Hyvinvoinnin juuria ja tulevaisuutta

Politiikkaa vaiston varassa

Torstai 12.5.2022 klo 7.50 - Markku Lehto

Taloustieteen Nobelilla palkittua George A. Akerlofia häiritsi finanssikriisin jälkeisissä tunnelmissa talousteorioihin rakennettu kuva kovin rationaalisesta ihmisestä. Siitä seuraa teorioiden puutteellinen kyky selittää niin tavallisten ihmisten kuin korkeiden päättäjien tekemiä taloutta koskevia päätöksiä. Yhdessä toisen taloustieteen professorin, Robert J. Shillerin kanssa he päättivät kirjoittaa aiheesta kirjan. Se ilmestyi samana vuonna 2009 myös suomennettuna nimellä ”Vaiston varassa”. Nimi kuvaa ydinsanoman. Päätöksiä tehdään usein vaistojen ohjaamana.

Tämä herättää kysymyksen, voisiko sama koskea äänestyskäyttäytymistä ja puoluevalintoja. Mielipidetiedustelujen tuloksia on tapana tulkita yksittäisten tapahtumien perusteella. Monille riittää selitykseksi puolueen päätös asiasta X tai kansanedustajan Y lausunto. Ihmisten tapa hahmottaa asioita ja muodostaa puoluekantansa on kuitenkin monisyisempi. Perustava kysymys on, tietävätkö ihmiset itse, miten he ovat valintansa tehneet. Vaistojen merkitystä korostettaessa oletetaan kannanottojen muotoutuvan ainakin osaksi tietoisuuden ulkopuolella. 

Lyhyesti vaistoihin nojaava päättelyketju on seuraava. Puolueen valinta perustuu puolueesta syntyneeseen mielikuvaan, jota ihminen vertaa omaan mielentilaansa. Mielikuva rakentuu, kun henkilö arvioi perusvaistoilla, miten puolueen kannanotot  vastaavat ulkoisiin tekijöihin. Kokonaisarvion eli lopullisen valinnan määrittelee laumavaisto.

Ulkoisia tekijöitä ovat usein esillä olevat asiat kuten ansiotaso, eläkkeet, tuloerot, velkaantuminen, talouskasvu, maahanmuutto, ulkoinen turvallisuus, ilmastonmuutos ja asuinympäristön laatu. Ihmiset punnitsevat näitä mielessään ja antavat niille erilaisia merkityksiä, joita he vertaavat puolueiden tarjoamiin painotuksiin ja selityksiin. Jonkun puolueen hyvät lupaukset eivät saa äänestäjiä puolelleen, mutta miksi toinen onnistuu?

Sovellan tässä vapaamuotoisesti Akerlofin ja Shillerin ajatuskehikkoa. Ihmiset vertailevat puolueita perusvaistojen mukaisilla ulottuvuuksilla. Ensimmäisenä herää kysymys luotettavuudesta, vaikuttaako puolueen tarjoama kuvaus tietystä ongelmasta ja sen ratkaisusta luotettavalta. Kysymys on ennen muuta tunteesta, tuntuuko linjaus uskottavalta. Toiseksi mielessä pyörii kysymys puolueen vastauksen oikeudenmukaisuudesta. Onko siinä otettu huomioon riittävästi näkökohtia, mitä on unohdettu ja onko painotus oikea? Kolmanneksi herää kysymys puolueen tarjoaman mallin moraalisesta kestävyydestä. Onko vastuusuhteet määritelty oikein, tuleeko puolueen kannan mukaan toimittaessa mukaan vääriä ihmisiä ja liikaa vapaamatkustajia? Neljäntenä kysytään, mikä on puolueen tarjoaman mallin taloudellinen kestävyys. Rakentuuko se hiekalle? Viidentenä ulottuvuutena on puolueen eri ongelmiin tarjoaman kertomuksen yleisvaikutelma, iskeekö se suoneen. 

Harva jos kukaan tekee tällaista vertailua systemaattisesti. Väitteet ja vastaväitteet hakevat muotoaan ja painoaan enemmän tai vähemmän satunnaisesti etenevässä pohdinnassa. Lähestyminen on holistista. Pyrkimyksenä on löytää puolue, joka tarjoaa hyvän ”kokonaisselityksen”, mutta kuinka tuo mielikuva syntyy?

