten osuus kasvaa, joiden suunnitelmiin ei kuulu lapsia ja miksi yli puolet 30-34 vuotiaista peruskoulun käyneistä on vailla avo- tai aviopuolisoa. Selittääkö näitä pitkä taantuma ja kohonnut työttömyys, voimakas muuttoliike tai kiihtynyt keskustelu lasten ja työuran välisestä ristiriidasta? Vai onko selitystä haettava ”maailmantuskasta”, epäuskosta tulevaisuuteen, jossa vaanivat väestön kasvu ja ilmaston muutos?

Tietokaan ei ratkaise arvokysymyksiä. Vuosien mittaan on kiistelty vanhempien ja yhteiskunnan velvollisuuksista ja oikeuksista. Yhtenä pienenä esimerkkinä on isien rooli. Kyselytutkimusten mukaan lapsiperheet toivovat perhepolitiikan joustavan perheen elämäntilanteen mukaan, jolloin perhepoliittiset etuudet suhtautuvat neutraalisti siihen, kumpi ja koska vastaa lapsen hoidosta. Perhe- ja tasa-arvopolitiikan tavoitteena on etuuksia kiintiöimällä myötävaikuttaa siihen, että isien osallistuminen lasten hoitoon yleistyy.

Arvot ja hyödyt joutuvat todelliseen testiin, kun pitäisi puuttua megatrendeihin. Tilastoista näkee suoraan, että mitä kaupungistuneempi alue, sitä alhaisempi ikävakioitu syntyvyys, alhaisimpana Helsinki. Väestön keskittyminen suurimpiin kaupunkeihin ei ole turvannut yhteiskunnan elinvoimaisuutta ja uudistumista. Kaupungistumiselle on etsittävä uusi sisältö. Ennestään tiiviin asutuksen tiivistäminen ei vaikuta viisaalta, jos tähdätään lapsiperheille viihtyisään elinympäristöön. Etätyö voi muuttaa asumisen preferenssejä, jos vaihtoehtojen kehittelyyn paneudutaan vakavasti.

Väestön määrää on tasapainottanut se, että syntyvyyden rinnalla kuolleisuuskin on alentunut. Elinikä on pidentynyt ja toimintakykyisiä vuosia on tullut vastaavasti ainakin yhtä paljon lisää. Tämä myönteinen kehityskulku jatkunee edelleen. Sen sisällä on nähtävissä huolestuttava eriarvoisuus. Sosioekonominen asema ja koulutustaso määrittelee elämän pituuden. Heikoimmassa asemassa oleva viidennes ei ole päässyt nauttimaan pidentyvästä elinkaaresta. Elämäntapasairaudet selittävät erosta merkittävän osan. Tarkempia tietoja tarvitaan, mutta tiedon täydentäminen ei riitä. Elintapoihin puuttuminen herättää tunteisiin menevän keskustelun vapauksista ja oikeuksista eikä ole kovin suosittu politiikan kohde.

Vielä voimakkaammin tunteet nousevat pintaan maahanmuutosta puhuttaessa. Se on tuttua muuallakin maailmassa, mutta erikoista on sen puhuttelevuus Suomessa, jossa maahanmuuttajien määrä on edelleen pieni. Keskustelu järjestelmällisestä työperäisestä maahanmuutosta ei ole alkanut ja vaikealta sen aloittaminen näyttää edelleen. Aleneva väestönkehitys koskee yhä useampia maita. Kilpailu osaajista kiristyy. Sitä huolimatta täällä keskitytään kinastelemaan vain turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten asemasta. Keskustelijoiden on tarpeen muistaa perusasia: Suomessa kuolee vuosittain enemmän ihmisiä kuin syntyy.

Tiedon puutteesta sekä arvojen ja tunteiden aliarvioimisesta on kysymys myös silloin, kun ei ymmärretä kulttuurien kerrostumia ja kulttuuriviiveiden ajatusta ohjaavaa vaikutusta. Sotavuosien kahta puolta syntyneet kuljettavat mukanaan perinteitä lapsuudestaan, jota värittivät heidän vanhempiensa lapsuuden muistot 1900-luvun alkupuolelta. Vänrikki Stoolin tarinat, Välskärin kertomukset ja Maamme-kirja muovasivat kuvaa yhteiselon säännöistä. Nyt murrosiässä olevat nuoret ovat syntyneet maailmaan, jossa todellisuus elää biteissä ja voi näyttäytyä kaikissa mielikuvituksen muovaamissa muodoissa. Kaikille näille mielikuville ja niiden edustajille pitää löytyä tilaa elää ja tulla toimeen keskenään.

Tavallaan väestöpolitiikka asettaa päättäjät rehellisyystestiin. Kaikki ovat huolissaan väestökehityksestä. Kyllä, mutta ollaanko valmiita tekemään tarvittavat päätökset? Rohjetaanko arvioida uudelleen perhe- ja asuntopolitiikkaa, kaavoitusta, alue- ja yhdyskuntapolitiikkaa, terveydenhoitoa, koulutuspolitiikkaa, kotouttamistoimia, työvoimapolitiikkaa, verotusta ja aktiivista maahanmuuttopolitiikkaa? Jos näihin vastaa myönteisesti, on tingittävä joistakin muista hyvistä pyrinnöistä.

Vielä sotesta ? varo neuvottelumankelia

Sunnuntai 15.11.2020 klo 10.25 - Markku Lehto

Vielä sotesta – varo neuvottelumankelia

Kokeneen konsultin ohje nuorelle aloittelijalle on yksinkertainen: Jos ne ovat keskittäneet toimintoja, neuvo hajauttamaan ja jos ovat hajauttaneet ehdota keskittämistä. Käänteisesti tämä vanha kasku kertoo myös sen, että teet niin tain näin, aina menee väärin päin.

Nämä mietteet tulivat mieleeni lukiessani sotelakeja. Vanhat soteveteraanit muistavat 1970-luvun keskittämisaallon valtakunnallisine suunnitelmineen ja kunnallisine toimintasuunnitelmineen. Sitten tuli vapauden aika. 1990-luvun alussa suunnitelmista luovuttiin ja valtion rahoitus muuttui laskennalliseksi.

Päätöksenteko jäi yli neljällesadalle kunnalle ja monille kymmenille kuntayhtymille ja sairaanhoitopiireille. Vaikka jokainen niistä pyrki parhaansa mukaan hyvään tulokseen, vahvimmat veivät ja heikommat vikisivät. Tähän ongelmaan on nyt tarjolla ratkaisu. Maahan ollaan muodostamassa 21 sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämisestä vastuussa olevaa aluetta. Se tunnetaan nimellä SOTE.

Pitkään kestänyt valmistelu on vaatinut kovaa turnauskestävyyttä esityksiä valmistelleilta virkamiehiltä. He ovat hatunnoston arvoisia. Aikaa on kulunut, käänteet ovat olleet jyrkkiä, intressit väkeviä ja uudet aikataulut kireitä. Kiitosta on tullut vähän. Valitusta kuuluu aina jostain päin – teet niin tai näin.

Valtakunnalle ja sen kansalaisille on ehdottomasti paras vaihtoehto viedä nyt valmisteltu esitys lopulta maaliin. Hienosäätöä voi tehdä vain, jos se on mahdollista aikataulua vaarantamatta. Oma kommenttini kuuluu tähän sarjaan.

Lakiluonnokseen on sisällytetty pykälätasolla yllättävän yksityiskohtainen kuvaus vuosittaisesta suunnittelu-, seuranta- ja neuvottelumenettelystä. Se luo vaikutelman isosta veljestä, joka ei oikein luota pikkuveljiin.

Elävä vuorovaikutus ministeriön ja maakuntien välillä on mitä suurimmassa määrin suotavaa. Molemmin puolin on opittavaa. Maakunnan käytössä on runsaasti kentän tuntevia asiantuntijoita. Tämän tasavertaisuuden soisi paremmin heijastuvan lain kirjaimesta ja hengestä – samoin kuin sen, että vaaleilla valittu poliittinen johto vastuussa myös valitsijoilleen.

Valtion ohjauksella on ehkä haluttu varmistaa, että siirtyminen uuteen hallintokulttuuriin etenee hallitusti. Vaarana on kuitenkin se, että siirtymävaihetta ajatellen rakennetaan menettelytapa, joka on vuosittaisena käytäntönä tarpeettoman raskas. Rutiininomainen asiakirjamylly pikemminkin estää kuin nopeuttaa tarvittavia muutoksia. Tämä kantapään kautta saatu kokemus on syytä ottaa vakavasti.

Valtion on ilman muuta oltava hyvin perillä siitä, missä mennään ja valtion on myös voitava nopeasti ja tehokkaasti puuttua ilmiselviin epäkohtiin. Tästä ei kuitenkaan saa syntyä sitä vaikutelmaa, että valtio on mukana ikään kuin ylimmäisenä sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen järjestäjänä. Vastuu on maakunnilla ja maakunnilla on myös osaamista omasta takaa. Vastuun kirkastamiseksi suunnittelua ja ohjausta koskevia pykäliä olisi hyvä keventää, jos se vielä on mahdollista.

Lakiluonnoksen 24 §:n mukaan sosiaali- ja terveysministeriöllä ja valtionvarainministeriöllä on velvollisuus käydä vuosittaiset neuvottelut erikseen jokaisen hyvinvointialueen kanssa. Pykälään on sisällytetty myös neuvottelujen esityslista. Yksityiskohtiin menevä säätely johtaa siihen, että molemmin puolin sidotaan kapasiteettia kaavamaisiin neuvottelutapaamisiin, niihin valmistautumisiin, raporttien laatimiseen ja asiakirjaseurantaan, oli tarvetta tai ei.

