Hyvinvoinnin juuria ja tulevaisuutta

Vielä sotesta ? varo neuvottelumankelia

Sunnuntai 15.11.2020 klo 10.25 - Markku Lehto

Vielä sotesta – varo neuvottelumankelia

Kokeneen konsultin ohje nuorelle aloittelijalle on yksinkertainen: Jos ne ovat keskittäneet toimintoja, neuvo hajauttamaan ja jos ovat hajauttaneet ehdota keskittämistä. Käänteisesti tämä vanha kasku kertoo myös sen, että teet niin tain näin, aina menee väärin päin.

Nämä mietteet tulivat mieleeni lukiessani sotelakeja. Vanhat soteveteraanit muistavat 1970-luvun keskittämisaallon valtakunnallisine suunnitelmineen ja kunnallisine toimintasuunnitelmineen. Sitten tuli vapauden aika. 1990-luvun alussa suunnitelmista luovuttiin ja valtion rahoitus muuttui laskennalliseksi.

Päätöksenteko jäi yli neljällesadalle kunnalle ja monille kymmenille kuntayhtymille ja sairaanhoitopiireille. Vaikka jokainen niistä pyrki parhaansa mukaan hyvään tulokseen, vahvimmat veivät ja heikommat vikisivät. Tähän ongelmaan on nyt tarjolla ratkaisu. Maahan ollaan muodostamassa 21 sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämisestä vastuussa olevaa aluetta. Se tunnetaan nimellä SOTE.

Pitkään kestänyt valmistelu on vaatinut kovaa turnauskestävyyttä esityksiä valmistelleilta virkamiehiltä. He ovat hatunnoston arvoisia. Aikaa on kulunut, käänteet ovat olleet jyrkkiä, intressit väkeviä ja uudet aikataulut kireitä. Kiitosta on tullut vähän. Valitusta kuuluu aina jostain päin – teet niin tai näin.

Valtakunnalle ja sen kansalaisille on ehdottomasti paras vaihtoehto viedä nyt valmisteltu esitys lopulta maaliin. Hienosäätöä voi tehdä vain, jos se on mahdollista aikataulua vaarantamatta. Oma kommenttini kuuluu tähän sarjaan.

Lakiluonnokseen on sisällytetty pykälätasolla yllättävän yksityiskohtainen kuvaus vuosittaisesta suunnittelu-, seuranta- ja neuvottelumenettelystä. Se luo vaikutelman isosta veljestä, joka ei oikein luota pikkuveljiin.

Elävä vuorovaikutus ministeriön ja maakuntien välillä on mitä suurimmassa määrin suotavaa. Molemmin puolin on opittavaa. Maakunnan käytössä on runsaasti kentän tuntevia asiantuntijoita. Tämän tasavertaisuuden soisi paremmin heijastuvan lain kirjaimesta ja hengestä – samoin kuin sen, että vaaleilla valittu poliittinen johto vastuussa myös valitsijoilleen.

Valtion ohjauksella on ehkä haluttu varmistaa, että siirtyminen uuteen hallintokulttuuriin etenee hallitusti. Vaarana on kuitenkin se, että siirtymävaihetta ajatellen rakennetaan menettelytapa, joka on vuosittaisena käytäntönä tarpeettoman raskas. Rutiininomainen asiakirjamylly pikemminkin estää kuin nopeuttaa tarvittavia muutoksia. Tämä kantapään kautta saatu kokemus on syytä ottaa vakavasti.

Valtion on ilman muuta oltava hyvin perillä siitä, missä mennään ja valtion on myös voitava nopeasti ja tehokkaasti puuttua ilmiselviin epäkohtiin. Tästä ei kuitenkaan saa syntyä sitä vaikutelmaa, että valtio on mukana ikään kuin ylimmäisenä sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen järjestäjänä. Vastuu on maakunnilla ja maakunnilla on myös osaamista omasta takaa. Vastuun kirkastamiseksi suunnittelua ja ohjausta koskevia pykäliä olisi hyvä keventää, jos se vielä on mahdollista.

Lakiluonnoksen 24 §:n mukaan sosiaali- ja terveysministeriöllä ja valtionvarainministeriöllä on velvollisuus käydä vuosittaiset neuvottelut erikseen jokaisen hyvinvointialueen kanssa. Pykälään on sisällytetty myös neuvottelujen esityslista. Yksityiskohtiin menevä säätely johtaa siihen, että molemmin puolin sidotaan kapasiteettia kaavamaisiin neuvottelutapaamisiin, niihin valmistautumisiin, raporttien laatimiseen ja asiakirjaseurantaan, oli tarvetta tai ei.