Robert Prechter on kehitellyt Socionomics-teoriaa, jota Mikko Ketovuori kuvaa kirjassa ”Laumavaiston varassa”. Se ei ole ajatuksena uusi. Muistamme jo Aristoteleen lausuman, jonka mukaan ihminen on sosiaalinen eläin. Haluamme elää yhdessä ja tuntea saavamme osaksemme arvostusta. 

Laumavaisto viittaa samaan asiaan. Kun punnitsemme eri puolueiden synnyttämiä mielikuvia, emme tee sitä ynnäämällä arvoja dimensio dimensiolta, vaan hyvin kokonaisvaltaisesti. Poimimme tiedostamattamme vaikutteita sieltä täältä. Meitä ohjaa ikiaikainen laumavaisto, haluamme löytää lauman, jossa koemme olevamme kotona. Kotoisuus saattaa perustua ankaran henkisen painin lopputulemaan, mutta myös kotoa perittyihin arvoihin. Kodin löydettyämme laumavaisto saattaa myös muuttaa sekä mielikuvaamme puolueesta että omaa mielentilaamme. Suljemme silmämme asioilta, joista emme oikeastaan pidä, mutta jotka kuuluvat lauman identiteettiin ja vastaavasti korostamme ominaisuuksia, jotka ovat osa puoleen laumakäyttäytymistä. 

Vaistojen muistaminen on tarpeen, kun puolue kummastelee, mikseivät lupaukset vetoa äänestäjiin. Asiallisesti taitava viestintä voi epäonnistua perusvaistojen testissä puhumattakaan, että se onnistuisi herättämään itselleen suopeaa laumavaistoa. Politiikka on yhdistelmä tietoa, taitoa ja tunnetta. Politiikan taikurit voivat onnistua herättämään laumavaiston taitavilla vihjeillä ja ärsykkeillä ja saatuaan vastakaikua  huolehtivat siitä, että asiakysymyksiä kuten valtion velkaantumista tai tuloeroja käsiteltäessä muistetaan heitellä perusvaistoihin vetoavia täkyjä. 

Ammatin ja työn rooli puoluepoliittisen lauman määrittelijänä on vähentynyt. Kun samaan aikaan ylikansallisten voimien ja sosiaalisen median rooli vahvistunut, vanhat poliittiset kiinnikkeet ovat hapertuneet. On tullut tilaa jytkyille niin meillä kuin muualla.

Valtaa tavoitteleva poliitikko aistii myös ajan hengen. Prechter viittaa siihen väittämällä, että laumavaistolla on oma dynamiikkansa. Sen ohjaama mieliala aaltoilee positiivisen ja negatiivisen ääripisteen välillä. Kuljemme uudistushenkisestä hurjastelusta turvallisuutta tavoittelevaan maailmankuvaan ja taas takaisin. Esikuvana mieleen tulee väistämättä yin ja yang, kiinalaisen filosofian kaksi vastakkaista voimaa. 

Viimeisen kolmen vuosikymmenen kehityskulkuun sovellettuna yang toteutui globaalina avautumisena ja uskona häiriöttömään talouskasvuun. Yin tuli kuvaan finanssikriisin ja pandemian mukanaan tuomana sulkeutumisena. Turvallisuusnäkökohdat ovat sekä pandemian että sotatilan takia nyt vahvasti esillä. Laumasta haetaan ennen muuta turvaa.

Poliittisen puolueen yhteiskunnallinen tehtävä

Torstai 19.8.2021 klo 14.40 - Markku Lehto

Poliittinen puolue tarjoaa yhden tien vallankäyttöön eikä suinkaan vähäisen. Puolueet nähdäänkin usein ensi sijassa vallan tavoittelun välineenä, mutta yhtä perusteltua on tarkastella niitä yhteiskunnalliselle uudistustyölle tarkoitettuna väylänä ja voimana.

Kumpaa puolta sitten painottaakin, on selvää, että yhteiskunnan kyky selvitä nykyisistä ja tulevista haasteista riippuu paljolti siitä, millaisia vaihtoehtoja puolueet tarjoavat meille. Kansalaisina olemme sidottuja puoluevalikoimaan. Voimme vaikuttaa valitsemalla puolueista sen, jonka näkemys asettuu lähimmäksi omia ajatuksiamme. Äänestäjinä toivomme löytävämme vaihtoehdon, joka tarjoaa ratkaisun aikamme suuriin ongelmiin.