Kohdan muotoilua kannattaisi vielä harkita. Ministeriöllä on käytössään monia tapoja, joilla se voi tehokkaammin vaikuttaa asioiden tilaan. Käytännön elämästä tiedämme, että neuvottelujen lakisääteinen toistuvuus ja kaavamainen etenemisjärjestys on vaarallisen helppo tapa ohjata huomio pois akuuteista ja kipeästi ratkaisua kaipaavista asioista: ”Asiaan palataan seuraavalla neuvottelukierroksella”.

Kunnat ja sairaanhoitopiirit ovat tulleet neuvotteluihin aina ministeriön niin halutessa. Uskon sen koskevan myös tulevia hyvinvointialueiden johtoa. Yksinkertaisinta olisi poistaa maininta vuosittaisesta neuvottelusta erikseen jokaisen hyvinvointialueen kanssa ja jättää se harkinnan ja todellisen tarpeen varaan. Esimerkkejä neuvottelussa käsiteltävistä asioista voi sisällyttää lain perusteluihin.

Pienenä sormiharjoituksena pykäliä yhdistelemällä 24 § voisi kuulua suunnilleen tähän tapaan:

Sosiaali- ja terveysministeriön neuvottelu hyvinvointialueiden kanssa:

Sosiaali- ja terveysministeriö arvioi hyvinvointialueiden toimintaa käyttämällä hyväksi 29 §:n 2 momentissa tarkoitettua hyvinvointialueen vuosittaista selvitystä sekä 30 §:ssä tarkoitettua hyvinvointialuekohtaista Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen asiantuntija-arviota. Hyvinvointialueen järjestämisvastuun toteutumisen seurannassa ja arvioinnissa kiinnitetään erityisesti huomiota hyvinvointialueen strategisten tavoitteiden toteutumiseen.

Sosiaali- ja terveysministeriö neuvottelee tarvittaessa hyvinvointialueiden kanssa erikseen hyvinvointialueen järjestämisvastuuseen kuuluvien sosiaali- ja terveydenhuollon tehtävien toteuttamisesta. Valtiovarainministeriö osallistuu neuvotteluihin.

Neuvottelut on käynnistettävä viipymättä, jos 22 §:ssä tarkoitettujen sosiaali- ja terveydenhuollon valtakunnallisten tavoitteiden toteutuminen on alueella vaarantumassa.

Sosiaali- ja terveysministeriö ja valtiovarainministeriö voivat tarvittaessa antaa hyvinvointialueelle järjestämistä koskevia toimenpidesuosituksia.

Sosiaali- ja terveysministeriö laatii yhteistyössä hyvinvointialueen kanssa pöytäkirjan käydyistä neuvotteluista. Asiakirja julkaistaan julkisessa tietoverkossa

Edellä mainittua sovelletaan myös HUS-yhtymään siltä osin kuin se järjestää terveydenhuoltoa. HUS-yhtymän neuvotteluihin osallistuvat myös Uudenmaan hyvinvointialueet ja Helsingin kaupunki.

Alkuun palatakseni en ehdota keskittämistä enkä hajauttamista, vaan asettumista niiden puoliväliin. SOTE sellaisenaan keskittää paikallista ja alueellista päätöksentekoa. Siirtymävaiheessa syntyy kysymyksiä, joihin tarvitaan valtion ohjausta ja opastusta, mutta sitä varten päätöksentekoa ei kannata rutiininomaisesti keskittää edelleen ylöspäin valtion keskushallintoon.

Kyliltä kuuluu

Torstai 12.11.2020 klo 18.14 - Markku Lehto

Alvar ja Aino Aallon elämäntyöstä tehty elokuva on katsomisen väärti. Nostan elokuvasta esille vain yhden pienen episodin, johon tämän kertomuksen juoni keskittyy. Alvar sairastui suunnitellessaan Paimion parantolaa. Vaakatasossa ollessaan hän oivalsi, että sairaalan ikkunoiden korkeus on suunniteltu pystyssä olijoille sopivaksi. Niinpä piirustuksia korjattiin ja kaikkien tarpeet otettiin huomioon.

Sosiaali- ja terveydenhuollon hallinnon aluejaosta kiisteltäessä on kysymys ollut juuri tästä. Sitkeästi on haettu yhtä oikeaa ikkunan paikkaa. Kun nyt edetään toteuttamisvaiheeseen, tuosta kiistelystä on aika luopua. Tarvitaan valtakunnallinen taso, viiden yliopistollisen keskussairaalan taso, keskussairaaloiden taso ja siitä alaspäin tasoja terveyskioskeihin saakka. Olennaista ei ole ikkunoiden määrä. Olennaista on sopia, mitä tehdään ikkunoiden takana. 

Entä sitten kuntien näkymät sen jälkeen, kun rahassa mitattuna tehtävät puolittuvat? Katsotaanpa lyhyesti historiaa. Kunnallisen itsehallinnon historian 80 ensimmäistä vuotta kuntia jaettiin pienemmiksi. Suurimmillaan lukumäärä nousi yli viidensadan. Pienen kunnan etuna olivat ahkerat ja asiansa hoitavat luottamushenkilöt. 

Kunnan tehtävien lisääntyessä virkakunnan rooli vahvistui. Sodan jälkeen alkoi kuntien yhdistely ja kuntainliittojen perustaminen. Tähän asti lukumääräisesti suurin, kymmenen kunnan liitos, koski Salon kaupunkia ja sen naapurikuntia. Samalla alueella olleet Uskela ja Angelniemi olivat hävinneet kartalta jo aikaisemmin.

Kuntien yhdistäminen oli vastaus palvelujen vaatimaan väestöpohjan kasvuun. Tämän kehityskulun seurauksena kunnat alkoivat muistuttaa yhä enemmän palvelukoneistoa, jossa luottamushenkilötkin muuttuivat osaksi tuota koneistoa. Kehityksen myötä sulkeutui yksi ikkuna, kyläikkuna.

Nyt on oikea aika kysyä, voisiko pienen ihmisen ja hänen lähiyhteisönsä vanhan suhteen elvyttää. Mitä jos näkisimme kuntien sisällä olevat kylät? Ajatukseen pääsee mainiosti sisälle tutustumalla Kuisman ja Mäkelän kirjoittamaan kirjaseen ”Kylien tulevaisuus”. Julkaisu löytyy Kunnallisalan kehittämissäätiön sivuilta. 

Kirjoittajat muistuttavat, että toisista huolehtiminen ja sukupolvien välinen yhteys sekä eri-ikäisten lasten kohtaaminen toteutuvat parhaiten juuri kyläyhteisössä. Ajatusta voisi soveltaa myös suurten kaupunkien lähiöiden ja asemanseutujen levottomuuksiin. Kylillä ongelmiin voidaan käydä käsiksi juurista alkaen.

Kirjoittajat tarkoittavat kylällä maaseutumaista yhteisöä. Astun vain askeleen pidemmälle ja ehdotan, että katselemme koko maata kylistä koostuvana kokonaisuutena. Mitä suurempi kunta, sitä etäisempiä ovat päättäjät ja sitä tarpeellisempia kylät. Helsinkiläinen voi kysyä, missä täällä ovat kylät. Niitähän on runsaasti, mutta suuressa kunnassa kylätkin ovat suuria, sellaisia kuin Katajanokka, Puistola tai Lassila. Ellei käy niin, että niiden sisältä löytyykin pienempiä kyliä.

Organisoinnin pohjaksi käyvät kylätoimikunnat ja asukasyhdistykset. Yhdistysten identiteettiä parantaisi, jos ne löytäisivät yhteisen nimen. Kyläyhdistys kuulostaa epäurbaanilta, mutta juuri sen takia Raunistulan tai Hervannan kyläyhdistys tuo viehättävällä tavalla muistuman menneeltä ajalta. 

Kysymys ei ensi sijassa ole rahasta, vaan kunnan johdon ja virkakunnan arvostavasta suhtautumisesta kyläläisten ajatuksiin. Tilaisuuksiin ei tulla kertomaan ja puolustelemaan tehtyjä päätöksiä, vaan keskustelemaan tavoista, joilla voidaan yhdessä edetä. Kuisma ja Mäkelä osoittavat monilla esimerkeillä hajauttamiseen liittyviä etuja, joita konsulttijargoniaan tottunut virkamies ei ota vakavasti huomioon.

Kirjassa Hyvän historia Rutger Bregman ehdottaa uudeksi realismiksi uskon ihmisen hyvyyteen. Hänen mukaansa niin paljon tosiasioita puhuu sen puolesta, että muu olisi epärealismia. Siltä pohjalta voi toivoa, että kuntien tulevaisuuteen kuuluvat korkealle kohonneiden kuntaikkunoiden lisäksi kyläikkunat, joista lapset, mummut ja vaaritkin näkevät mitä todella tapahtuu. Nuorisolle tarjoutuisi tekemistä. Kylällä nähdyn ja kuullun perusteella voivat kaikki yhdessä tehdä arkisen elämisen ehdoista parempia, kokea asuinympäristössä elävää osallisuutta, auttaa muita ja tuntea yhdessä tekemisen iloa.  

Väki loppuu - saako tänne tulla?

Keskiviikko 28.10.2020 klo 12.14 - Markku Lehto

Syntyvyys ei Suomessa ole riittänyt turvaamaan väestön määrää enää 50 vuoteen. Viimeiset kymmenen vuotta syntyvyysluvut ovat vajonneet järjestelmällisesti alaspäin. Sama koskee koko Eurooppaa. Syntyvyys alittaa uusiutumistason kaikkialla. Enemmistö suomalaisista lapsiperheistä ei usko suurienkaan tukien korotusten vaikuttavan lasten määrään. Vaikka tarjolla ei ole yhtään järkevää perustelua, jonka mukaan syntyvyys nousisi tasolle, joka turvaa väestön ja työvoiman määrän pysymisen entisellään, tilanne ei tunnu moniakaan vaivaavan.

