Uskottava menneisyyden kuvaaminen on paljon vaikeampaa kuin tulevaisuuden kuvailu. Monella on näet kokemusasiantuntemusta menneisyydestä. Tulevaisuutta voi maalailla vapaammin.

Kotihyllystä osuvat käteeni esimerkiksi Gustav Bangin Nykyaika (WSOY 1908), Osmo A. Wiion toimittama Tieteen eturintamasta (W+G 1969), Wariksen, Allardtin ja Wiion Valinnan yhteiskunta (W+G 1970) sekä Heinämaan ja Tuomen Ajatuksia synnyttävät koneet (WSOY 1989).  Bang kuvailee hiilivoimalla käyvää suurteollisuutta. Tieteen eturintamassa ja Valinnan yhteiskunnassa puhutaan mm. automaation yhteiskunnallisista vaikutuksista. Ajatuksia synnyttävissä koneissa keskusteluun tulee sitten myös tekoäly.

Ponnistelematta muistiin palaa myös vuoden teknologiakomitea ja sen mietintö vuodelta 1980. Silloin puhuttiin mikroelektroniikasta ja informaatioyhteiskunnasta sekä elinkeinorakenteen muuttumisesta niin, että enemmistö työntekijöistä olisi toimiva tietoa tuottavissa, käsittelevissä ja jakavissa informaatioammateissa. Vähän myöhemmin Matti Virtanen pani kirjansa nimeksi Tehtaasta studioon.

Miksi nämä piti luetella tässä? No siksi, että niillä on ollut ikään kuin rokotukseen verrattava vaikutus, kun käsille on tullut jokin uusi samantyyppinen julkaisu. Nyt mielenkiinnon kohteena näyttää olevan tekoäly. Erityisesti tekoälyajan työtä on selvitetty työryhmässä ja tulokset on julkaistu otsikolla Tekoälyajan työ. Neljä näkökulmaa talouteen, työllisyyteen, osaamiseen ja etiikkaan (Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja 19/2018).

Raportissa on aluksi työryhmän puheenjohtajan eli Osmo Soininvaaran ajatuksia tekoälyajan työstä. Sitten on luku neljästä eri teemasta: Tekoälyn kasvu- ja työllisyysvaikutukset; Työmarkkinadynamiikka teknologisessa murroksessa; Oppiminen ja osaaminen muutoksessa; ja Tekoälyteknologian hyvä soveltaminen ja etiikka. Teemaluvut päättyvät politiikkasuosituksiin. Alkusanojen mukaan raportin politiikkasuositukset ja päätelmät eivät välttämättä edusta koko työryhmän näkemystä, ”mutta kuitenkin enemmistön näkemystä”. Politiikkasuosituksia on yhteensä 28. Niitä ei ole osoitettu minkään tai kenenkään toimeenpantavaksi, vaan ne on ilmaistu passiivilauseina.

Osa suosituksista olisi voitu tehdä, vaikka tekoälystä ei olisi aavistustakaan. Hyviä asioita voi ehdottaa ja kannattaa joka yhteydessä. Esimerkiksi koulutustason kohottaminen on hyvä tavoite; olisi hyvä, jos kaikilla olisi myös toisen asteen tutkinto (ja vielä parempi olisi, jos kaikki saisivat peruskoulun päättötodistuksen). Julkisuudessa eniten huomiota lienee saanut työryhmän kaavailu miljoonan suomalaisen uudelleenkoulutustarpeesta ja ehdotus koulutussetelistä koulutuksen toteuttamiskeinona.

Tekoäly synnyttää yhteiskunnallisen murroksen, sanotaan. Millaisen murroksen työryhmä arvelee sen synnyttävän työmarkkinoilla? Lähtökohta on tuttu ja turvallinen. Hyvinvoinnin kehitys riippuu edelleen työllisyyden ja työn tuottavuuden kasvusta. Vaikka tai koska työryhmän aiheena oli tekoälyaika, sen tarkastelu kohdistuu ensi sijassa työllisyyden eikä tuottavuuden kasvattamiseen.

