Hyvinvoinnin juuria ja tulevaisuutta

Kaikkien kaupunki

Torstai 9.9.2021 klo 9.34 - Markku Lehto

Toteutuva kehitys voi kohdella kaltoin tulevaisuutta kuvailevan kirjan tekijää. Se tulee mieleen, kun lukee Eero Holstilan ja Timo Hämäläisen toimittamaa, vuonna 2019 ilmestynyttä kirjaa Kaupunkipolitiikan uusi aika.

Kirja valottaa ansiokkaasti kaupungistumista monesta suunnasta ja sisältää tietoa niin hallinnollisista päätöksistä kuin elävästä elämästä. Kaksi asiaa kuitenkin puuttuu, pandemian kaltaiset ilmiöt ja maaseutu. Kirjoittajat ovat jättäneet kuvaustensa ulkopuolelle huoltovarmuuden ja kaupungistumiseen liittyvän yhteiskuntavastuun.

Pandemian osalta heitä ei voi suuresti moittia. He olivat valinneet kaupunkimyönteisen lähtökohdan ja pandemian pohdiskelu olisi silloin ja siinä viitekehyksessä vaikuttanut eripariselta. Pandemian jälkeenkin kirjoittajat varmasti kirjoittaisivat suurimman osan tekstistä edelleen samalla tavalla.

Kaupunkipolitiikkaa, kaupunkeja ja ”urbanisaatiota” kuvataan monipuolisesti seutukaupunkeja unohtamatta. Uuttakin tietoa on tarjolla seutukuntien kehityksestä. Virkistävältä tuntuu toteamus, että kaupungin vetovoimatekijänä voi olla sen hauskuus. Siinä on uusille valtuustoille innovoinnin paikka.

Kokonaisuudesta lukijalle kuitenkin vähitellen hahmottuu kuva Suomesta, jossa on yksi voiman pesä, metropoli ja kaksi hyvinvointia kehräävää akselia, Helsinki-Tampere ja Helsinki-Turku. Ulkopuolelta tähän dynamoon tulee kaapeli muutamasta korkeakouluopetuksen ympärille muodostuneesta saarekkeesta.

Onpa tästä näkymästä mitä mieltä tahansa, pandemian kokenutta lukijaa kiinnostaisi lyhytkin pohdinta siitä, miten väestön keskittyminen sopii suuriin katastrofeihin. Joissakin kriisitilanteissa väestön keskittyminen voi olla etukin. Useimmissa tapauksissa se on kuitenkin ongelma. 

Miljoonan ihmisen evakuointi ydinsaasteen keskeltä on vaikeampaa kuin  sadantuhannen ihmisen. Tiiviin asutuksen keskellä eristäytymisen mahdollisuudet ovat heikompia kuten pandemia osoitti. Myrskytuhojen sattuessa väestökeskittymään ne vaarantavat koko yhteiskunnan perustoiminnat. Pakolaistulvaa ei voi hajauttaa asumattomiin metsiin. Aseellisessa konfliktissa nopea vallankaappaus on helpompaa. Enempiä uhkakuvia ei tarvitse maalailla. Näissäkin riittää pureksittavaa, miten työ ja asuminen järjestetään.

Kaupunkipolitiikkaan ei yleensä eikä tässäkään tapauksessa kuulu maaseudun merkityksen avaaminen. Se on harmillinen puute. Kaupungistuminen dynamovaikutuksineen on perustunut maaltamuuttoon. Nyt kun tämä lähde on kuivumassa ja jäljelle jääneiden elinehdot näyttävät huonoilta, heitä pidetään taakkana. 

Tämä muistuttaa tarinaa kahdesta retkeilevästä kaverista. Kun nälkä yllätti, toinen ehdotti, että laitetaan ensin puoliksi sun eväät. Seuraavalla tauolla hän totesi, että nyt molemmat voivat syödä omat eväänsä.

Kaupungistumiseen kuuluu väistämättä yhteinen vastuu koko maasta. Sen ymmärtämistä helpottaa, jos ajattelemme Suomea yhtenä kaupunkina. Vaikkapa niin, että liitetään muu osa maata Helsinkiin. Ei vain Espoota ja Vantaata. Silloin Posion vanhukset ovat helsinkiläisiä vanhuksia. Hoito jatkuisi entiseen malliin, mutta enää ei tarvitsisi kinastella valtionosuuksista kuntien ja tulevaisuudessa maakuntien kesken. 