Huolettomuutta on ylläpitänyt se, että väestön määrä on kaikesta huolimatta kasvanut. Siihen on johtanut muuttovoitto, pitkään vallinnut edullinen ikärakenne ja kuolleisuuden aleneminen. Tämä yhdistelmä on samalla muuttanut väestörakenteen. Kuolleisuuden aleneminen yhdessä suurten ikäluokkien kanssa kasaa väkeä ikärakenteen yläpäähän. Väestöpyramidi on muuntunut väestötolpaksi. Pohjalla oleva  0-4 -vuotiaiden määrä on kapeampi kuin 70-74 -vuotiaiden määrä. Vuosi vuodelta tuo 0-4 -vuotiaiden kohortti kapenee, uusia jäseniä ei tule ikäluokkaan. Sata vuotta sitten vastaavassa ikäluokassa oli yli satatuhatta lasta enemmän — ja maassa 2,5 miljoonaa asukasta vähemmän.

Työikäisen väestön määrä on alentunut jo kymmenen vuotta. Eläkeläiset ovat pitäneet kokonaisväkiluvun kasvusuunnassa, mutta ensi vuosikymmenellä sekin lähtee luisuun. Eläketurvakeskuksen laskelmat osoittavat, että seuraukset tuntuvat rankasti työmarkkinoille nyt tulevien ikäluokkien eläkemaksuissa. Jos muuttovoitto on 5 000 henkeä vuodessa eli nykytasolla, 60 vuoden kuluttua TyEL-eläkkeiden osuus palkkasummasta nousee 26 prosentista 40 prosenttiin. Muuttovoiton viisinkertaistuminenkaan ei estäsi maksun nousua, mutta kohtuullistaisi sen 33 prosentin tasolle ja vauhdittaisi taloudellista toimeiliaisuutta. Miksi kaikki lailliset kriteerit täyttävästä maahanmuutosta on vaikea käydä poliittista keskustelua?

Tavanomaisin maahanmuuttoa koskeva vastaväite lähtee siitä, että ensin on työllistettävä kotimaassa jo asuvat. Työmarkkinat eivät kuitenkaan toimi näin. On työvoimapulasta kärsiviä aloja, joille ei näytä löytyvän tulijoita. Työvoiman tarjonnan monipuolistaminen antaa uutta puhtia taloudelle ja sitä kautta kasvattaa työvoiman kysyntää. Tätä on ilmeisen vaikea pukea poliittisesti puhuttelevaan muotoon. On paljon helpompi maalata ikäviä kuvauksia työnsä menettävistä kelpo suomalaisista.

Toinen vastaväite perustuu havaintoihin, joiden mukaan maahantulijoiden työttömyysaste on korkeampi. Tätä punnittaessa on otettava huomioon, että tulijoista selvästi suurempi osa on työikäisiä kuin kantaväestöstä ja ennen kaikkea se, että paljon riippuu siitä, miten tulijat valitaan ja miten maahantulo ja työllistäminen järjestetään. Hyvä tulos vaatii vaivannäköä. Vaivaa nähdään kotimaassa syntyneenkin kouluttamisessa ja työmarkkinoille saattamisessa.

Tämän aihepiirin ympärille on muodostunut ainakin kolme leiriä. Yksi epäilee muut Se näkyy maahanmuuttoa koskevissa asenteissa. on mukana tulevia sivuvaikutuksia ja suhtautuu avoimen torjuvasti maahanmuuttoon kaikissa muodoissa. Toinen olisi halukas ottamaan vastaan työmarkkinoille helposti siirtyviä, hyvin koulutettuja tulijoita. Kolmas leiri tuntee syvää huolta sorretuista ja keskittyy pakolaisten ja turvapaikan hakijoiden maahan ottamisen. Näistä ensimmäinen ja viimeinen ovat usein julkisuudessa ruokkimassa toisiaan väitteillään ja vastaväitteillään. Miksi valikoivaa maahanmuuttoa kannattavat ovat hiljaa, eivätkö he usko asiaansa? Epäilevätkö he, etteivät suomalaiset työmarkkinat vedä puoleensa muualta tulevia osaajia ja ettei suomalainen luonto ja kulttuuri voi houkutella?

Kun ottaa huomioon suomalaisen yhteiskunnan maailmalla osakseen saaman myönteisen huomion, jää kummastelemaan, mistä uskon puute johtuu. On totta, että ilmasto ja kieli asettavat tulijan koetukselle. Mutta tosiasia on, että noiden puutteiden vastapainona on paljon enemmän positiivista. Vakaa ja hyvin toimiva yhteiskunta palveluineen on monen mielestä verraton etu. Jos haluamme olla menestyvien kansojen joukossa vielä viidenkymmenen vuoden päästä, on puheisiin löydettävä uudet nuotit.

Sekään ei riitä, että uskoo muutoksen mahdollisuuteen. Tarvitaan myös uskallusta. Valikoivan maahanmuuton puolesta puhujaa ilmeisesti kalvaa pelko kahden rintaman hyökkäyksestä. Toiset syyttävät rajojen avaamisesta ja toiset eettisten näkökohtien unohtamisesta. 

Miksi tämä onnistuu muualla? Kanada mainitaan usein esimerkkinä. Siellä määritellään vuosittainen kiintiö ja tulijat pisteytetään muun muassa iän, koulutuksen ja kielitaidon mukaan. Laadukkaan työvoiman turvaamiseksi ei tyydytä odottelemaan tulijoita, aktiivista rekrytointia harjoitetaan monissa maissa. Ulkomailla syntyneitä Kanadassa on 22 % väestöstä, Suomessa 8 %. Valikointi ei sulje pois pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden maahan tuloa. 

Kanadassa perinteet ovat toisenlaiset kuin täällä, mutta Suomessakin asenteet ovat muuttumassa. Kunnallisalan kehittämisäätiön raportin mukaan kaksi kolmesta suomalaisesta kannattaa pisteytykseen perustuvaa työperäistä maaahanmuuttoa. Onko se jäänyt poliitikoilta huomaamatta? Kova tosiasia niin Kanadassa kuin Suomessa on sama, syntyvyys on alhainen. Kanadalaiset haluavat pitää yhteiskuntansa elinvoimaisena myös tulevaisuudessa ja tehdä sen avoimesti. Eikö se ole lopulta rehdimpi ja eettisesti kestävämpi valinta kuin pelokas pään pensaassa pitäminen ja ihmeen odottaminen?  

Keskusta- vai äärihakuinen politiikka

Torstai 24.9.2020 klo 17.49 - Markku Lehto

Oikeusministeriön julkaisemassa, vuoden 2019 eduskuntavaaleja koskevassa Politiikan ilmastonmuutos -tutkimuksessa kuvataan laajasti politiikassa ja vaalikampanjoinnissa tapahtuneita muutoksia. Aineistoa on kiitettävästi jopa niin, että virkeäkin lukija alkaa nääntyä taulukkojen painon alle. Yhtenä havaintona on vanhan tuotantorakenteeseen perustuvan puoluejaon murtuminen. Kentälle on ilmaantunut uusia yrittäjiä, joiden sanoma ei rakennu kapitalisti-työläinen -ulottuvuudelle tai maalaisten ja kaupunkilaisten erotteluun.

Tätä tutkimusta kommentoi HS:n pääkirjoitustoimittaja Juha Akkanen (HS 24.9.) otsikolla Eikö vaaleja enää voitetakaan poliittisen kentän keskeltä?. Vanha viisaus oli, että ennen vaaleja puolueen kannattaa hakeutua keskelle äänimäärän maksimoimiseksi. Nyt kisaan on tullut puolueita, joiden viesti on jossain reunalla ja sillä on saanut ihan kohtuullisen äänisaaliin. Tärkeämpää kuin rakentaa konsensusta on pitää ääntä omasta asiasta, kärjistää sanomaansa.

Puoluekentän muutoksia tarkastelee myös Ellun Kanojen toimitusjohtaja Taru Tujunen Maanpuolustus -lehden syyskuun numerossa. Hänenkin mukaansa äänestäjät näyttävät yhä useammin valitsevan puolueensa sen mukaan, mikä niiden suhtautuminen on juuri itselle tärkeimpään asiaan. Tämä antaa kasvupohjan uusille puolueille. Kannattajat voivat olla mitä mieltä tahansa useimmista muista kysymyksistä. Vastaavasti tämä kehityspiirre asettaa ahtaalle yleispuolueet, jotka kehittelevät kattavia ohjelmia.

Tutkijat enempää kuin Akkanen ja Tujunen eivät kysy, mitä poliittinen keskusta tarkoittaa. Väillisesti se tulee esille erityisesti Tujusen tekstistä. Hän asettaa vastakkain vanhat ja uudet puolueet ja kutsuu ensin mainittuja, kokoomusta, keskustaa ja demareita yleispuolueiksi, jotka hän sijoittaa ”keskelle”.  Akselin toisessa päässä ovat liberaalit vihreät ja toisessa päässä konservatiiviset ja kansallismieliset perussuomalaiset. Jako perustuu dikotomiaan, jota myös tutkijat tuossa mainitussa raportissa käyttävät. 

Poliittisen kentän kuvaamista on jo pidempään vaikeuttanut perussuomalaisten ja vihreiden sijoittaminen vasemmisto-oikeisto -akselille. Paremman puutteessa perussuomalaisia on kutsuttu äärioikeistolaisiksi. Nimitys on enintään osaksi oikea. Kannattajakunta on 2019 vaaleja koskevan tutkimuksen mukaan siirtynyt oikealle, mutta ei suinkaan itse sijoita itseään äärioikealle. Vihreiden kannattajat ovat suuntautuneet mielestään oireellisesti vasemmalle, mutta eivät mitenkään painokkaasti. 