Jos tekoäly ei ole murtava voima, joka muuntaa olemassa olevaa, järisyttää totuttua ja kääntää toimialojen arvoketjut ja logiikan päälaelleen, vaan saumatonta jatkoa teknologian kehitykselle, on luontevaa pohtia työllisyysastetta ja työvoiman siirtymistä alemman tuottavuuden työpaikoista korkeamman tuottavuuden työpaikkoihin. Toinen vaihtoehto on se, että tekoäly on murtava voima. Talouskasvua voi heikentää se, että työn ei anneta siirtyä missä tahansa työpaikoissa ihmisiltä automaateille: jos tuottavuuden ei anneta kasvaa.

Tähän soveltuu työryhmän käyttämä kuluttajan ylijäämään liittyvä ajatusleikki: Kuinka paljon kuluttaja vaatisi hyvitystä esimerkiksi siitä, että ei voisi vuoden aikana käyttää sähköä? Ajatusleikkiä mukaillen: Kuinka paljon yhteiskunta tai kansantalous olisi valmis kärsimään hyvinvointitappioina siitä, että tekoälyä ja muita tarjolla olevia teknologisia mahdollisuuksia olisi jätettävä käyttämättä?

Tekoälyllä on korvausvaikutus ja tuottavuusvaikutus. Korvausvaikutus tarkoittaa, että tekoälyn avulla pienemmällä työpanoksella saadaan suurempi tuotos. Tuottavuusvaikutus tarkoittaa sitä, että samalla tuotteiden hinnat halpenevat, mikä toisin sanoin sanottuna tarkoittaa, että kotitalouksien ostovoima kasvaa.

Näin tapahtuisi ja automatisointi etenisi vapaasti toimivilla markkinoilla enemmän kuin on hyvinvoinnin kannalta optimaalista, työryhmä toteaa. Käyttääpä se myös ihannetilan käsitettä. Sitä työryhmä ei sano selväkielisesti, mikä on hyvinvoinnin kannalta optimaalista, saati että se kuvailisi ihannetilan. Politiikkatoimia se kuitenkin ehdottaa pohdittavaksi näistä lähtökohdista.

Työryhmän näkemyksen mukaan innovaatiopolitiikalla ei pidä kiihdyttää automaatiota. Ajatuskokeena voi miettiä, miten tämä ajatus suhtautuu jo automatisoituihin toimintoihin. Missä vaiheessa esimerkiksi puhelinliikenteen automatisoinnin pidättely olisi ollut jollain tavalla hyväksi. Muistan ajan, jolloin paikallispuhelut oli jo automatisoitu, mutta kaukopuhelut olivat vielä käsivälitteisiä. Silloin kaivattiin kiihdytystä…

On ymmärrettävää, että työryhmä ei ole miettinyt tekoälyn kehitystä tai kehittämistä. Sen tehtävä on ollut reaktiivinen: Mitä vaikutuksia tekoälyllä on tai voi olla. Etualalle ovat nousseet huolen aiheet. Tekoälyn avaamien mahdollisuuksien maalailu jää työryhmän muistiossa vähälle. Riittää, kun tuottavuushyppy tehdään niin, ettei saada aikaan yhteiskunnallista kurjistumista, muistiossa toivotaan. Tämä huokaus on syytä panna merkille. Tekoäly – ilmeneepä se nyt ja vastedes sitten tekojärkenä, tekotunteena, tekoluovuutena tai esimerkiksi tekovastuuna – meillä on, mutta miten siihen tulisi suhtautua? Teknologista harppausta vastaavaa kansallista luottamusloikkaa ei ilmeisesti ole otettu eikä sitä erityisesti valmistellakaan. Työryhmän suositus tekoälyn rinnalla käyttöön otettavista muutoksista työtavoissa ja organisaatioissa on oikean suuntainen mutta vaatimaton tavoite.

Päällimmäiset työryhmän esiin nostamat työtä koskevat huolenaiheet liittyvät työllisyyteen, tulonjakoon ja mahdollisiin epäoikeudenmukaisuuksiin.