Tämä olisi vain jo toteutuneen suuntauksen johdonmukainen loppu. Kaupunkeihin on jo tähän mennessä liitetty laajoja maaseutualueita. Perusteena on ollut alueen elinvoimaisuuden säilyttäminen. Miksi edetä riitaisasti askel kerralaan, kun voi harpata suoraan maaliin. Päätetään, että olemme kaikki kaupunkilaisia Suomi-Helsinki nimisessä kaupunkivaltiossa. 

Sitten voidaan ryhtyä hoitamaan asioita aivan uudella tavalla. Posion ongelmien hoitaminen ei olisi  enää pahamaineista aluepolitiikkaa, vaan kaupungistumiseen liittyvien vakavien segregaatio-ja syrjäytymisilmiöiden hallitua käsittelyä.

Poliittisen puolueen yhteiskunnallinen tehtävä

Torstai 19.8.2021 klo 14.40 - Markku Lehto

Poliittinen puolue tarjoaa yhden tien vallankäyttöön eikä suinkaan vähäisen. Puolueet nähdäänkin usein ensi sijassa vallan tavoittelun välineenä, mutta yhtä perusteltua on tarkastella niitä yhteiskunnalliselle uudistustyölle tarkoitettuna väylänä ja voimana.

Kumpaa puolta sitten painottaakin, on selvää, että yhteiskunnan kyky selvitä nykyisistä ja tulevista haasteista riippuu paljolti siitä, millaisia vaihtoehtoja puolueet tarjoavat meille. Kansalaisina olemme sidottuja puoluevalikoimaan. Voimme vaikuttaa valitsemalla puolueista sen, jonka näkemys asettuu lähimmäksi omia ajatuksiamme. Äänestäjinä toivomme löytävämme vaihtoehdon, joka tarjoaa ratkaisun aikamme suuriin ongelmiin.

Miltä tilanne näyttää? Tarjolla on puolueita, joiden juuret ulottuvat yli sata vuotta sitten vallinneisiin tuotantorakenteisiin ja ideologioihin. Värit ovat haalistuneet samalla, kun ne ovat lähestyneet toisiaan. Tarjolla on myös tuoreempia vaihtoehtoja, joista yksi korostaa ympäristökysymyksiä ja toinen etniskansallisia näkökohtia. Viimeaikaista kehitystä luonnehtii käpertymien kansallisen edun valvontaan. Kunnallisvaaleissa pääministeripuolue hyötyi koronaepidemian kansallisesta hoidosta, oikeistopuolue vahvistui kansallisena talouspuolueena ja perussuomalaiset kansallismielisenä ”rajat kiinni” puolueena. Ilmastokysymyksissä heräteltiin kansallista vastuuta. Se ei johtanut vihreiden voittoon. Sivuhuomautuksena mainittakoon hieman huvittavana puolena se, että kansallisten piirteiden korostaminen on kansainvälinen ilmiö.

Mihin tässä rakennelmassa sijoittui keskusta? Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa puolue menestyi lupaamalla saattaa maan talouden kuntoon. Potilas tervehtyikin, mutta lääkkeet eivät maistuneet äänestäjille ja puolue putosi suurten puolueiden kärkisijoilta. Uuden vetovoimaisen position löytäminen on osoittautunut vaikeaksi.

Sen ei pitäisi nykyisissä oloissa olla ylivoimaista. Puolueen lähtökohdat ovat kansallismielisiä, lähellä luontoa, ne korostavat yritteliäisyyttä, vastavuoroisuutta, ihmisläheisyyttä ja paikallisten voimien vahvistamista. Juuri tällaiselle olettaisi olevan kysyntää. Pandemia on osoittanut keskittymisen vaarat, globalisaation haitat näkyvät tuotantoketjujen häiriöinä, etätyö on yleistynyt ja tarjonnut uusia mahdollisuuksia yhdistää työ ja asuminen, yritteliäisyys ja palkkatyö ovat löytäneet uusia yhdistelmiä, maa- ja metsätalous, metsäteollisuus mukaan lukien, tarjoavat ratkaisuja ilmasto-ongelmiin ja jopa alkutuotanto laajemmin ymmärrettynä on osatekijänä uudessa teknologiassa akkuteollisuutta myöten.  Puhumattakaan hoidon, hoivan ja opiskelun järjestämismahdollisuuksista keskustan jo vuosikymmeniä sitten esittämien suuntaviivojen mukaan. Miksi tämä ei pure?