Kohdan muotoilua kannattaisi vielä harkita. Ministeriöllä on käytössään monia tapoja, joilla se voi tehokkaammin vaikuttaa asioiden tilaan. Käytännön elämästä tiedämme, että neuvottelujen lakisääteinen toistuvuus ja kaavamainen etenemisjärjestys on vaarallisen helppo tapa ohjata huomio pois akuuteista ja kipeästi ratkaisua kaipaavista asioista: ”Asiaan palataan seuraavalla neuvottelukierroksella”.

Kunnat ja sairaanhoitopiirit ovat tulleet neuvotteluihin aina ministeriön niin halutessa. Uskon sen koskevan myös tulevia hyvinvointialueiden johtoa. Yksinkertaisinta olisi poistaa maininta vuosittaisesta neuvottelusta erikseen jokaisen hyvinvointialueen kanssa ja jättää se harkinnan ja todellisen tarpeen varaan. Esimerkkejä neuvottelussa käsiteltävistä asioista voi sisällyttää lain perusteluihin.

Pienenä sormiharjoituksena pykäliä yhdistelemällä 24 § voisi kuulua suunnilleen tähän tapaan:

Sosiaali- ja terveysministeriön neuvottelu hyvinvointialueiden kanssa:

Sosiaali- ja terveysministeriö arvioi hyvinvointialueiden toimintaa käyttämällä hyväksi 29 §:n 2 momentissa tarkoitettua hyvinvointialueen vuosittaista selvitystä sekä 30 §:ssä tarkoitettua hyvinvointialuekohtaista Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen asiantuntija-arviota. Hyvinvointialueen järjestämisvastuun toteutumisen seurannassa ja arvioinnissa kiinnitetään erityisesti huomiota hyvinvointialueen strategisten tavoitteiden toteutumiseen.

Sosiaali- ja terveysministeriö neuvottelee tarvittaessa hyvinvointialueiden kanssa erikseen hyvinvointialueen järjestämisvastuuseen kuuluvien sosiaali- ja terveydenhuollon tehtävien toteuttamisesta. Valtiovarainministeriö osallistuu neuvotteluihin.

Neuvottelut on käynnistettävä viipymättä, jos 22 §:ssä tarkoitettujen sosiaali- ja terveydenhuollon valtakunnallisten tavoitteiden toteutuminen on alueella vaarantumassa.

Sosiaali- ja terveysministeriö ja valtiovarainministeriö voivat tarvittaessa antaa hyvinvointialueelle järjestämistä koskevia toimenpidesuosituksia.

Sosiaali- ja terveysministeriö laatii yhteistyössä hyvinvointialueen kanssa pöytäkirjan käydyistä neuvotteluista. Asiakirja julkaistaan julkisessa tietoverkossa

Edellä mainittua sovelletaan myös HUS-yhtymään siltä osin kuin se järjestää terveydenhuoltoa. HUS-yhtymän neuvotteluihin osallistuvat myös Uudenmaan hyvinvointialueet ja Helsingin kaupunki.

Alkuun palatakseni en ehdota keskittämistä enkä hajauttamista, vaan asettumista niiden puoliväliin. SOTE sellaisenaan keskittää paikallista ja alueellista päätöksentekoa. Siirtymävaiheessa syntyy kysymyksiä, joihin tarvitaan valtion ohjausta ja opastusta, mutta sitä varten päätöksentekoa ei kannata rutiininomaisesti keskittää edelleen ylöspäin valtion keskushallintoon.

Ollaanko käännekohdassa?

Keskiviikko 20.5.2020 klo 10.14 - Markku Lehto

Mielipidemittaukset osoittivat, että suomalaisten mielissä ehti parin vuoden ajan vahvistua huoli elinympäristön tulevaisuudesta. Pandemia on siirtänyt sen huolen ajattelun takamaastoon. Vähitellen on kuitenkin vastattava siihen kysymykseen, miten näistä molemmista selvitään. Emme ole ensimmäistä kertaan suurten muutosten äärellä. Tähän päivään on tultu monien kriisien läpi.