Miltä tilanne näyttää? Tarjolla on puolueita, joiden juuret ulottuvat yli sata vuotta sitten vallinneisiin tuotantorakenteisiin ja ideologioihin. Värit ovat haalistuneet samalla, kun ne ovat lähestyneet toisiaan. Tarjolla on myös tuoreempia vaihtoehtoja, joista yksi korostaa ympäristökysymyksiä ja toinen etniskansallisia näkökohtia. Viimeaikaista kehitystä luonnehtii käpertymien kansallisen edun valvontaan. Kunnallisvaaleissa pääministeripuolue hyötyi koronaepidemian kansallisesta hoidosta, oikeistopuolue vahvistui kansallisena talouspuolueena ja perussuomalaiset kansallismielisenä ”rajat kiinni” puolueena. Ilmastokysymyksissä heräteltiin kansallista vastuuta. Se ei johtanut vihreiden voittoon. Sivuhuomautuksena mainittakoon hieman huvittavana puolena se, että kansallisten piirteiden korostaminen on kansainvälinen ilmiö.

Mihin tässä rakennelmassa sijoittui keskusta? Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa puolue menestyi lupaamalla saattaa maan talouden kuntoon. Potilas tervehtyikin, mutta lääkkeet eivät maistuneet äänestäjille ja puolue putosi suurten puolueiden kärkisijoilta. Uuden vetovoimaisen position löytäminen on osoittautunut vaikeaksi.

Sen ei pitäisi nykyisissä oloissa olla ylivoimaista. Puolueen lähtökohdat ovat kansallismielisiä, lähellä luontoa, ne korostavat yritteliäisyyttä, vastavuoroisuutta, ihmisläheisyyttä ja paikallisten voimien vahvistamista. Juuri tällaiselle olettaisi olevan kysyntää. Pandemia on osoittanut keskittymisen vaarat, globalisaation haitat näkyvät tuotantoketjujen häiriöinä, etätyö on yleistynyt ja tarjonnut uusia mahdollisuuksia yhdistää työ ja asuminen, yritteliäisyys ja palkkatyö ovat löytäneet uusia yhdistelmiä, maa- ja metsätalous, metsäteollisuus mukaan lukien, tarjoavat ratkaisuja ilmasto-ongelmiin ja jopa alkutuotanto laajemmin ymmärrettynä on osatekijänä uudessa teknologiassa akkuteollisuutta myöten.  Puhumattakaan hoidon, hoivan ja opiskelun järjestämismahdollisuuksista keskustan jo vuosikymmeniä sitten esittämien suuntaviivojen mukaan. Miksi tämä ei pure?

Kansanomaisesti sanottuna vaikuttaa siltä, että keskustan puolueväkeä vaivaa uskon puute. Voimia kuluu toisten tekemien siirtojen torjumiseen ja kauhisteluun. Puoluejohdon linjaukset vaikuttavat uudistushaluisilta. Jos kenttäväen usko olisi entisellään, näillä eväillä menestyttäisiin, mutta ei nyt. Puheet eivät herätä kentällä keskustelua eivätkä käännä kannatusta nousuun. Jäädään odottelemaan lippua, jonka taakse nuo kymmenet pyrinnöt asettuisivat.

Monet vanhat puolueet ympäri Eurooppaa ovat ajautuneet samoihin vaikeuksiin. Entiset kannattajat ovat löytäneet kodin muualta. Ajatussuunta tuskin on kokonaan hävinnyt, mutta puolue kylläkin. Vanhojen puolueiden ongelmana on ollut samastuminen viranomaisen rooliin. Se ei ole puolueen tehtävä. Puolueen on valittava puolensa, oltava puolueellinen.

Puolueen yhteiskunnallisena tehtävänä on osoittaa selvästi ja näyttävästi, mihin se haluaa muutosta ja miten se poikkeaa kilpailevista vaihtoehdoista. Tahdonilmaisu ei sellaisenaan tuota tulosta, jos se jää ilmaan erillisenä hokemana. Se on sovitettava yhteiskunnalliseen kehykseen. Silloin siitä tulee uskottava.