Käsitteet ovat sopimuksia ja jos niin sovitaan, voidaan edelleen puhua oikeisto-vasemmisto -ulottuvuudesta. Kysyttäessä ihmiset sijoittelevat itsensä kiltisti tälle viivalle, kuka milläkin perusteella. Puoluekentän muutoksen arvioimisessa olennaisempaa saaattaa kuitenkin olla jako yleispuolueisiin ja ääripuolueisiin. Jälkimmäiselle on ominaista nostaa yksi asia tai ulottuvuus, ”ääri”, kaiken muun edelle. Sen arvo on lähes mittaamaton tai se on kaiken mittapuu. 

Yleispuolueillakin on erilaisia painotuksia, joista äänestäjät ne tunnistavat. Asioille koetetaan kuitenkin antaa suhteellisia painoja, joiden kesken haetaan tasapainoa. Puolueelle tärkeästä asiasta voidaan tinkiä, jos se edesauttaa puolueen muiden tavoitteiden toteutumista. Tästä näkökantojen yhteensovittamisesta seuraa politiikan keskushakuisuus.

Historiallisesti mielenkiintoista on se, että vielä muutama vuosikymmen sitten puolueet olivat melko selvästi luokkapuolueita. Ne ovat ponnistelleet siitä eroon kohti yleispuolueen asemaa. Näyttää siltä, että mitä paremmin ne siinä ovat onnistuneet, sitä enemmän on tullut tilaa ja kysyntää yksinuottisille puolueille. Mitä tästä pitäisi päätellä?

Periaatteessa demokratia toimii hyvin silloin, kun äänestäjille on tarjolla vaihtoehtoja, joista ainakin joku vastaa hänen huoliinsa ja toiveisiinsa. Jos äänestäjät haluavat kiinnittää korostettua huomiota turpeen polttamiseen tai vajaan tuhannen hengen pakolaiskiintiöön, heillä on siihen täysi oikeus. Näin he ilmaisevat selkeästi omat prioriteettinsa eikä siitä ole valitusoikeutta mihinkään oikeusasteeseen.

Demokratian käytännön toimivuuden kannalta tällainen kehitys ei kuitenkaan ole ongelmaton. Jos äänestäjät yhä laajempana joukkona ilmaiset tahtonsa vain yhden ulottuvuuden perusteella, miten ne sovitetaan yhteen ja miten painotetaan muita politiikan lohkoja. Mitä enemmän päätettävissä asioissa on ”tämä ei missään tapauksessa käy” -kohtia, sitä hankalampaa on rakentaa toimivaa kokonaisuutta. Politiikan ennustettavuus vähenee ja äkkikäänteiden todennäköisyys kasvaa.

Aika näyttää, onko tämä ohimenevä käänne ja vetääkö keskusta äärellä olijoita puoleensa. Sitä odoteltaessa yleispuolueet voisivat korjata profiiliaan. Ei niinkään ohjelmallista profiilia, vaan toiminnallista ilmettä. Äänestäjät on saatava vakuuttuneiksi siitä, että kattava ohjelma ei ole vain sanahelinää, vaan vakavan työn ohjenuora ja että se tarjoaa turvallisen tien tulevaisuuteen.

Onko vanhassa vara parempi

Torstai 17.9.2020 klo 18.55 - Markku Lehto

Monelle tutuksi tulleessa kirjassa Faktojen maailma Hans Rosling kuvaa taitavasti, kuinka asiat ovat paremmin kuin luulemme. Hän tiivistää sen virkkeeseen: ”Itse asiassa jokainen maa on muuttunut paremmaksi melkein kaikilla mittareilla”. Se on totta. Siitä on houkuttelevaa päätellä, että kaikki uusi merkitsee muutosta parempaan. Näin ei kuitenkaan ole. Tämän suuren kuvan sisällä on ehditty kulkea monenlaisia harhapolkuja edistyksen nimissä. 

Vuoden 1941 alkupuolella kansanhuoltoministeriö antoi Toivo Rautavaaralle tehtäväksi laatia ohjeita luonnonkasvien käyttömahdollisuuksista. Tulosta syntyi tutkimus- ja perinnetietoa yhdistelemällä. Lukijaa opastettiin yksityiskohtaisesti luonnonkasvien terveelliseen ja ravitsevaan maailmaan. Selvitys tuli tarpeeseen. Sota-aikana kaikki syötäväksi kelpaava nousi arvoon arvaamattomaan.

Sota loppui ja niin hävisi myös kiinnostus luonnonkasveihin. Tarjolla oli makeampia ja rasvaisempia vaihtoehtoja. Monet muutkin asiat tulivat vanhanaikaisiksi. Paikallisyhteisöjen mielenvirittäjänä toiminut kansanmusiikki hiipui hiljaiseloon sodan jälkeen. Populaarimusiikki valtasi alaa. Vanha rakennuskanta joutui niin ikään silmätikuksi. Moderni kaupungistuminen valtasi mielet. Purkuinnossa tuhottiin kauniita kivitaloja puurakennuksista puhumattakaan.

Toisin kuin monet silloin kuvittelivat, kehitys ei ole sen jälkeen ollut suoraviivaista. Vuonna 1976 julkaistiin uusi versio Rautavaaran kirjasta nimellä ”Mihin kasvimme kelpaavat”.  Se oli alkuperäistä lyhyempi ja ajan vaatimiin muutoksiin sovitettu. Kustantaja oivalsi ihmisten halun tietää enemmän ravinnon ja terveyden välisistä yhteyksistä. Herättäjänä olivat synkät sydän- ja verisuonitautien tapausmäärät. Noista päivistä olemme tulleet luomuruokien ja härkäpapupihvien aikakauteen.

Kansanmusiikin perinteet elpyivät aikaisemmin. 1968 järjestettiin Kaustisilla ensimmäiset kansanmusiikkijuhlat. Uskonvahvistusta oli etsitty Walesista asti. Kaikkien yllätykseksi paikalle saapui 20 000 kuulijaa. Kiinnostus ei lopahtanut, vaan päinvastoin kasvoi. Sittemmin suomalainen kansanmusiikki on liittynyt maailmanmusiikin perheeseen ja sen akateeminen opetus ja tutkimus on kokonaan toisella tasolla kuin 50 vuotta sitten rohjettiin kuvitella.

Rakentamisessa kiinnostus vanhan säilyttämiseen heräsi samoihin aikoihin. Yhtenä käännekohtana pidetään vuotta 1973, jolloin Turun kauppatorin reunalla ollut vanha hotellirakennus, Hamburger Börs purettiin. Purkua vastustava kapina sai selvän symbolin. Turun tauti ehti tehdä tuhojaan monissa kaupungeissa vielä senkin jälkeen, mutta ilmapiirin muutos oli selvästi aistittavissa.

Jos haluamme välttyä vastaavilta harharetkiltä, keskustelun lähtökohdaksi tulisi hyväksyä luonnosta tuttu monimuotoisuus. Vanhaa ei hävitetä sen takia, että se on vanhaa eikä uutta vastusteta sen takia, että se on uutta. Vanhaa voi uudistaa sitä tuhoamatta ja uutta voi tehdä vanhaa kunnioittamalla. Vanhaa ja uutta voi yhdistellä. Emmalla tänä vuonna palkittu Pauanne yhdisti vanhat arkistonauhat ja modernin kansanmusiikin. Timo ja Tuomo Suomalainen olivat edelläkävijöitä jo 60-luvulla. He säilyttivät kaupunkiympäristön lähes sellaisenaan yhdistämällä kalliokaivannon ja modernin kirkon. Rakennusmateriaalina puun arvostus on noussut. Siitä rohjetaan tehdä kerrostalojakin. 

Monet puhuvat mielellään jatkuvan uudistamisen välttämättömyydestä. Sitä voi perustella sanomalla, että perinne-, kokemus- ja kirjatieto on helpompi yhdistää, kun edetään askel askeleelta. Periaatteessa he ovat oikeassa. Jatkuva oppiminen voi estää tuhon tielle joutumisen, mutta sekään ei ole ongelmatonta. 

Ihmiset kaipaavat turvallisuutta ja pysyvyyttä. Toistuvat muutokset luovat kuvan epävarmuudesta ja ennustamattomuudesta. Jos eläkkeitä rustataan toiseen muotoon monta kertaa saman vuosikymmenen aikana, voiko koko järjestelmään luottaa? Jos EU:n on muutettava sääntöjensä tulkintoja kriisistä toiseen, mihin tällä luovuuden tiellä lopulta päädytään? 

Jatkuvan uudistamisen tielläkin on muistettava juuret, joista toiminta on lähtenyt liikkeelle. Viisas perehtyy lähtökohtiin, kuuntelee myös vastaväitteitä ja osaa ottaa niistä opikseen. Sama koskee myös opponentteja. 

Tämän tarinan opetus on, että on syytä varoa uudistuksia, joita perustellaan trendillä. Vankemmaksi vakuudeksi palataan vielä alussa mainittuun ruokahuoltoon ja sen tulevaisuuden uhkiin. Polemiikki-lehdessä (3/2020) Ilkka Herlin ihmettelee, että suurkaupungit on brändätty ”ekologiseksi elämänmuodoksi”. Kasvava betonimäärä ei anna ajatukselle tukea ja mitä suuremmiksi metropolit kasvavat, sitä suuremmissa vaikeuksissa on kestävällä tavalla toteutettu ruokatuotanto. Huoltovarmuus on uhattuna, ellei alueiden roolia, maankäyttöä ja tuotantotapoja punnita uudelleen.

Aluekehitystä koronan aikaan

Keskiviikko 16.9.2020 klo 18.48 - Silja Hiironniemi

Lue lisää »

Kampitus vai kumppanuus

Torstai 3.9.2020 klo 11.01 - Markku Lehto

Helsingin Sanomat oli sunnuntaina 30.8. käyttänyt aukeaman esitelläkseen hollantilaisen toimittajan Ruter Bergmanin kirjaa Hyvän historia ja muutenkin kirjailijan ajatuksia. Bergmanin väite on, että suurin osa ihmisistä ja varsinkin vallankäyttäjistä kantaa sisällään väärää ihmiskuvaa. Tuon vääristyneen ihmiskuvan mukaan olemme itsekkäitä ja aina valmiita kampittamaan, jos oma etu sitä vaatii. Johdonmukainen päätelmä tästä on, että valta pitää antaa yhteiskunnalle ja sen edustajille. ”Johtajat” ajavat yleistä ja yhteistä etua.