Kansanomaisesti sanottuna vaikuttaa siltä, että keskustan puolueväkeä vaivaa uskon puute. Voimia kuluu toisten tekemien siirtojen torjumiseen ja kauhisteluun. Puoluejohdon linjaukset vaikuttavat uudistushaluisilta. Jos kenttäväen usko olisi entisellään, näillä eväillä menestyttäisiin, mutta ei nyt. Puheet eivät herätä kentällä keskustelua eivätkä käännä kannatusta nousuun. Jäädään odottelemaan lippua, jonka taakse nuo kymmenet pyrinnöt asettuisivat.

Monet vanhat puolueet ympäri Eurooppaa ovat ajautuneet samoihin vaikeuksiin. Entiset kannattajat ovat löytäneet kodin muualta. Ajatussuunta tuskin on kokonaan hävinnyt, mutta puolue kylläkin. Vanhojen puolueiden ongelmana on ollut samastuminen viranomaisen rooliin. Se ei ole puolueen tehtävä. Puolueen on valittava puolensa, oltava puolueellinen.

Puolueen yhteiskunnallisena tehtävänä on osoittaa selvästi ja näyttävästi, mihin se haluaa muutosta ja miten se poikkeaa kilpailevista vaihtoehdoista. Tahdonilmaisu ei sellaisenaan tuota tulosta, jos se jää ilmaan erillisenä hokemana. Se on sovitettava yhteiskunnalliseen kehykseen. Silloin siitä tulee uskottava.

Jos puolueen tavoitteena on tasavertaisten kehittymisedellytysten turvaaminen maan eri alueilla, sen on tunnistettava alueiden erilaisuus ja tunnustettava niiden keskinäinen riippuvuus. Hyviin tuloksiin ei päästä, jos yritetään harjoittaa maaseutupolitiikkaa miettimättä, millaista on kaupunkipolitiikka ja päinvastoin. Mahdollisuuksia punnittaessa on avattava uusia luukkuja, on käytettävä luovuutta ja ennakkoluulottomuutta. Tuloksien saamiseksi tarvitaan pitkäjänteistä työtä ja myös realismia.  

Valitsijoiden näkökulmasta katsottuna olisi paikallaan, että tarjolla olisi sellainen puolue, joka painottaa toiminnassaan alueellisten voimavarojen käyttöä ja tarjoaa näkymän alueiden väliseen työnjakoon ja yhteistyöhön. Tarvitsemme pääkaupungin ja tarvitsemme maaseudun. Kysymys on ihmisistä. Kaikki me asumme jollakin alueella.

Aluekehitys ei ole sidottu vain kansallisiin puitteisiin. On ajateltava avarammin. On ennakoitava, miten valtion maantieteellinen merkitys muuttuu. Hyvässä ja pahassa olemme riippuvaisia siitä, mitä muilla alueilla tapahtuu. Teknologia voi kehittyessään vähentää syrjäisen sijaintimme tuomia haittoja. Mutta vanhat vitsauksetkaan eivät häviä. Kulkutaudit, väestöongelmat, sodat, nälänhädät ja luonnonmullistukset koskevat suoraan tai välillisesti meitä silloinkin, kun emme ole niiden keskipisteessä. Niiden kanssa eläminen vaatii alueellisten erojen ja eri alueiden dynamiikan tuntemista.

Vielä sotesta ? varo neuvottelumankelia

Sunnuntai 15.11.2020 klo 10.25 - Markku Lehto

Vielä sotesta – varo neuvottelumankelia

Kokeneen konsultin ohje nuorelle aloittelijalle on yksinkertainen: Jos ne ovat keskittäneet toimintoja, neuvo hajauttamaan ja jos ovat hajauttaneet ehdota keskittämistä. Käänteisesti tämä vanha kasku kertoo myös sen, että teet niin tain näin, aina menee väärin päin.

Nämä mietteet tulivat mieleeni lukiessani sotelakeja. Vanhat soteveteraanit muistavat 1970-luvun keskittämisaallon valtakunnallisine suunnitelmineen ja kunnallisine toimintasuunnitelmineen. Sitten tuli vapauden aika. 1990-luvun alussa suunnitelmista luovuttiin ja valtion rahoitus muuttui laskennalliseksi.