Jos puolueen tavoitteena on tasavertaisten kehittymisedellytysten turvaaminen maan eri alueilla, sen on tunnistettava alueiden erilaisuus ja tunnustettava niiden keskinäinen riippuvuus. Hyviin tuloksiin ei päästä, jos yritetään harjoittaa maaseutupolitiikkaa miettimättä, millaista on kaupunkipolitiikka ja päinvastoin. Mahdollisuuksia punnittaessa on avattava uusia luukkuja, on käytettävä luovuutta ja ennakkoluulottomuutta. Tuloksien saamiseksi tarvitaan pitkäjänteistä työtä ja myös realismia.  

Valitsijoiden näkökulmasta katsottuna olisi paikallaan, että tarjolla olisi sellainen puolue, joka painottaa toiminnassaan alueellisten voimavarojen käyttöä ja tarjoaa näkymän alueiden väliseen työnjakoon ja yhteistyöhön. Tarvitsemme pääkaupungin ja tarvitsemme maaseudun. Kysymys on ihmisistä. Kaikki me asumme jollakin alueella.

Aluekehitys ei ole sidottu vain kansallisiin puitteisiin. On ajateltava avarammin. On ennakoitava, miten valtion maantieteellinen merkitys muuttuu. Hyvässä ja pahassa olemme riippuvaisia siitä, mitä muilla alueilla tapahtuu. Teknologia voi kehittyessään vähentää syrjäisen sijaintimme tuomia haittoja. Mutta vanhat vitsauksetkaan eivät häviä. Kulkutaudit, väestöongelmat, sodat, nälänhädät ja luonnonmullistukset koskevat suoraan tai välillisesti meitä silloinkin, kun emme ole niiden keskipisteessä. Niiden kanssa eläminen vaatii alueellisten erojen ja eri alueiden dynamiikan tuntemista.

Poliittisen sanoman selkeys ja vastuullisuus

Sunnuntai 28.2.2021 klo 12.06 - Markku Lehto

Helsingin Sanomien poliittisena pilapiirtäjän, Kari Suomalaisen piirroksissa puolueiden profiili oli kirkkaana esillä. Oli duunareiden, maanviljelijöiden, virkamiesten ja herrojen puolueet. Hahmot olivat saaneet muotonsa vuosikymmeniä aikaisemmin. Ja suosiosta päätellen Karin hahmot vastasivat kansalaisten käsityksiä puolueiden syvimmästä olemuksesta.

Puolueilla oli selvä missio, oman sosiaaliryhmänsä etujen ajaminen. Kielenkäyttö oli reipasta eikä yksipuolisuutta pyritty väitteissä välttelemään. Sodan jälkeisinä vuosikymmeninä hallitukset olivat lyhytikäisiä ja kampittamisen keinot kovia. Sitä menoa harva kaipaa.

Vähitellen puolueet pyrkivät leimautumaan yleispuolueeksi. Siihen vaikutti ammattirakenteen muutos, ehkä myös meillä ja muualla virinnyt kiinnostus yhteiskuntatieteisiin. Politiikkaa ryhdyttiin selittämään termeillä, joita lainattiin niin sosiologiasta kuin taloustieteestä. Politologit eli valtio-oppineet tarjosivat omia näkemyksiään poliittisiin ilmiöihin.

Puolueiden väliset erot kutistuivat. Kaikilla oli sama hyvinvointipoliittinen perusvire. Painotuksissa oli eroja. Nekin oli muotoiltu tavalla, joka leikkasi särmät näkymättömiin. Ketään ei ehdoin tahdoin haluttu pelotella pois potentiaalisten kannattajien piiristä.

Nyt yleispuolueet ovat uuden haasteen edessä. Kuvasin sitä tällä palstalla 24.9.2020 otsikolla ”Keskusta- vai äärihakuinen politiikka”. Kirjoituksessa yleispuolueet, joita voi kutsua myös vanhoiksi puolueiksi oli ryhmitelty keskustaan kuuluviksi ja uudet haastajat ääripuolueiksi.