Työllisyyttä koskevat huolet aiheutuvat luovasta tuhosta. Tekoäly on nyt luovan tuhon moottori. Työpaikkoja syntyy ja häviää. Jos tekoäly on tavanomaista teknologiaa, työpaikkoja todennäköisesti syntyy enemmän kuin niitä häviää, kuten aina ennenkin on tapahtunut. Toinen vaihtoehto on se, että tekoäly ei ole tavanomaista teknologiaa, emmekä kokemusperäisisesti voi arvioida sen vaikutuksia. Niin tai näin, työryhmän kanta on selvä: valtiovallan ei pidä häiritä luovaa tuhoa. Sen mielestä tulee ylipäätään välttää ratkaisuja, joilla luova tuho häiriintyy.

Tekoälyn käyttöönotto vaikuttaa tuottavuuteen. Tuottavuuden kehitys vaikuttaa tulonjakoon. Tuottavuuserot tarkoittavat myös sitä, että ”työn hinnan hajonta yritysten välillä” kasvaa. Ne yritykset, jotka onnistuvat toisia paremmin soveltamaan uutta teknologiaa, pystyvät myös maksamaan parempia palkkoja. Tästä samasta asiasta on kysymys paikallista sopimista koskevassa keskustelussa, minkä voi muotoilla näinkin: Onko huonosti tuottavilla yrityksillä oltava mahdollisuus maksaa vähemmän? Työryhmä ei siitä suoraan keskustele, mutta sen sanoja lainaten semmoiset mahdollisuudet ehkä ”vääristävät markkinoiden toimintaa niin, että tuottavuutta vahvistava yritys- ja työpaikkarakenteiden muutos eli luova tuho häiriintyy”.

Mutta myös työntekijöiden osaamisten työmarkkina-arvo muuttuu. Semmoisesta osaamisesta, joka on halvalla automatisoitavissa, työnantajan ei kannata maksaa maltaita. Työntekijöiden osaamisen työmarkkina-arvo voi laskea esimerkiksi silloin, kun tekoäly tulee vaikkapa töihin, joissa tähän saakka on ollut korkeasti koulutettuja, joista muistiossa malliksi mainitaan juristit, lääkärit ja pankinjohtajat.

Oikeudenmukaisuuskysymys – ja samalla kansallisen luottamusloikan tarpeellisuus – voidaan tiivistää yhdeksi virkkeeksi: Liki mahdoton olisi tilanne, jossa väestön enemmistö kokisi asemansa heikentyvän. Työryhmä toteaa, että muutos korostaa heikompien suojelun tarvetta. Samaan hengenvetoon se huomauttaa, että se taas voi kasvattaa työmarkkinoiden jäykkyydestä aiheutuvia haittoja. Jotta haitallisia jäykkyyksiä vältettäisiin, tarvitaan valtion sosiaaliturva- ja koulutusjärjestelmän vahvistamista.

Jos tekoäly on sillä tavalla järisyttävä ja murtava voima, kuin sen sanotaan olevan, se sekoittanee myös työmarkkinat ja niiden osapuolten perinteiset roolit. Siinä tilanteessa olisi kysyttävä, onko joitakin semmoisia tekoälyn – tai esimerkiksi laajennetun todellisuuden – synnyttämiä potentiaaleja, joiden hyödyntämiseksi tarvitaan uusia rooleja, kuten esimerkiksi osakeyhtiö oli aikoinaan. Yhtä tärkeää olisi saada kuva niistä riskeistä, joita murros puskee esille, jotta niille saadaan osapuolet ja jotta ne saadaan älykkäästi säänneltyä. Mutta ennustelut ja odotukset eivät välttämättä toteudu. Niinkin saattaa käydä, että kiinnostus tekoälyaikaan menee ohi suunnilleen samalla tavalla kuin menivät atomiaika, avaruusaika ja myös teknologiakomitean kaavailema informaatioyhteiskunta…