Päätöksenteko jäi yli neljällesadalle kunnalle ja monille kymmenille kuntayhtymille ja sairaanhoitopiireille. Vaikka jokainen niistä pyrki parhaansa mukaan hyvään tulokseen, vahvimmat veivät ja heikommat vikisivät. Tähän ongelmaan on nyt tarjolla ratkaisu. Maahan ollaan muodostamassa 21 sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämisestä vastuussa olevaa aluetta. Se tunnetaan nimellä SOTE.

Pitkään kestänyt valmistelu on vaatinut kovaa turnauskestävyyttä esityksiä valmistelleilta virkamiehiltä. He ovat hatunnoston arvoisia. Aikaa on kulunut, käänteet ovat olleet jyrkkiä, intressit väkeviä ja uudet aikataulut kireitä. Kiitosta on tullut vähän. Valitusta kuuluu aina jostain päin – teet niin tai näin.

Valtakunnalle ja sen kansalaisille on ehdottomasti paras vaihtoehto viedä nyt valmisteltu esitys lopulta maaliin. Hienosäätöä voi tehdä vain, jos se on mahdollista aikataulua vaarantamatta. Oma kommenttini kuuluu tähän sarjaan.

Lakiluonnokseen on sisällytetty pykälätasolla yllättävän yksityiskohtainen kuvaus vuosittaisesta suunnittelu-, seuranta- ja neuvottelumenettelystä. Se luo vaikutelman isosta veljestä, joka ei oikein luota pikkuveljiin.

Elävä vuorovaikutus ministeriön ja maakuntien välillä on mitä suurimmassa määrin suotavaa. Molemmin puolin on opittavaa. Maakunnan käytössä on runsaasti kentän tuntevia asiantuntijoita. Tämän tasavertaisuuden soisi paremmin heijastuvan lain kirjaimesta ja hengestä – samoin kuin sen, että vaaleilla valittu poliittinen johto vastuussa myös valitsijoilleen.

Valtion ohjauksella on ehkä haluttu varmistaa, että siirtyminen uuteen hallintokulttuuriin etenee hallitusti. Vaarana on kuitenkin se, että siirtymävaihetta ajatellen rakennetaan menettelytapa, joka on vuosittaisena käytäntönä tarpeettoman raskas. Rutiininomainen asiakirjamylly pikemminkin estää kuin nopeuttaa tarvittavia muutoksia. Tämä kantapään kautta saatu kokemus on syytä ottaa vakavasti.

Valtion on ilman muuta oltava hyvin perillä siitä, missä mennään ja valtion on myös voitava nopeasti ja tehokkaasti puuttua ilmiselviin epäkohtiin. Tästä ei kuitenkaan saa syntyä sitä vaikutelmaa, että valtio on mukana ikään kuin ylimmäisenä sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen järjestäjänä. Vastuu on maakunnilla ja maakunnilla on myös osaamista omasta takaa. Vastuun kirkastamiseksi suunnittelua ja ohjausta koskevia pykäliä olisi hyvä keventää, jos se vielä on mahdollista.

Lakiluonnoksen 24 §:n mukaan sosiaali- ja terveysministeriöllä ja valtionvarainministeriöllä on velvollisuus käydä vuosittaiset neuvottelut erikseen jokaisen hyvinvointialueen kanssa. Pykälään on sisällytetty myös neuvottelujen esityslista. Yksityiskohtiin menevä säätely johtaa siihen, että molemmin puolin sidotaan kapasiteettia kaavamaisiin neuvottelutapaamisiin, niihin valmistautumisiin, raporttien laatimiseen ja asiakirjaseurantaan, oli tarvetta tai ei.

Kohdan muotoilua kannattaisi vielä harkita. Ministeriöllä on käytössään monia tapoja, joilla se voi tehokkaammin vaikuttaa asioiden tilaan. Käytännön elämästä tiedämme, että neuvottelujen lakisääteinen toistuvuus ja kaavamainen etenemisjärjestys on vaarallisen helppo tapa ohjata huomio pois akuuteista ja kipeästi ratkaisua kaipaavista asioista: ”Asiaan palataan seuraavalla neuvottelukierroksella”.