Bergmanin ajatus puolestaan on, että todellista edistystä voi odottaa ja toivoa vain silloin, kun ajatellaan, että ihmiset ovat kunnollisia ja yhteistyöhaluisia. Silloin yhteiskuntaa voi rakentaa luottamuksen varaan. Esimerkeillä hän osoittaa luottamuksen voiman asioiden hoitamisen välineenä ja perustana.

Teksti tuntui tutulta. Samaa olen yrittänyt sanoa kirjassa Hyvinvointiyhteiskunnan arvot. Mielenkiintoista on lukea Bergmanin pohdintaa muutoksen liikkeellepanijasta. Toivottua muutosta ei synny vain yhteiskuntaa eli olosuhteita muuttamalla. Se ei riitä, myös ihmisten on muututtava. Mutta mikä muuttaa ihmisen tai saa ihmisen ponnistelemaan ollakseen luottamuksen arvoinen. Bergman tuomitsee selfhelp-kirjallisuuden. Se on liian heppoinen väline. Hieman epäselväksi jää, mitä tarvitaan. Ilmeisesti jotain rankempaa viestintää, joka pakottaa peilin eteen.

Laajemmin voi kysyä, mikä ylipäätänsä selittää sen, että kahdesta samalta pohjalta ponnistavasta yhteiskunnasta toinen menestyy, toinen ei. Viime aikoina kannatusta on saanut Daron Acemoglun ja James A. Robinsonin näkemys, jonka mukaan katse on suunnattava keskeisten instituutioiden kuten oikeuslaitoksen, koulujärjestelmän ja median kykyyn, haluun ja mahdollisuuksiin noudattaa reilun pelin sääntöjä. Hetkellisesti autoritaarinen, korruptoitunut ja sananvapautta hylkivä poliittinen eliitti voi onnistua edellä kävijöitä kopioimalla. Seinä tulee vastaan, kun lähestytään kärkeä. Silloin pitäisi antaa tilaa sellaisillekin innovaatioille, jotka voivat horjuttaa vallanpitäjän asemaa.

Vertailut muihin maihin osoittavat, että meillä noita vaaroja on onnistuttu torjumaan ja se on myös yksi selitys menestystarinallemme. Mutta riittääkö se? Onko nyt tultu päätepisteeseen? Vai onko etsittävä portaita, jotka vievät korkeammalle tasolle?

Instituutiomme ovat hyvällä kansainvälisellä tasolla, mutta vaarana on niiden kangistuminen ja kapea-alaisuus. Ongelmiin tarjotut ratkaisut liikkuvat useimmiten puhujan mukavuusalueella ja puheissa on vahva liturginen sivumaku. Se ei herätä kuulijassa tunnetta aidosta välittämisestä ja rehdistä ratkaisujen etsimisestä. Epäaitous antaa sivutuotteena polttoainetta ääriliikkeille.

Tuossa mainitussa ”hyvinvointikirjassa” tarjoan vaihtoehdoksi veljeyttä, joka tavanomaisemmin sanottuna tarkoittaa kumppanuutta. Sille on ominaista vastavuoroisuus, vastuullisuus omasta toiminnasta ja molemmin puolinen sitoutuminen tavoitteeseen. Kumppanuus ei päästä ketään helpolla, mutta vastaavasti se myös palkitsee mukaan lähteneet. Kumppanuuteen kuulu se, että kaikki otetaan mukaan.

Mitä pitäisi tehdä, että kumppanuus tulisi eläväksi elämäksi? Tässäkin tapauksessa katse kohdistuu instituutioihin. Perimiltään muutos lähtee koulutuksesta. Perusta luodaan jo varhain lapsuudessa. Yksilöinä olemme erilaisia, mutta se ei estä tavoittelemasta yhteistä eetosta, samoja käyttäytymisen perussääntöjä. Erityisen tähdellistä on käydä läpi ammattietiikkaan kuuluvia kysymyksiä asianomaisen koulutuksen yhteydessä.

Poliittisten puolueiden olisi etsittävä tapoja toimia kumppanuuden pohjalta. Ensimmäinen askel olisi toisten moittimisen ja mustaamisen sijasta keskittyä parempien ehdotusten tekemiseen. Siinä ne voisivat ottaa oppia yritysten markkinoinnista, jossa äärimmäisen harvoin moititaan kilpailijan tuotetta. Siitä voisi edetä askel askeleelta puolueen epämukavuusalueelle: omien oppien puutteiden punnitsemiseen. Se auttaa kumppanuuksien rakentamisessa.

Etujärjestöjen olisi rohkeasti lähdettävä uudelleen oppimisen tielle. Vastavuoroisuus ja sitoutuminen koskee kaikkia. Työnantajien, työntekijöiden ja yrittäjien on löydettävä omat väylänsä kumppanuuden tielle. Sama sivuaa niin ammattihenkilöitä kuin kuluttajia, asiakkaita, oppilaita ja potilaita heidän omissa rooleissaan. Kaikkien olisi osoitettava halua sitoutumiseen ja ennakkoluulottomutta vuorovaikutuksessa.

Vauhtiin pääsemiseksi tarvittaisiin välittömästi esikuvia. Julkisuuden henkilöt ovat avainasemassa. Heidän tulisi puhua selkeästi tavanomaiset rajat ylittävän vastuullisuuden puolesta. Välittämisen ja kaikkien mukaan ottamisen esimerkkejä olisi hyvä nostaa esille työelämässä, sosiaaliturvassa ja hyvinvointipalveluissa.

Kumppanuus on myös kurinalaista. Siihen eivät kuulu normien alta puikkelehtijat. Tarvitaan valpasta julkista sanaa, napakkaa viranomaistoimintaa ja ajantasaista normistoa. Ne luovat uskottavuutta.

Kumppanuutta voidaan vahvistaa taloudellisella tuella. Yhteiskunnassa on laaja sopimusten verkosto, joka on vain osaksi sanallistettu. Hyvät tavat ja lain hengen kunnioittaminen ovat osa kulttuuria. Sen vaalimiseksi on edistettävä järjestelmällisesti kaikki mukaan ottavaa kansalaistoimintaa.

Vastaus otsikon kysymykseen on siis: kyllä kumppanuus, ei kampittaminen.

"Kovaan vastataan kovalla"

Torstai 20.8.2020 klo 14.24 - Leo Suomaa

Nyrkkisääntönä on ollut, että keskusjärjestöjen kesken ei kyseenalaisteta fundamentteja ja, jos jokin muu taho yrittää semmoista, työmarkkinajärjestöt asettuvat yhdessä puolustamaan niitä.

Tähän nähden STTK:n johtaja Katarina Murron kirjoitus Sopimusyhteiskunnan murentaminen haastaa direktio-oikeuden on merkille pantava puheenvuoro. 

Murto kirjoittaa: ”Kovaan vastataan kovalla, jos yhteistyöhalua tai -kykyä ei ole.” Yksi työnantajapuolen fundamenteista, todellinen silmäteräasia, on ollut työnantajan direktio-oikeus. Nyt Murto ottaa tämän varjellun aarteen puheeksi mahdollisena neuvottelu- tai työriita- ja sopimuskysymyksenä: ”lienee selvää, että myös direktio-oikeutta tulee kaventaa.” 

Lue lisää »

Miten tehdä hyvä poliittinen päätös

Tiistai 4.8.2020 klo 16.04 - Markku Lehto

Poliitikon rooli ei ole helppo. Päätöksiltä vaaditaan avoimuutta, jatkuvuutta, johdonmukaisuutta ja oikeudenmukaisuutta. Päätökset ovat luonteeltaan sitovia, tarjoavat etuuksia tai asettavat rajoituksia. Päättäjältä odotetaan enemmän kuin impulssiostoksia tekevältä kuluttajalta tai hetken innostuksessa eteenpäin ryntäävältä yrittäjältä tai järjestöjohtajalta. Vaatimukset ovat kovia ja arvostelu sen mukaista. Osansa kritiikin kekoon kantavat poliitikot itse.

Kritiikki on hyväksi, jos se osuu olennaiseen, mutta mikä on olennaista? Päätös koostuu aina samoista perusaineksista, vaikka niiden sisältö ja profiilit poikkeavat toisistaan. Perustaksi tarvitaan tietoa, päätöksen valmisteluun vaivannäköä ja päätöksen läpiviemiseen energiaa. Päätöksen kaava voi kirjoittaa muotoon: tieto x tahto x taito x toimeenpanon edellytykset. Kertomerkit ovat kuvaamassa tuloa: yksi nolla joukossa nollaa tuloksen. Tarkastelen poliittista päätöksenteon pulmakohtia tämän kaavan pohjalta. 

Poliittisilla päätöksillä pitäisi ensisijaisesti luoda edellytyksiä hyviin vaihtoehtoihin ja poistaa ongelmiin johtavia syitä. Tämän perustaksi tarvitaan vankkaa tietoa siitä, miksi asiat ovat niin kuin ovat. Vasta sen jälkeen tulevat kysymykset, mitä pitäisi tehdä ja miten pitäisi tehdä. Yhtenä esimerkkinä ovat koulun ja työn ulkopuolelle jääneet nuoret. Syihin puuttuvat rakenteelliset uudistukset tuppaavat unohtumaan. Sen sijaan tarjotaan kirjavia kokoelmia temppuja seurausten lievittämiseen. Lisää sitä, mikä ei ole ennenkään tuottanut tulosta. Se ei ole hyvää päätöksentekoa.