Toisin kuin joskus väitetään, historiasta voi oppia yhtä ja toista. Vaikeuksia kyllä tulee vastaan, kun pitäisi päätellä, miten opittua sovelletaan. Joukko arvostettuja suomalaisia historiantutkijoita on rohjennut lähestyä tätä kysymystä. Tuloksia voi lukea Juhani Koposen ja Sakari Saaritsan toimittamasta kirjasta ”Nälkämaasta hyvinvointivaltioksi”. Kirjasta piirtyy monipuolinen kuva niistä poluista ja polkujen mutkista, joita pitkin tähän päivään on tultu.

Jos katsotaan pitkiä trendejä, havaitaan, että talouden mittapuulla Suomi alkoi lähestyä länsimaita jo 1920-luvulla. Samalle uralle noustiin kuitenkin vasta 1970-luvulla. Monipuolisempi tapa kuvata yhteiskunnan muutosta on käyttää YK:n kehitysohjelman UNDP:n inhimillisen kehityksen indeksiä (HDI). Tästä hieman muunnellulla HHDI-indeksillä on vertailtu 22 teollistuneen maan kehitystä vuodesta 1870 vuoteen 2007. Tämän indeksin valossa Suomi oli todella periferiassa vielä Snellmanin aikoihin, mutta nousu hyvinvoivien kansakuntien joukkoon on vakuuttava. Lähtövuonna Suomi oli toiseksi viimeinen ja päätevuonna seitsemän parhaan joukossa. Näin siitä huolimatta, että tässä välissä on ehditty kokea vastoinkäymisiä toisensa jälkeen.

On paljon keskusteltu siitä, mikä on talouskasvun, terveyden ja koulutuksen keskinäinen suhde. Siihen ei ole yksiselitteistä vastausta. Suomen historiassa näyttää talouskasvu edeltäneen koulutustason ja terveydentilan kohentumista. Vasta viime vuosisadan jälkipuolisolta lähtien on tilastoaineiston perusteella havaittavissa myös toiseen suuntaan kulkeva vaikutus, jonka mukaan koulutus ja osaaminen myötävaikuttaa talouskasvuun ja taloudelliseen kilpailukykyyn. Siihen luotetaan muun muassa Vihriälän ryhmän suosituksissa.

Viime aikoina on kehityspolkujen tutkijoita kiinnostanut erityisesti yhteiskunnallisten instituutioiden vaikutus. Daron Acemoglu ja James A. Robinson ovat käsitelleet tätä kirjassaan ”Why Nations Fail”. Instituutiot sanana tarkoittaa heidän kielenkäytössään pikemminkin vallitsevia tapoja, arvoja, valtasuhteita ja perusoikeuksia. Tarvitaan tasapaino keskitetyn ja hajautetun vallankäytön välille, turvallinen ja avoin omistusoikeus sekä vaihdanta, josta korruptio on kitketty pois. Yhteiskuntaan tarvitaan luottamuksen ja avoimuuden ilmapiiri. Näistä muodostuu kohtalon voima, joka ruokkii hyvien tekojen kehää tai jos näissä epäonnistutaan syntyy kielteinen noidankehä. Kehitykseen vaikuttaa myös se, osataanko historiallisessa käännekohdassa tehdä oikea valinta. 

Omaa uskoamme tulevaisuuteen lisää se, että ”instituutiomme” ovat auttaneet ja auttanevat edelleen meitä pysymään hyvien päätösten ja toimenpiteiden kehällä. Uudistumishaluakin on ollut ilmassa. Historiasta emme kuitenkaan saa vastatausta siihen, kuinka suurten muutosten edessä juuri nyt olemme.

Yritykset etsivät vastauksia omalla suunnallaan. Niiden sopeutumista pandemian jälkeiseen aikaan on nyt tuettu myös valtion kehittämisrahoilla.  Näin on syytäkin tehdä: uudistamiseen ja uudelleen ajatteluun on tarvetta siitä riippumatta, kuinka dramaattisessa käännekohdassa ollaan. Nyt saatujen kokemusten perusteella on esimerkiksi syytä etsiä ratkaisuja, jotka vähentävät harvan asutuksen ja syrjäisen aseman suomalaisille tuomaa haittaa tai kääntävät sen suorastaan eduksi. Mitä sulavammin sähköinen puheen ja kuvan siirto onnistuu, sitä enemmän fyysisiä tapaamisia voidaan korvata virtuaalisella vuorovaikutuksella ja sitä vähemmän rasitamme ympäristöä. Osaamistakin meillä on. Ainakin suomalaiset ovat kunnostautuneet pelimaailman kehittelijöinä.  