Kunnat ja sairaanhoitopiirit ovat tulleet neuvotteluihin aina ministeriön niin halutessa. Uskon sen koskevan myös tulevia hyvinvointialueiden johtoa. Yksinkertaisinta olisi poistaa maininta vuosittaisesta neuvottelusta erikseen jokaisen hyvinvointialueen kanssa ja jättää se harkinnan ja todellisen tarpeen varaan. Esimerkkejä neuvottelussa käsiteltävistä asioista voi sisällyttää lain perusteluihin.

Pienenä sormiharjoituksena pykäliä yhdistelemällä 24 § voisi kuulua suunnilleen tähän tapaan:

Sosiaali- ja terveysministeriön neuvottelu hyvinvointialueiden kanssa:

Sosiaali- ja terveysministeriö arvioi hyvinvointialueiden toimintaa käyttämällä hyväksi 29 §:n 2 momentissa tarkoitettua hyvinvointialueen vuosittaista selvitystä sekä 30 §:ssä tarkoitettua hyvinvointialuekohtaista Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen asiantuntija-arviota. Hyvinvointialueen järjestämisvastuun toteutumisen seurannassa ja arvioinnissa kiinnitetään erityisesti huomiota hyvinvointialueen strategisten tavoitteiden toteutumiseen.

Sosiaali- ja terveysministeriö neuvottelee tarvittaessa hyvinvointialueiden kanssa erikseen hyvinvointialueen järjestämisvastuuseen kuuluvien sosiaali- ja terveydenhuollon tehtävien toteuttamisesta. Valtiovarainministeriö osallistuu neuvotteluihin.

Neuvottelut on käynnistettävä viipymättä, jos 22 §:ssä tarkoitettujen sosiaali- ja terveydenhuollon valtakunnallisten tavoitteiden toteutuminen on alueella vaarantumassa.

Sosiaali- ja terveysministeriö ja valtiovarainministeriö voivat tarvittaessa antaa hyvinvointialueelle järjestämistä koskevia toimenpidesuosituksia.

Sosiaali- ja terveysministeriö laatii yhteistyössä hyvinvointialueen kanssa pöytäkirjan käydyistä neuvotteluista. Asiakirja julkaistaan julkisessa tietoverkossa

Edellä mainittua sovelletaan myös HUS-yhtymään siltä osin kuin se järjestää terveydenhuoltoa. HUS-yhtymän neuvotteluihin osallistuvat myös Uudenmaan hyvinvointialueet ja Helsingin kaupunki.

Alkuun palatakseni en ehdota keskittämistä enkä hajauttamista, vaan asettumista niiden puoliväliin. SOTE sellaisenaan keskittää paikallista ja alueellista päätöksentekoa. Siirtymävaiheessa syntyy kysymyksiä, joihin tarvitaan valtion ohjausta ja opastusta, mutta sitä varten päätöksentekoa ei kannata rutiininomaisesti keskittää edelleen ylöspäin valtion keskushallintoon.

Aluekehitystä koronan aikaan

Keskiviikko 16.9.2020 klo 18.48 - Silja Hiironniemi

Lue lisää »

Aluekehityksen megatrendit, metatrendit ja musta joutsen

Keskiviikko 25.3.2020 klo 16.01 - Silja Hiironniemi

ALUEKEHITYKSEN MEGATRENDIT, METATRENDIT JA MUSTA JOUTSEN

Tietoa Suomen alueiden kehityksestä on viime vuosina ollut saatavissa erittäin paljon. Tilanne on myönteisesti muuttunut takavuosiin verrattuna, jolloin odotettiin vuositilastoja ja julkaisuja harvakseltaan ja viiveellä. Siinä mielessä digitalisaatio on kovasti edistänyt alueiden tietoperusteisia kehittämismahdollisuuksia.

Ovatko megatrendit yksi kohtalonuskon muoto?

Viime vuosina kehitystä on pyritty ennakoimaan tunnistamalla megatrendejä. Suomen väestö- ja aluekehitystä on kuvattu valtaosin yhdellä megatrendillä, kaupungistumisella. Helsingin ylipormestari Janne Vapaavuori on esiintynyt julkisuudessa varsin ärhäkkäästi väittäen, että kaupungistuminen on väistämätöntä, ja sitä on turhaa ja tyhmää vastustaa. Trendejä ei tietysti edes voi vastustaa, mutta on syytä kysyä, pitääkö niiden toteutumiseen tulevana väistämättömänä kohtalona uskoa?