Poliittiset päätökset kohdistuvat monimukaiseen ilmiökenttään eikä valtio tai kunta voi myöskään rajata päätöksistä seuraavia ongelmia muiden huoleksi yhtä helposti kuin yritys tai kansalainen omissa päätöksissään. 

Jokainen päättäjän asemassa oleva tietää, kuinka tuskastuttavaa on pitkittyvä keskustelu siitä, mitä kaikkea ei tiedetä. Asiantuntijat ovat ylikorostuneen kiinnostuneita omasta erityisalastaan. Omalla kauhallaan soppaa hämmentää media, joka vaatii sekä yksityiskohtaista tietoa että nopeita päätöksiä. 

Tästä loukusta päättäjä selviää määrittelemällä selvästi päätöksen tavoitteet ja sitä rajaavat puitteet. Rajausten tarkoitus ei ole pusertaa ulos mieluisa lopputulos, vaan analysoinnin kohdistaminen päättäjän päätösvallassa oleviin asioihin. Tämä vaatii jatkuvaa täsmentävää keskustelua. Siitä ei osapuolten pidä turhautua, vaan kokea se oppimisena.

Päätöksentekoon liittyvää epävarmuutta ei voi koskaan kokonaan poistaa. Selvittelylle on pantava piste ja on tehtävä kokonaisarvio. Se kuulostaa juhlavalta, mutta on myös petollinen. Toisin kuin kokonaisarvion esittäjät mielellään antavat ymmärtää, arvio ei nimittäin perustu vain tosiasioihin, vaan tosiasioiden priorisointiin. Tuloksia punnittaessa ollaan jo tekemisissä arvojen eli poliittisen päätöksenteon kanssa. 

Kokonaisarvio ei saisi jäädä luetteloksi, joka sisältää toimenpiteitä ja niistä irrallisia juhlavia tavoitteita eikä liioin liudaksi tosiasioita, joiden suhteita ja yhteyttä toimenpiteisiin ei määritellä. Myöhempää arviointia ja mahdollisia korjaustoimia varten tulisi tallentaa huolellisesti syiden ja seurausten päättelyketju ja sen perusteena olevat tiedot. Jos tulos ei ole toivottu, seuraavaan siirtoon saadaan aikaisemmasta päättelystä hyvää pohjamateriaalia. Virheellinenkin kokonaisarvio on silloin hyödyllinen.

Kokonaisarvio perustuu siis tiedon lisäksi tahdon ilmaisuun. Tahtoa ei synny ilman tunnetta. Päätöksen on tunnuttava oikealta ennen kuin tahto sen toteuttamiseen käynnistyy. Halu muuttaa tai säilyttää vallitseva tila perustuu aina paitsi tietoon, myös tunteeseen. Se voidaan kuvata erilaisilla adjektiiveilla kuten oikeudenmukainen, kohtuullinen, järkevä, edullinen, suositeltava, perusteltu tai viisas. Päätöstä voi perustella myös vakiintuneilla arvoilla, mutta niidenkin painon määrää se, mikä tuntuu hyvältä. Tämä päättäjän on hyvä avoimesti tiedostaa.

Tunne vaikuttaa tahdon voimakkuuteen ja on siinä suhteessa välineenä kaksiteräinen: tunteen puuttuminen hidastaa päätöksentekoa ja toimeenpanoa, tunteen liiallisuus johtaa yksipuolisuuteen ja kohtuuttomaan riskinottoon, jopa mielivaltaan. Asetelmassa on helppo tunnistaa vanhan virkamiehen ja tuoreen poliitikon suhde. Kun virkamies ei heti lämpene uudelle idealle, poliittinen johto tulkitsee sen tahdon puutteeksi. Siihen ei pitäisi reagoida lisäämällä poliittisten avustajien määrää. Oikeampi tie olisi vahvistaa yhteistä tunnetta päätösten merkityksestä ja kohdistaa huomio johtamisen laatuun eikä avustajien määrään.

Huolellinen päätöksentekijä ei pysähdy kokonaisarviossaan tähän. Hän näkee vaivaa selvittääkseen, onko valmistelijoilla taitoa rakentaa toimiva päätös. Päätöstä ei tehdä tyhjälle tontille. On osattava istuttaa päätös monin säikein ympäristöönsä. Suosittu tokaisu ”kysymys on vain tahdosta” on kerta toisensa jälkeen pettänyt sanojan. Tuloksia saadaan uhkailemalla, kiristämällä, lahjomalla ja maanittelemalla, mutta on eri asia millaisia. Suurten linjojen hallinta ei riitä. Piru saattaa piillä yksityiskohdissa. Tahdonilmaisusta on pitkä matka toivotulla tavalla toimivaan lopputulokseen.

Näin meneteltyään päätöksentekijä voi katsoa tehneensä jo paljon sen eteen, että valmistelun tulos on kelvollinen. Tavoitteet, resurssit, prosessit ja valvonta on määritelty niin huolellisesti kuin elävässä elämässä on mahdollista. Mutta viisas päätöksentekijä ei tyydy vielä tähänkään. Hän huolehtii myös siitä, että päätöksen toimeenpano onnistuu. 

Yritykset tekevät yleensä jo varhaisessa vaiheessa markkinatutkimuksia selvittääkseen ostajien tarpeita ja toiveita. Julkishallinnossa ongelmat ovat toisenlaisia. Vanha ajatus ”ylhäältä alas” ei enää toimi. Muutosten tahti on kiihtynyt, ja auktoriteettiusko on himmentynyt. Toimintamallit eivät muutu paperinmakuisia lakeja ja ohjeita muuttamalla. On lähdettävä kentälle kertomaan, mistä on kysymys. Jos tämä panos aliarvioidaan, paljon edeltävästä työstä valuu hukkaan. 

Päätöksen valmisteluun tulisi tämä osuus sisällyttää jo varhaisessa vaiheessa senkin takia, että toimeenpanon tapa vaikuttaa päätöksen sisältöön. Jopa niin, ettei normien muuttaminen ehkä ole laisinkaan tarpeellista. On esimerkkejä siitä, että lainsäädäntöä on lähdetty muuttamaan, vaikka helpompi ja nopeampi tie muutoksiin olisi ollut toimintamallien muuttaminen ohjeistamalla.

Päätöksenteon kaava on siis yksinkertainen. Elävä elämä on monimutkainen. Tieto lisää tuskaa. Vastaan tulee yllätyksiä, vastustuksia ja viivästyksiä. Silti ja juuri sen takia kannattaa muistaa tuo kaava. Se auttaa pysymään ohjeessa: ”keep it simple”.

Ollaanko käännekohdassa?

Keskiviikko 20.5.2020 klo 10.14 - Markku Lehto

Mielipidemittaukset osoittivat, että suomalaisten mielissä ehti parin vuoden ajan vahvistua huoli elinympäristön tulevaisuudesta. Pandemia on siirtänyt sen huolen ajattelun takamaastoon. Vähitellen on kuitenkin vastattava siihen kysymykseen, miten näistä molemmista selvitään. Emme ole ensimmäistä kertaan suurten muutosten äärellä. Tähän päivään on tultu monien kriisien läpi.

Toisin kuin joskus väitetään, historiasta voi oppia yhtä ja toista. Vaikeuksia kyllä tulee vastaan, kun pitäisi päätellä, miten opittua sovelletaan. Joukko arvostettuja suomalaisia historiantutkijoita on rohjennut lähestyä tätä kysymystä. Tuloksia voi lukea Juhani Koposen ja Sakari Saaritsan toimittamasta kirjasta ”Nälkämaasta hyvinvointivaltioksi”. Kirjasta piirtyy monipuolinen kuva niistä poluista ja polkujen mutkista, joita pitkin tähän päivään on tultu.

Jos katsotaan pitkiä trendejä, havaitaan, että talouden mittapuulla Suomi alkoi lähestyä länsimaita jo 1920-luvulla. Samalle uralle noustiin kuitenkin vasta 1970-luvulla. Monipuolisempi tapa kuvata yhteiskunnan muutosta on käyttää YK:n kehitysohjelman UNDP:n inhimillisen kehityksen indeksiä (HDI). Tästä hieman muunnellulla HHDI-indeksillä on vertailtu 22 teollistuneen maan kehitystä vuodesta 1870 vuoteen 2007. Tämän indeksin valossa Suomi oli todella periferiassa vielä Snellmanin aikoihin, mutta nousu hyvinvoivien kansakuntien joukkoon on vakuuttava. Lähtövuonna Suomi oli toiseksi viimeinen ja päätevuonna seitsemän parhaan joukossa. Näin siitä huolimatta, että tässä välissä on ehditty kokea vastoinkäymisiä toisensa jälkeen.

On paljon keskusteltu siitä, mikä on talouskasvun, terveyden ja koulutuksen keskinäinen suhde. Siihen ei ole yksiselitteistä vastausta. Suomen historiassa näyttää talouskasvu edeltäneen koulutustason ja terveydentilan kohentumista. Vasta viime vuosisadan jälkipuolisolta lähtien on tilastoaineiston perusteella havaittavissa myös toiseen suuntaan kulkeva vaikutus, jonka mukaan koulutus ja osaaminen myötävaikuttaa talouskasvuun ja taloudelliseen kilpailukykyyn. Siihen luotetaan muun muassa Vihriälän ryhmän suosituksissa.

Viime aikoina on kehityspolkujen tutkijoita kiinnostanut erityisesti yhteiskunnallisten instituutioiden vaikutus. Daron Acemoglu ja James A. Robinson ovat käsitelleet tätä kirjassaan ”Why Nations Fail”. Instituutiot sanana tarkoittaa heidän kielenkäytössään pikemminkin vallitsevia tapoja, arvoja, valtasuhteita ja perusoikeuksia. Tarvitaan tasapaino keskitetyn ja hajautetun vallankäytön välille, turvallinen ja avoin omistusoikeus sekä vaihdanta, josta korruptio on kitketty pois. Yhteiskuntaan tarvitaan luottamuksen ja avoimuuden ilmapiiri. Näistä muodostuu kohtalon voima, joka ruokkii hyvien tekojen kehää tai jos näissä epäonnistutaan syntyy kielteinen noidankehä. Kehitykseen vaikuttaa myös se, osataanko historiallisessa käännekohdassa tehdä oikea valinta. 