Historiaa tutkimalla löydämme ehkä uutta ymmärrystä myös siitä, mitä kaikkea hyvinvointi voi tarkoittaa. Otetaan esimerkiksi työ. Miksi työ kuvataan taakkana? Tutkimusten mukaan monet kokevat työn tuovan enemmän flow-tuntemuksia kuin vapaa-ajan vieton. Työ toisin sanoen tuo heille elämään tarkoituksen ja vapaa-aika tyhjyyden, jos hieman kärjistää. Silti vapaa-aikaa halutaan lisää ja ”hyvää” tavoitellaan tavaroita ja palveluja kuluttamalla. Lienee paikallaan tuulettaa myös vanhoja käsityksiä hyvinvoinnin synnystä ja sisällöstä taloudellisten ja tuotannollisten muutosten rinnalla. 

Jos pandemia on voima, joka puristaa ajatuksista uusia timantteja, jotain on saatu menetysten vastapainoksi. Aikaisemman kokemuksen perusteella on hyviä toiveita, että olemme nopeiden omaksujien joukossa. Parhaassa tapauksessa muutoksen tekijöinä.

Työhyvinvointia kapeasti tai laveasti

Torstai 9.8.2018 - Leo Suomaa

Tiettyjen tunnusmerkkien perusteella voidaan sanoa: tällä työpaikalla on työhyvinvointia, tämä on työhyvinvointityöpaikka. Työhyvinvointia luodaan työhön, työyhteisöön ja työympäristöön kohdistuvilla toimenpiteillä. Jopa 91 prosenttia suomalaisista HR- ja liiketoimintajohtajista sekä asiantuntijoista vastasi kyselyyn kokevansa työhyvinvoinnin tuottavuuden lähteenä tärkeäksi tai erittäin tärkeäksi teemaksi.  Samojen vastaajien mielestä Suomessa valmiudet vastata työelämän muutoshaasteisiin ovat kuitenkin heikommat kuin muualla.

Lue lisää »

Tällä kertaa tekoälyajan näköaloja

Perjantai 29.6.2018 - Leo Suomaa

Tekoälyajan työtä on selvitetty työryhmässä ja tulokset on julkaistu otsikolla Tekoälyajan työ. Mitä vaikutuksia tekoälyllä on tai voi olla. Etualalle ovat nousseet huolen aiheet. Tekoälyn avaamien mahdollisuuksien maalailu jää työryhmän muistiossa vähälle. Tekoäly – ilmeneepä se sitten tekojärkenä, tekotunteena, tekoluovuutena tai esimerkiksi tekovastuuna – meillä on, mutta kansallisen luottamusloikan tarpeellisuus voidaan tiivistää yhdeksi virkkeeksi: Liki mahdoton olisi tilanne, jossa väestön enemmistö kokisi asemansa heikentyvän.

Lue lisää »

Aikuisten leikkiä?

Tiistai 13.3.2018 - Leo Suomaa

Mikä pakko on ajatella, että ihminen on homo faber? Jospa ihminen onkin homo ludens: Työ on aikuisten leikkiä. Ollaan siis reilusti eri mieltä käsitteistään tarkan J.V. Snellmanin näkemyksen kanssa: ”Työ ei ole muutettava leikiksi, sillä se on täyttä todentekoa; leikki ei ole muutettava työksi, sillä leikki on ja sen pitää olla huvia.”

Lue lisää »

Häikäisevä käänne talouskehityksessä tukee hyvinvointia

Tiistai 27.2.2018 - Kalle Laaksonen

Sanonta ”yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa” pätee hyvin, kun tarkastellaan Suomen kansantalouden kehitystä edellisen ja nykyisen vaalikauden aikana. Kataisen ja Stubbin hallitusten kausi kesästä 2011 kesään 2015 jää taloushistoriaan kautena, jolloin Suomen talous sakkasi. Takana oli tosin Yhdysvalloista vuonna 2008 alkanut finanssikriisi, joka romahdutti Suomenkin viennin vuonna 2009. Vanhasen hallituksen aikana saatiin talouden toipuminen aikaan, mutta laskukausi alkoi uudelleen vuoden 2011 aikana.

Lähde: Tilastokeskus: Findikaattori

Oheisessa kuvassa Tilastokeskuksen laskema kuukausittainen suhdannekuvaaja on indeksoitu niin, että sekä Kataisen hallituksen että Sipilän hallituksen alussa pisteluku on 100. Kuukausimuutokset suuntaan ja toiseen kertovat talouskasvun nousuista ja laskuista.

Lue lisää »