Tunnettua tietoa toki oli ja on, että työn ja opiskelupaikkojen perässä Suomen aktiiviväestö on keskittymässä kasvukolmion suuriin kaupunkeihin, ja samalla pienten ja syrjäisten kuntien asukasluku vähenee, ihmiset ikääntyvät ja yritykset kuolevat. Tätä kehitystä on tuotu esiin yhä uudelleen erilaisin indikaattorein ja kuvin.

Kaupunkien ja kuntien elinvoimaindikaattoreina on käytetty esimerkiksi Timo Aron esityksessä mm seuraavia: Väestönlisäys %, avoin sektorin työpaikkalisäys %, verotulot %, työllisyysaste %, työttömyysaste %, toimivien yritysten määrä 1000 asukasta kohden, huoltosuhde, väestöllinen huoltosuhde, koulutustaso ja valmistuneet asunnot. Näillä mittareilla kuuden kärki on Helsinki, Espoo, Vantaa, Seinäjoki, Porvoo ja Tampere.

Tämä on vakuuttavaa tietoa, ja ennakoitu onkin, että Suomessa on muutamien vuosien kuluttua ainoastaan kolme kasvavaa kaupunkiseutua. Tämän mukaan kaupungistuminen olisi kaiken ylittävä, väistämätön megatrendi.

Indikaattoreiden harhaa

Toisaalta, nykyinen tietotulva muokkaa käsityksiämme aluekehityksen tilanteesta ja kehittämisen mahdollisuuksista jo suorastaan liian tehokkaasti. Kun kuukausi kuukaudelta esitetään tiivistettyjä ja kaavamaisia indikaattoreita, lukuja ja kuvia aluekehityksen eriytymisestä, kaupunkien elinvoimasta ja maaseudun väestökadosta, jää väistämättä joitakin asioita varjoon ja esitetyt faktat näyttävät kuvaavan koko totuutta. Tällä tavalla muokkautuvat näkemyksemme siitä, mikä on mahdollista, mikä on väistämätöntä ja mitä on tehtävissä ongelmien ratkaisemiseksi. Todellisuus on kuitenkin paljon monimutkaisempi kuin joidenkin valittujen indikaattorien osoittama pelkistetty kuva.

Lue lisää.

Indikaattoreiden ulkopuolelle jää laaja skaala aluekehitykseen vaikuttavia tekijöitä. Trendien kautta ilmenee myös uusia elinmahdollisuuksia, jotka olisi tunnistettava. Itseäni kiehtoisi esimerkiksi sellainen indikaattori, joka kuvaisi ihmisten palkan taikka verotuksen jälkeen käteen jäävän ansion ja asumis- ja muiden kustannusten suhdetta eli todellista elintasoa alueittain. Sellaista en ole nähnyt, mutta ehkä se olisi kehitettävissä.

Kaikkea ei kuitenkaan voi mitata. Esimerkiksi identiteetti ja kulttuuri tai ihmisten osallistuvuus tai hyvinvointi ovat sellaisia tekijöitä, joilla on vaikutusta alueelliseen kehitykseen. Rohkenen väittää, että esimerkiksi Etelä-Pohjanmaalla yrittäjyys ja ehkäpä myös pohjalainen ylpeys ovat arvoja, jotka saavat aikaan konkreettista yritystoimintaa ja myönteistä kehitystä.

Muistan aina keskustelun, jota käytiin Etelä-Pohjanmaan maakuntavaltuuston kokouksessa, kun 90-luvulla lama-aikaan tulivat ensimmäiset maakuntakohtaiset bkt-luvut tietoon. Etelä-Pohjanmaan bkt-luvut olivat Suomen maakunnista toiseksi heikoimmat. Ne herättivät moniäänisen kauhistuneen ja epäuskoisen reaktion: emme me ole KÖYHIÄ! Se hyöty numeroista oli, että ne herättivät. Eikä Etelä-Pohjanmaa ole enää toiseksi heikoin maakunta Suomessa, vaan esimerkiksi Timo Aron maakuntien iskukykyvertailussa sijalla 10 vuonna 2018. Maakuntakeskus Seinäjoki on valtakunnallisen kärjen tuntumassa. Kohtaloa ja trendejä vastaan voi siis taistella ja saada tuloksia, ja varsinaisena elinvoimatekijänä tässä kehityksessä on ollut maakunnan kulttuuri ja henki, joka ei indikaattoreissa näy.