Lopetin kirjoituksen toteamalla. että jos yleispuolueet aikovat menestyä, niiden on saatava äänestäjät vakuuttuneiksi siitä, että niiden ohjelmat eivät ole vain sanahelinää, vaan vakavan työn ohjenuora ja että ne tarjoavat turvallisen tien tulevaisuuteen. Olen edelleen samaa mieltä, mutta epäilen, etteivät nykyiset tavat riitä 

Yleispuolueen ja yhtä asiaa ajavan ääripuolueen välisiä näkemyseroja on vaikea aidosti sovittaa samaan ohjelmaan hallitusta muodostettaessa. Oman ongelmansa aiheuttavat ääripuolueen nimissä sosiaalisessa mediassa esitetyt näkemykset. Ne eivät kärjekkyydessään ole neuvottelukysymyksiä. Silloin ollaan asetelmassa, jossa toiset haluavat sotaa ja toiset rauhaa. Kompromissina rauhallinen sota kuulostaisi oudolta.

Tälle rauhallisen sodan tielle yleispuolueet ovat kuitenkin lähteneet. Tätä yleispuolueet perustelevat toteamalla, että kiivailu vain kiinnittäisi huomiota ääripuolueiden näkemyksiin. Ne leimautuisivat vakavasti otettaviksi ja se vaikeuttaisi ratkaisujen hakemista. Jos riehaannutaan jokaisesta piikistä ja pilkanteosta, huomio kohdistuu vääriin asioihin. On viisaampaa ajaa omaa politiikkaa eikä riekkua muiden tahdittamana.

Johonkin rajaan asti tämän voi tulkita vastuulliseksi politiikaksi. Jossain kohdassa voidaan myös sanoa, että hyssyttely muuttuu vastuun pakoiluksi. Missä tämä raja kulkee?

Yleispuolueiden strategia muistuttaa presidentti Kekkosen pyrkimystä yhdistää kansakunta. Hänelle se tarkoitti kommunistisen liikkeen sitouttamista samohin pelisääntöihin muiden kanssa. Strategia osoittautui onnistuneeksi varsinkin, kun ottaa huomioon geopoliittisen asetelman.

Nuorempi Kekkonen julkaisi vuonna 1934 pamfletin ”Demokratian itsepuolustus”. Olot olivat toiset ja analogioihin pitää suhtautua varoen. Mielenkiintoista tähän päivään sovellettuna oli Kekkosen huoli siitä, että ”liberaali demokratia” sallii epädemokraattisten voimien mellastaa vapauden nimissä. Kumpaa Kekkosta nyt pitäisi kuunnella?

Demokratia näyttää kyllä toimivan siltä osin, että hallitusvastuu asettaa ääripuolueelle länget kaulaan. Silloin on tarkasteltava asioita samoista lähtökohdista toisten kanssa. Meno näyttäisi jatkuvan rauhallisesti eteenpäin. Äänestäjille tämä puolueen äkkikäännös on kuitenkin pettymys, josta seuraa turhautumia ja luottamus demokratiaan rapautuu. Eikä hallitusvastuusta seuraa vastuullisuutta sosiaalisen median puolella.

Miten yleispuolueet voisivat vastata edellä mainittuun vaatimukseen: ”niiden ohjelmat eivät ole vain sanahelinää ja että ne tarjoavat turvallisen tien tulevaisuuteen”? Mielestäni vastuullisuutta pitäisi kohentaa neljällä tavalla.

Ensiksi niiden on korostuneesti alleviivattava niitä arvoja ja eettisiä periaatteita, joista puolue pitää kiinni. Ne ovat asioita, joista ei neuvotella. On sanottava niin täsmällisesti, että siitä voi olla eri mieltä. Yleispuolueellekaan ei kaikki käy.

Toiseksi on kirkastettava omat tavoitteet ja lähiajan toimenpiteet. Äärisuunnat saavat kannatusta juuri sen takia, etteivät yleispuolueiden kaiken kattavat tavoitteet ole uskottavia. Profiilia on siis kirkastettava.

Kolmanneksi on järjestelmällisesti oiottava niitä väitteitä, joita yhden asian liikkeet pitävät pinnalla. Vaikka se tuntuu tylsältä, on jaksettava provosoitumatta asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin.

Neljänneksi on oltava myös itsekriittinen. Omissa näkemyksissä on todennäköisesti korjattavaa. Sekin on rohjettava tehdä.