Oikeusministeriön julkaisemassa, vuoden 2019 eduskuntavaaleja koskevassa Politiikan ilmastonmuutos -tutkimuksessa kuvataan laajasti politiikassa ja vaalikampanjoinnissa tapahtuneita muutoksia. Aineistoa on kiitettävästi jopa niin, että virkeäkin lukija alkaa nääntyä taulukkojen painon alle. Yhtenä havaintona on vanhan tuotantorakenteeseen perustuvan puoluejaon murtuminen. Kentälle on ilmaantunut uusia yrittäjiä, joiden sanoma ei rakennu kapitalisti-työläinen -ulottuvuudelle tai maalaisten ja kaupunkilaisten erotteluun.

Tätä tutkimusta kommentoi HS:n pääkirjoitustoimittaja Juha Akkanen (HS 24.9.) otsikolla Eikö vaaleja enää voitetakaan poliittisen kentän keskeltä?. Vanha viisaus oli, että ennen vaaleja puolueen kannattaa hakeutua keskelle äänimäärän maksimoimiseksi. Nyt kisaan on tullut puolueita, joiden viesti on jossain reunalla ja sillä on saanut ihan kohtuullisen äänisaaliin. Tärkeämpää kuin rakentaa konsensusta on pitää ääntä omasta asiasta, kärjistää sanomaansa.

Puoluekentän muutoksia tarkastelee myös Ellun Kanojen toimitusjohtaja Taru Tujunen Maanpuolustus -lehden syyskuun numerossa. Hänenkin mukaansa äänestäjät näyttävät yhä useammin valitsevan puolueensa sen mukaan, mikä niiden suhtautuminen on juuri itselle tärkeimpään asiaan. Tämä antaa kasvupohjan uusille puolueille. Kannattajat voivat olla mitä mieltä tahansa useimmista muista kysymyksistä. Vastaavasti tämä kehityspiirre asettaa ahtaalle yleispuolueet, jotka kehittelevät kattavia ohjelmia.

Tutkijat enempää kuin Akkanen ja Tujunen eivät kysy, mitä poliittinen keskusta tarkoittaa. Väillisesti se tulee esille erityisesti Tujusen tekstistä. Hän asettaa vastakkain vanhat ja uudet puolueet ja kutsuu ensin mainittuja, kokoomusta, keskustaa ja demareita yleispuolueiksi, jotka hän sijoittaa ”keskelle”.  Akselin toisessa päässä ovat liberaalit vihreät ja toisessa päässä konservatiiviset ja kansallismieliset perussuomalaiset. Jako perustuu dikotomiaan, jota myös tutkijat tuossa mainitussa raportissa käyttävät. 

Poliittisen kentän kuvaamista on jo pidempään vaikeuttanut perussuomalaisten ja vihreiden sijoittaminen vasemmisto-oikeisto -akselille. Paremman puutteessa perussuomalaisia on kutsuttu äärioikeistolaisiksi. Nimitys on enintään osaksi oikea. Kannattajakunta on 2019 vaaleja koskevan tutkimuksen mukaan siirtynyt oikealle, mutta ei suinkaan itse sijoita itseään äärioikealle. Vihreiden kannattajat ovat suuntautuneet mielestään oireellisesti vasemmalle, mutta eivät mitenkään painokkaasti. 

Käsitteet ovat sopimuksia ja jos niin sovitaan, voidaan edelleen puhua oikeisto-vasemmisto -ulottuvuudesta. Kysyttäessä ihmiset sijoittelevat itsensä kiltisti tälle viivalle, kuka milläkin perusteella. Puoluekentän muutoksen arvioimisessa olennaisempaa saaattaa kuitenkin olla jako yleispuolueisiin ja ääripuolueisiin. Jälkimmäiselle on ominaista nostaa yksi asia tai ulottuvuus, ”ääri”, kaiken muun edelle. Sen arvo on lähes mittaamaton tai se on kaiken mittapuu. 

Yleispuolueillakin on erilaisia painotuksia, joista äänestäjät ne tunnistavat. Asioille koetetaan kuitenkin antaa suhteellisia painoja, joiden kesken haetaan tasapainoa. Puolueelle tärkeästä asiasta voidaan tinkiä, jos se edesauttaa puolueen muiden tavoitteiden toteutumista. Tästä näkökantojen yhteensovittamisesta seuraa politiikan keskushakuisuus.

Historiallisesti mielenkiintoista on se, että vielä muutama vuosikymmen sitten puolueet olivat melko selvästi luokkapuolueita. Ne ovat ponnistelleet siitä eroon kohti yleispuolueen asemaa. Näyttää siltä, että mitä paremmin ne siinä ovat onnistuneet, sitä enemmän on tullut tilaa ja kysyntää yksinuottisille puolueille. Mitä tästä pitäisi päätellä?

Periaatteessa demokratia toimii hyvin silloin, kun äänestäjille on tarjolla vaihtoehtoja, joista ainakin joku vastaa hänen huoliinsa ja toiveisiinsa. Jos äänestäjät haluavat kiinnittää korostettua huomiota turpeen polttamiseen tai vajaan tuhannen hengen pakolaiskiintiöön, heillä on siihen täysi oikeus. Näin he ilmaisevat selkeästi omat prioriteettinsa eikä siitä ole valitusoikeutta mihinkään oikeusasteeseen.

Demokratian käytännön toimivuuden kannalta tällainen kehitys ei kuitenkaan ole ongelmaton. Jos äänestäjät yhä laajempana joukkona ilmaiset tahtonsa vain yhden ulottuvuuden perusteella, miten ne sovitetaan yhteen ja miten painotetaan muita politiikan lohkoja. Mitä enemmän päätettävissä asioissa on ”tämä ei missään tapauksessa käy” -kohtia, sitä hankalampaa on rakentaa toimivaa kokonaisuutta. Politiikan ennustettavuus vähenee ja äkkikäänteiden todennäköisyys kasvaa.

Aika näyttää, onko tämä ohimenevä käänne ja vetääkö keskusta äärellä olijoita puoleensa. Sitä odoteltaessa yleispuolueet voisivat korjata profiiliaan. Ei niinkään ohjelmallista profiilia, vaan toiminnallista ilmettä. Äänestäjät on saatava vakuuttuneiksi siitä, että kattava ohjelma ei ole vain sanahelinää, vaan vakavan työn ohjenuora ja että se tarjoaa turvallisen tien tulevaisuuteen.