On löydettävissä myös uusia indikaattoreita, jotka osoittavat kehityksen monimuotoisuutta ja muuttavat kehityskuvaa. Kun kuvataan syntyvien lasten lukumäärän vähenemistä koko maan tasolla ja lasten määrän vähenemistä kunnittain, syntyy kuva maaseudun kuihtuvista alueista ja kunnista. Jos kuvataankin lasten lukumäärää synnytysikäistä naista kohti kunnittain tai alueittain, huomataan, että se onkin pääkaupunkiseutu, jossa lapsia syntyy suhteessa vähiten. Tällä mittarilla elinvoiman kärkialueet ovatkin pitkin pohjalaisia maakuntia. Indikaattorin todistusvoima muuttaa suuntaa.

Sisä-Suomessa on kuntia, jotka saavat merkittävästi elinvoimaa mökkiasukkaista ja kesätapahtumista. Maallemuutto ja monipaikkainen asuminen ja ajankäyttö ovat nousseet jo joissakin trendianalyyseissä marginaalista mainitsemisen arvoisiksi vastatrendeiksi vallitseville megatrendeille. Hyvä niin, mutta vakavasti niitä ei vielä ole oikein otettu, ja niitä hyödyntäviä ja vahvistavia toimenpiteitä on saatu odottaa.

Aluetiedon analysointi monipuolistuu – megatrendit, metatrendit ja jännitteet muodostavat entistä monipuolisemmin kehityskuvaa

Trendien analysointi on vähitellen kehittynyt. Sitra on hiljattain ilmestyneessä raportissa käsitellyt megatrendejä v 2020. Siinä on korostettu trendien monimuotoisuutta ja niiden välisiä jännitteitä.

Sitra on tunnistanut ja muotoillut seuraavat megatrendit:

- Väestö ikääntyy ja monimuotoistuu

- Talous hakee suuntaa.

- Verkostomainen valta voimistuu

- Talous sulautuu kaikkeen 

- Ekologisella jälleenrakennuksella on kiire.

Väestökehityksen trendeinä on mainittu muun muassa

- Eliniät pitenevät ja väestö vanhenee

- Syntyvyys laskee

- Väestö keskittyy muutamille alueille

- Kaupungistuminen jatkuu

- Muuttoliikkeet kasvavat

Väestökehityksen jännitteiksi Sitra on tunnistanut muun muassa väestön keskittymisen muutamaan kasvukeskukseen ja samanaikaisen toiveen pitää Suomi asuttuna ja siitä aiheutuvan kärjistyvän vastakkainasettelun kaupungin ja maaseudun välille.  Sitrassa nähdään, että vastakkainasettelu kärjistyy, ja viitataan monipaikkaisuuteen ja monipuolisempaan jaotteluun välittävinä tekijöinä. Tämän pidemmälle jänniteanalyysi ei tässä kohdassa ulotu.

Sitran jänniteajattelussa on vielä paljon epäselvää. Siitä kuitenkin todetaan: ”Jo se, että on tunnistettavissa jännitteitä, kertoo siitä, että tulevaisuuteen voi vaikuttaa.” Tästä asiasta voi olla samaa mieltä. Yksiulotteisesta trendikohtalouskosta on päästävä.

Megatrendien lisäksi Sitra tunnistaa myös kehitykseen vaikuttavia metatrendejä. Sitran metatrendit on muotoiltu hyvin yleisellä tasolla: Postnormaalit ajat, Tunteet pelissä ja Yhdessä erikseen.

Metatrendeillä tarkoitetaan tässä yhteydessä useista erilaisista kehityskuluista kumpuavia, eri teemoja poikkileikkaavia, usein vasta hahmottumassa olevia muutosvoimia, jotka muuttavat trendejä ja megatrendejä. Kyseessä on siis muutosta muuttava muutos. Metatrendien avulla voi ymmärtää paremmin kokonaisuutta ja sen muutosta. Metatrendien vaikutuksista tarvittaisiin kuitenkin vielä tarkempaa pohdintaa.

