Sen asemesta, että lähtökohtaisesti ruvettaisiin tutkimaan, mikä meni väärin, kannattaisi tutkia, mikä antoi mahdollisuudet onnistua. Tämä ei koske vain koronaa vaan asiaa yleisemminkin. Ammattislangilla voidaan puhua siitä, että turmiin keskittymällä johdetaan vaarallisuutta, kun taas onnistumisiin keskittymällä johdetaan turvallisuutta.
Onnistuminen on mahdollista, jos voidaan ja saadaan onnistua tilanteen mukaisesti vastahauraalla tavalla.
Nassim Nicholas Talebin kirja Antifragile (Penguin Books 2013) kuvaa asioita, jotka ovat vastahauraita. Esimerkiksi posliinikuppi on hauras: se särkyy, jos se putoaa lattialle. Siihen verrattuna teräspeltimuki on robusti, lujatekoinen. Se ei ole moksiskaan lattialle putoamisesta. Sen sijaan on aika vaikea kuvitella, millainen kuppi olisi vastahauras eli mikä pudottuaan olisi entistä ehjempi.
Talebin kirjassa on hauska taulukko hauraista, lujatekoisista ja vastahauraista asioista. Niitä on kaikista mahdollisista aihepiireistä kreikkalaisesta mytologiasta, poliittisiin järjestelmiin ja kaupunkisuunnitteluun saakka. Esimerkiksi säännökset ovat hauraita, periaatteet lujatekoisia ja hyveet vastahauraita. Sentralisointi tuottaa hauraita ja desentralisointi vastahauraita poliittisia järjestelmiä. Robert Moses ja Le Corbusier edustavat haurautta ja Jane Jacobs vastahaurautta.
Kun Stalin perusti Terijoen hallituksen, hän oletettavasti odotti Suomen vastarinnan murtuvan ja kansan siirtyvän O.W. Kuusisen taakse. Siinä kävi kuitenkin jokseenkin päinvastoin. Jos ei mikään sitä ennen, niin viimeistään Terijoen hallitus loi niin sanotun talvisodan yksimielisyyden: osoitti suomalaisen yhteiskunnan olleen vastahauras.
Kun posliinikuppi on jo pudonnut kädestä, mutta ei ole vielä lattialla, on tyhjin kourin hetki aikaa miettiä, kuinka resilientti posliinikuppi on. Resilienssi tarkoittaa monilla tieteenaloilla palautumiskykyä. Mikä on hauraan palautumiskyky vastahauraaseen verrattuna? Resilienssi voi tarkoittaa myös joustavuutta, soveltamista ja ennakointia – mikä näyttäisi edellyttävän vastahaurautta. Kielitoimiston sanakirjan mukaan resilienssi on kyky pysyä toimintakykyisenä vaikeissa muutostilanteissa ja palautua niistä: ”Yksilön ja yhteiskunnan resilienssi.”
Mikä on posliinikupin eheäksi palautumisen kyky? Työelämäprofessori Vesa Vihriälän työryhmä on ollut hetken vastaavassa tilanteessa vielä tyhjin kourin katsomassa putoavaa kansantaloutta. Mikä on sen eheäksi palautumisen kyky? Onko se resilientti?
Onnettomuudet voidaan ajatella vaikeiksi muutostilanteiksi. Jokin hallitsematon seikka – esimerkiksi kiinalaisella tuoretorilla – panee liikkeelle tapahtumakulun, joka johtaa johonkin turmiolliseen tulokseen. Usein ajatellaan, että mitä suurempi onnettomuus, sitä suurempi on ollut myös sen aiheuttanut syy. Samoin yleinen on uskomus, että kielteisiä seurauksia synnyttävät vain kielteiset syyt. Lisäksi on tavallista olettaa jokin tarkoitus jokaiselle epäselvälle tapahtumalle. Luultavasti nämä kolme ajatusta ovat yleisesti ottaen paikkana pitämättömiä.