Omaa uskoamme tulevaisuuteen lisää se, että ”instituutiomme” ovat auttaneet ja auttanevat edelleen meitä pysymään hyvien päätösten ja toimenpiteiden kehällä. Uudistumishaluakin on ollut ilmassa. Historiasta emme kuitenkaan saa vastatausta siihen, kuinka suurten muutosten edessä juuri nyt olemme.

Yritykset etsivät vastauksia omalla suunnallaan. Niiden sopeutumista pandemian jälkeiseen aikaan on nyt tuettu myös valtion kehittämisrahoilla.  Näin on syytäkin tehdä: uudistamiseen ja uudelleen ajatteluun on tarvetta siitä riippumatta, kuinka dramaattisessa käännekohdassa ollaan. Nyt saatujen kokemusten perusteella on esimerkiksi syytä etsiä ratkaisuja, jotka vähentävät harvan asutuksen ja syrjäisen aseman suomalaisille tuomaa haittaa tai kääntävät sen suorastaan eduksi. Mitä sulavammin sähköinen puheen ja kuvan siirto onnistuu, sitä enemmän fyysisiä tapaamisia voidaan korvata virtuaalisella vuorovaikutuksella ja sitä vähemmän rasitamme ympäristöä. Osaamistakin meillä on. Ainakin suomalaiset ovat kunnostautuneet pelimaailman kehittelijöinä.  

Historiaa tutkimalla löydämme ehkä uutta ymmärrystä myös siitä, mitä kaikkea hyvinvointi voi tarkoittaa. Otetaan esimerkiksi työ. Miksi työ kuvataan taakkana? Tutkimusten mukaan monet kokevat työn tuovan enemmän flow-tuntemuksia kuin vapaa-ajan vieton. Työ toisin sanoen tuo heille elämään tarkoituksen ja vapaa-aika tyhjyyden, jos hieman kärjistää. Silti vapaa-aikaa halutaan lisää ja ”hyvää” tavoitellaan tavaroita ja palveluja kuluttamalla. Lienee paikallaan tuulettaa myös vanhoja käsityksiä hyvinvoinnin synnystä ja sisällöstä taloudellisten ja tuotannollisten muutosten rinnalla. 

Jos pandemia on voima, joka puristaa ajatuksista uusia timantteja, jotain on saatu menetysten vastapainoksi. Aikaisemman kokemuksen perusteella on hyviä toiveita, että olemme nopeiden omaksujien joukossa. Parhaassa tapauksessa muutoksen tekijöinä.

Asiat eivät kuitenkaan ole pääsääntöisesti ilmenneet pelkkinä epäonnistumisina

Tiistai 19.5.2020 klo 6.16 - Leo Suomaa

Sen asemesta, että lähtökohtaisesti ruvettaisiin tutkimaan, mikä meni väärin, kannattaisi tutkia, mikä antoi mahdollisuudet onnistua. Tämä ei koske vain koronaa vaan asiaa yleisemminkin.  Ammattislangilla voidaan puhua siitä, että turmiin keskittymällä johdetaan vaarallisuutta, kun taas onnistumisiin keskittymällä johdetaan turvallisuutta.

Onnistuminen on mahdollista, jos voidaan ja saadaan onnistua tilanteen mukaisesti vastahauraalla tavalla.

Lue lisää »

Ei unohdeta kotitaloutta

Keskiviikko 13.5.2020 klo 16.14 - Markku Lehto

Pandemian riehuessa luemme synkkiä uutisia. Yrityksillä  menee huonosti, pahimmillaan ne ajautuvat konkurssiin. Valtiovalta pinnistelee pitääkseen elinkelpoiset yritykset hengissä. Seurauksena on julkisen talouden velkaantuminen. Kansantaloudet ovat kokonaisuudessaan valtavien haasteiden edessä. Eivätkä vain kansantaloudet. Samat vaikeudet kohdataan EU:n sisällä. Koko maailmantalouden näkymät ovat huonot. 

Harva huomaa, että joukosta puuttuu yksi talous. Nimittäin kotitalous. Siitä on harvoin mainintoja lehtien taloussivuilla. Syykin on ymmärrettävä. Yksi kotitalous ei näy talouden kokokuvassa kuin mikroskoopilla katsottaessa. Mutta asian voi nähdä toisinkin. Koko tämä valtava globaali tavaroiden ja palvelujen tuotanto on olemassa vain sen takia, että loppuhyödykkeet päätyvät kotitalouden käyttöön. Kaikki taloudellisen toimeliaisuuden muodot ydinvoimaloista ja jäänsärkijöistä kehitysmaiden hikipajoihin palvelevat kotitalouden tarpeita.

On tullut tavaksi puhua yhteiskuntien resilienssistä. Saman voisi ilmaista sanoilla iskunkestävyys, kyky uusiutua ja ponnistaa vaikeuksien läpi. Parikymmentä vuotta on muistutettu, että yhteiskunnnan tulisi toimia trampoliinin tavoin. Makrotasolla keskustellaan muun muassa työehtojen joustavuudesta, työvoiman liikkuvuudesta, sosiaaliturvan kannustavuudesta sekä koulutuksen ja tutkimuksen tasosta ja riittävyydestä. Vanhastaan muistetaan valuuttakurssien muutokset ja setelirahoitus.

Entä kotitalouksien resilienssi. Osaamisen, ammattitaidon ja terveyden ylläpitäminen parantaa sopeutumiskykyä muutostilanteissa. Näiden hyväksi jokainen voi tehdä jotain. Raja on kuitenkin nopeasti vastassa. Taantuman iskiessä työtä ei vaan löydy. Silloin tulee avuksi sosiaaliturva. Samalla havaitaan se ikävä tosiasia, että makrotason resilienssin parantamiseen tähtäävät joustot ja kannustavuudet tarkoittavat työehtojen ja sosiaaliturvan heikennyksiä. Päättäjät joutuvat kahden tulen väliin: kenen resilienssiä pidetään arvossa.

Pandemia on saanut paljon pahaa aikaiseksi, mutta myös jotain uutta ja mielenkiintoista. Etätyö ja etäopiskelu ovat tulleet todelliseksi vaihtoehdoksi. Muutos toteutui nopeasti olojen pakosta. Osa kotitalouksista joutui venymään äärimmilleen. Sovellutukset hakevat vielä muotoaan. Ehkä kiireen takia on vähälle huomiolle jäänyt myös se, että nämä uudet työnteon ja oppimisen muodot voivat parhaimmillaan parantaa ratkaisevasti kotitalouden resilienssiä. 

Etätyön ansiosta työ ja toimeentulo jatkuu, vaikkei työpaikalle voi mennä. Menon voi estää jokin muukin syy kuin pandemia, esimerkiksi sisäilmaongelma, vesivahinko, peruskorjaus tai tulipalo. Etätyö estää katastrofin ja kaikki voittavat. Yrityksen ja yhteiskunnan resilienssi paranee eikä se ole kotitaloudelta pois. Joskus päinvastoin, työ saa uusia ja myönteisiä piirteitä. Etätyötä kannattaa kehittää jo tämän takia. 

Sama koskee kouluja ja oppilaitoksia. Rakennukset eivät ole enää oppimisen ja tiedon levittämisen ehtoja. Koulua voi käydä, vaikka koulurakennus olisi käyttökiellossa. Kotitalouden näkökulmasta suuri merkitys on sillä seikalla, että maan laajuisesti toteutettu etäopetus voi tarjota sellaista yksilöllisyyttä, jota tähän mennessä ei ole voitu toteuttaa. Erityislahjakas tai erityistä tukea tarvitseva oppilashan voi olla 500 kilometrin päässä.

Kotitalouden resilienssi tiivistyy sanaan elämänhallinta. Aineellista elämänhallintaa voi parantaa menoja pienentämällä tai tuloja vakauttamalla. Etätyö tekee mahdolliseksi uskomattomia asioita. Työ voi pysyä pääkaupunkiseudulla eikä työmatka pitene, vaikka muuttaisi Helsingin Kalliosta 200 kilometrin päähän. Päinvastoin, työhuone on muutaman metrin päässä makuuhuoneesta. Kalliosta myydyn kaksion hinnalla voi ostaa puutarhatilan, jossa maalämpö ja aurinkopaneelit kattavat suuren osan asumiskustannuksista ja omat viljelmät ja metsämarjat osan ravinnosta. Tämä ei todella sovi kaikille, mutta se ei tarkoita, ettei kukaan saa toimia näin. Joillekin se avaa uuden vaiheen elämänhallinnassa.  

Moni haluaisi asua lähiomaisten kanssa samassa kaupungissa tai kylässä. Se on turvallinen vaihtoehto lapsille, jotka ovat jo juurtuneet yhteisöön ja se on turvallinen myös vanhuksille, jotka voivat elää kävelymatkan päässä lapsistaan. Työpaikan vaihtuminen toiselle puolelle maata ei vaadi asuinpaikan vaihtamista. Taas kaikki voittavat. Hoito- ja huolenpitokustannukset pysyvät kohtuullisina, asuinyhteisöt toimivina ja kuitenkin työvoimaa on joustavasti tarjolla. 

Etätyö tekee mahdolliseksi myös tulojen vakauttamisen. Kun oivalletaan, ettei työ ole sidottu toimistoon, huomataan ettei sen tarvitse perustua myöskään palkkatyöhön ja töitä voi tehdä useille toimeksiantajille. Jotkut ovat laajentaneet kotityötä niin, että siitä on tullut osaksi ansiotyötä. Vakautta voi tuoda myös osaamisen yhdistäminen. Kun tekijöitä on useampia, riskit kumoavat toisiaan. Samalle alustalle voi rakentaa monimuotoista yrittäjyyttä.