Kuten esimerkiksi katastrofiluontoisista tapaturmista tiedetään, hallitsematon tapahtumakulku voi lähteä liikkeelle hyvin pienestä seikaista. Lisäksi voidaan pitää todennäköisenä, että mitä hauraammaksi järjestelmä on suunniteltu sitä varmemmin pienikin seikka voi aiheuttaa suuren vaikutuksen. Mutta, niin kuin elämä opettaa, isotkaan tietoiset vaikutusyritykset eivät silti välttämättä johda mihinkään. Hyvää tarkoittavat aikomukset, kuten Suomen kieltolaki, voivat johtaa jokseenkin päinvastaisiin tuloksiin. Noin suurin piirtein asiat eivät kuitenkaan ole pääsääntöisesti ilmenneet pelkkinä epäonnistumisina. Sen voi ajatella johtuvan vastahauraudesta ja resilienssistä.
Mitä voimme ajatella koronasta (covid-19 eli coronavirus disease 2019) tästä näkökulmasta?
Ainakin yksi havainto on jo voitu tehdä. Suomalainen yhteiskunta tai ainakin kunnallinen palvelutuotanto on hyvin vastahaurasta. Jokseenkin yön yli esimerkiksi koulut ja terveyskeskukset suunnittelivat ja panivat toimeen järjestelyjä, jotka pitivät ne toiminta- ja palautumiskykyisinä. Saattoi olla onni onnettomuudessa, että valmiuslakiin ei ollut kirjoitettu selkeitä eli joustamattomia ja hauraita säännöksiä tämän covid-19-pandemian varalta.
Lisääkö yhteiskunnan haurautta vai vastahaurautta esimerkiksi Ylen ajankohtaisohjelmien toimittajien pyrkimys saada milloin miltäkin ministeriltä yksikäsitteinen ja selkeä määräys, suositus tai mielipide milloin mistäkin asiasta? Jos lähtöoletus on näet se, että kukaan ei tiedä riittävästi, niin millä perusteella meidän pitäisi valita toimintamme perusteeksi juuri kulloinkin haastatellun ministerin tietämättömyys (jos asia ei kuitenkaan ole säätämisen eli yhden kortin varaan panemisen väärtti)? Toki Ruotsissa on päätetty luottaa yhden henkilön eli Anders Tegnellin näkemykseen, mutta häntä sentään pidetään asiantuntijana – vaikka en usko hänenkään tietävän kaikkea koronasta.
Työmarkkinakeskusjärjestöt tekivät hyvin ripeästi Suomen hallitukselle esityksen yritystoiminnan, työllisyyden ja toimeentulon turvaamiseksi korona-viruksen aiheuttamassa talouden kriisissä. Sitä on syytä arvostaa. Käytännössä vähintään yhtä suuri merkitys on ollut niillä yhteisymmärryksillä, joiden tuloksena työpaikoilla otettiin digiloikkia ja siirryttiin etätyöhön. Tätä paikallisen sovullisuuden aaltoa on myös syytä arvostaa. Sen sijaan näyttää siltä, että markkinoilla on ollut huono kyky tai ainakin hitautta tunnistaa asioita ja tehdä johtopäätöksiä covid-19 -tilanteesta tai edes suojainmarkkinoista.
Sen asemesta, että lähtökohtaisesti ruvettaisiin tutkimaan, mikä meni väärin, kannattaisi tutkia, mikä antoi mahdollisuudet onnistua. Tämä ei koske vain koronaa vaan asiaa yleisemminkin. Ammattislangilla voidaan puhua siitä, että turmiin keskittymällä johdetaan vaarallisuutta, kun taas onnistumisiin keskittymällä johdetaan turvallisuutta.
Onnistuminen on mahdollista, jos voidaan ja saadaan onnistua tilanteen mukaisesti vastahauraalla tavalla. Onnettomuustutkintakeskus voi edelleen tutkia onnettomuuksia. Sitäkin tarvitaan; ehkä tämä korona on sen luokan onnettomuus, että Otkes ottaa sen tutkittavakseen. Sen sijaan paikallisesti kannattaa pysähtyä miettimään menestystekijöitä, joiden takia ”mitään” ei tapahtunut, vaan pysyttiin terveinä ja toimintakykyisinä. Sen kokemustiedon kokoaminen ja tutkiminen sekä siitä oppiminen on jonkun muun kuin onnettomuustutkijoiden asia.