”Etä” pitäisi korvata sanalla ”lähi” ja puhua lähityöstä ja lähiopiskelusta. Kekseliäisyydellä ei ole rajoja, kunhan puhkaistaan ennakkoluulojen muuri. Kotitalousjärjestöt voisivat toimia muurin murtajina. Alvin Toffler puhui kolmannesta aallosta 40 vuotta sitten. Hän tarkoitti suunnilleen samaa kuin mitä tässä kuvasin. Kolmas aalto tuli, mutta se olikin globalisaation aalto. Jos nyt olemme hereillä, onnistumme lopultakin toteuttamaan tuon kolmannen aallon, elämänhallinnan vallankumouksen.

Mitä pandemian jälkeen

Tiistai 5.5.2020 klo 10.31 - Markku Lehto

Kriisit voivat muuttaa kehityksen suuntaa. 1970-luvun öljykriisillä oli pysyviä vaikutuksia. 80-luvulta lähtien talouden kasvu on ollut tuplasti ripeämpää kuin öljyn tuotannon kasvu. Asuntojen, liikennevälineiden ja energian tuotantomuotojen kehittäjät ovat tehneet töitä vähentääkseen öljyriippuvuutta. Eivät tosin riittävästi pelastaakseen ilmakehän. Sekin haaste on otettu vastaan. Ponnistelu jatkuu.

Jääkö pandemian synnyttämästä kriisistä jotain pysyviä jälkiä? Jo nyt voi sanoa, että jälkiä jää ja osa pysyvästi. Taloudelliset vaikutukset ulottuvat kotitalouksista maailmatalouteen ja asetelmat muuttuvat kaikilla tasoilla. Entä opitaanko paremmin hallitsemaan tulevien pandemioiden seurauksia. Siihenkin voinee vastata myöntävästi. Kriisivalmiutta parannetaan, perustuslakia ryhdyttäneen korjaamaan, poikkeusolojen organisointia muokataan, hankintaketjuja tarkastellaan kriittisesti niin yrityksissä kuin valtiolla ja tehostetaan lievempienkin kulkutautien hallintaa. 

Yksi hämmästyksen aihe oli se, kuinka ketterästi työpaikoilla ja oppilaitoksissa sopeuduttiin tilanteeseen. Onko tällä pysyviä vaikutuksia? Opitaanko jotain tavasta, jolla työ, koulutus ja opiskelu järjestettiin poikkeusoloissa. Entä onko jotain merkitystä sillä, että ihmiset halusivat kauemmas tartuntapesäkkeistä. Voisiko pandemia muuttaa asumiseen, liikenteeseen ja elämäntyyliin liittyviä arvostuksia?

Sattumoisin silmiin osuneet kaupunkitutkijoiden kommenttien mukaan mikään ei muutu. Suurimmat kaupungit jatkavat kasvuaan ja ihmiset pakkautuvat yhä lähemmäs toisiaan. Niin tosiaan saattaa käydä. Polkujen sijasta tallataan asfalttia ja tähtien kimmellystä enemmän houkuttelevat kaupunkien valot. Kenties näin. On ainakin turvallista ennustaa, että kaikki jatkuu kuten ennenkin. Niinhän useimmiten käy. Mutta voi käydä toisinkin. Sitä emme tiedä. Väitettä kannattaa tarkastella lähemmin.

Muuttumattomuuden puolesta puhuu se, että pandemia on kertaluontoinen. Tosin se tällä kertaa on poikkeuksellisen laaja ja vakava, mutta todennäköisesti siihenkin rokote löytyy, laumasuoja syntyy ja pandemia taittuu. Toisin oli yllä mainittujen energian hintaan ja ilmakehään vaikuttavien tekijöiden laita. Niihin reagoitiin ongelman pysyvyyden takia. Tällä perusteella kaupungistumisen jatkuminen on epäilemättä syytä ottaa perushypoteesiksi, jota ryhdytään koettelemaan vastakysymyksillä.

Ensimmäisiä kysymyksiä on, kuinka todennäköistä on, että vastaava pandemia toistuu seuraavan kymmenen vuoden aikana. Siihen virologit osaavat vastata minua paremmin. Vaikka niin kävisi, välillä on hyvinkin voitu unohtaa pandemian ikävyydet. Ajatus omasta pihasta luonnon keskellä voi pandemian riehuessa tuntua houkuttelevalta, mutta johtaako se perusteellisiin elämän muutoksiin? Ehkä ei. Toisin voi käydä, jos uusintaottelu vaarallisen viruksen kanssa toteutuu nopeasti. Silloin moni voi harkita asuinpaikkaansa uudestaan.

Toinen vastakysymys liittyy tapaan, jolla huolehditaan osaamistason nostamisesta. Etäopiskelu käynnistyi kuin taikaiskusta. Seurasin peruskoululaisten ponnistelua sellaiselta lähietäisyydeltä, joka isovanhemmalle oli mahdollista. Epätieteellisten havaintojen mukaan yksi seurattavista halusi intohimoisesti lisää matematiikan tehtäviä ja muutkin viihtyivät hyvin ruudun ääressä. Koulua käytiin tosissaan. Oppiminen ei hidastunut, se sai yksilöllisempiä muotoja ja avasi uusia mahdollisuuksia. Luokkaopetuksessa on sosiaalistavat ja tasa-arvoistavat etunsa, mutta ei sekään ole täydellinen. 

Etäopetuksen ja oppilaitoskeskeisen opetuksen yhdistäminen avaa aivan uusia mahdollisuuksia monipuolistaa ja syventää osaamista kaikissa ikäluokissa oppia janoavien fyysisestä sijainnista riippumatta. Tätä taustaa vasten oli hämmentävää seurata argumentointia, jolla oppivelvollisuus, lasten oikeudet ja luokkaopetus liimattiin toisiinsa. On todella suuri menetys, jos tätä nyt hankittua kokemusta ei ryhdytä käyttämään laajasti osaamistason kohentamisen välineenä peruskoulusta korkeimman tason koulutukseen asti.

Kolmanneksi katse kohdistuu etätyöhön. Kymmenen vuoden suunnittelu ei olisi normaalioloissa riittänyt siihen uudelleen organisointiin, mikä nyt toteutui yhdessä yössä tai parissa päivässä. Moni huomasi työtehtävien sujuvan nopeammin, yhteydenpidon tehostuvan ja aikaa jäi vielä uusille ajatuksille. Maisemakonttorin hälinä ja joutopuhe jäivät pois. Kolikolla on tässäkin tapauksessa toinen puoli. Ajan oloon esiin tulevat erakoitumisen haitat. Epävirallinen tiedon kulku on yksi väline asioita eteenpäin saatettaessa. Molemmissa työmuodoissa on etunsa. Miksi siis tehdä joko-tai valinta, jos sekä-että on mahdollinen.

Tästä päästään neljänteen näkökulmaan, luovuuteen. Kaupunkitutkijoiden ajatus, että kaupungistumisen jatkuminen on luovuuden ehto, ei ole uusi eikä luova. Enemmän luovuutta sisältyy pyrkimykseen kannustaa ihmisiä asumaan ja toimimaan erilaisissa ympäristöissä ja kehittää yhteydenpitoa tavalla, joka antaa tilaa henkilökohtaisille luontomieltymyksille, harrastuksille sekä perhe- ja läheissuhteille. Mikä innoittaa yhtä, ei sovi toiselle. Luovuutta syntyy, kun osapuolilla on jotain omaperäistä tarjottavana. Siihen tarvitaan myös sellaisia ajatuksia, joita syntyy muualla kuin studioissa ja työpajoissa, standardisoiduissa asuinympäristöissä, kapean osaamisen asiantuntijaryhmissä ja ammattikehittelijöiden piireissä. Ei pidä sulkea todellisia toisinajattelijoita, penttilinkoloita luovuuden ulkopuolelle. 

Viidenneksi olisi syytä punnita nyt saadun kokemuksen valossa, ovatko ne kaikki skaalaedut, joita keskittämiseen on ajateltu liittyvän, todellisia ja kestäviä. Luultavasti työvoiman rekrytointi olisi helpompaa, jos kehitettäisiin monipuolisempia etätyön ja ei-etätyön yhdistelmiä, toimistotiloja tarvittaisiin vähemmän, liikenteestä aiheutuvat häiriöt olisivat vähäisempiä ja tautiepisodit jakautuisivat tasaisemmin. 

Kuudenneksi voi palauttaa mieleen, että pandemian aikana työmatkaliikenteen väheneminen tuntui positiivisesti ilman laadussa ja työntekijöiden kukkarossa. Helsingin kantakaupungilla aamulenkillä käyvä eläkeläinen voi vain ihmetellä sitä junavaunujen ja bussien määrää, jolla työvoimaa rahdataan rautatientorin tuntumaan ja siitä edelleen Helsingin niemelle. Onko ihan varmasti aivan jokaisen työtehtävä sellainen, ettei sitä voisi toteuttaa lähempänä kotia juuri sinä päivänä. 

Seitsemänneksi kysyisin hyvinvoinnin kestävyyden perään. Huomattava nykyistä suurempi osa ihmisistä haluaisi asua pientaloympäristössä. Moni lasten takia. Ympäristön merkitystä kuvaa se, että hedelmällisyysluku on alhaisin Helsingissä. Asumisen kalleus ja asuinympäristö ovat rajoittamassa lasten määrää. Jos halutaan, että päästäisiin takaisin kymmenen vuotta sitten olleisiin syntyvyyslukuihin, kannattaa käyttää kekseliäisyyttä työn ja edullisen asumisen yhdistämiseksi siellä, missä asuntojen hinnat ovat valmiiksi edullisia.

Vaihtoehtoja on. Kannattaa miettiä.