Kokonaisuuden tajuaminen

Yksi Sitran tunnistama jännite on yksinkertaisuuden kaipuun ja monimutkaisuuden hyväksymisen välillä. On kasvava halu löytää yksinkertaisia selityksiä kohinan ja yllätyksien keskellä. Ne eivät kuitenkaan kanna pitkälle. Siksi monimutkaisuuden hyväksymisen ja kokonaisuuksien ymmärryksen merkitys korostuu. On tarve nähdä asioiden välisiä yhteyksiä ja suurempaa kuvaa. Tämä pätee erittäin hyvin alueellisen kehityksen ja koko Suomen edun pohdinnassa.

Ansioistaan huolimatta Sitran trendiraportti jättää vielä jotakin ulkopuolelle. Se käyttää edelleen kovin mittarein analysoitavissa olevia trendejä: väestömuutoksia, teknologiaa, taloutta. Pehmeitä ja kokonaisvaltaisia tekijöitä ja niiden mittareita, kuten ihmisten hyvinvointi, kansallistunne, kulttuuri, uskonto ja ideologiat ja myös poliittiset näkemykset jäävät tarkastelun ulkopuolelle. Niiden vaikutus trendeihin ja trendien vaikutus niihin voisikin olla liian suuri haaste analyysille. Silti ne olisi voitu edes mainita, ja ottaa ne jollakin tavalla mukaan kuvioon.

Kukapa meistä omaisi täydellisen maailmankuvan. Pieniä askeleita kohti monimutkaisuuden tiedostamista ja jopa hallintaa voidaan kuitenkin ottaa. Ja siihen on tyytyminen, että kun kuva alkaa muotoutua, siihen voi tulla uusi tekijä, joka sekoittaa koko pelin. Viimeisin sellainen on koronavirus. Siitä ei Sitran analyysissä vielä ollut hajuakaan.

Musta joutsen voi muuttaa kaiken

Mustat joutsenet tai villit kortit mainitaan silloin tällöin erilaisissa strategioissa mahdollisina yllättävinä tekijöinä, joita ei ole voitu ennalta aavistaa eikä ottaa huomioon ennakoinnissa. Niiden mahdollisuutta ei silti usein oteta kovinkaan vakavasti, niitähän ei määritelmän mukaisesti voida ennakoida. Kuitenkin kaikessa yhteiskunnan kokonaisturvallisuuden varautumisessa niillä tulee olla sijansa.

Nyt on trendejä sotkemaan tullut globaali koronavirus, joka voi mullistaa ainakin lyhyellä tähtäimellä trendien kulkua. Tähän on jo nyt kiinnittänyt huomiota konsulttiyhtiö MDI:n seniorikonsultti Eero Holstila blogissaan https://www.mdi.fi/blogi-muuttaako-virus-suomen-aluekehityksen-suunnan/. Hän näkee, että poikkeustila koettelee nimenomaan suurimmille kaupungeille tyypillisiä palveluelinkeinoja. Hän katsoo, että uusi tilanne tarjoaa pienille paikkakunnille kenties viimeisen mahdollisuuden, ja joku niistä osaa käyttää tämän erikoistarjouksen. Kiintoisa ajatus, mutta yleinen ajatusmalli voi ehkä laajemminkin muuttua; esimerkiksi digitalisaation laaja hyödyntäminen etätyön ja etäpalvelujen toteuttamisessa saa nyt aivan uuden käytännön loikan eteenpäin.

Mustiin joutseniin ei voi varautua, ja sittenkin voi. Kun emme tiedä, mitä on edessä, pitää yhteiskunnassa olla resilienssiä, joustoa, muutoskykyä, mukautumiskykyä ja palautumiskykyä. Silloin on mahdollista pärjätä millaisen shokin kanssa tahansa. Suomen ja koko maailman resilienssi on nyt testissä. Siinä ovat keskeisinä tekijöinä mukana hyvinvointipalvelut, yhdyskuntarakenne ja aluerakenne. Suomi on näiden asioiden suhteen onneksi edelleen hyvässä kunnossa useimpiin muihin maihin verrattuna.

Trendeihin ei pidä liiaksi uskoa. Tilastoista ja niiden nojalla tehdyistä ennusteista muodostuu helposti itseään toteuttava kierre. Tilastot katsovat aina taaksepäin, mutta kehitys kulkee eteenpäin, vaikka joskus pomppien ja mutkitellen.

Lue lisää »

Aluepolitiikkaa pitää uudistaa

Tiistai 27.8.2019 klo 11.10 - Silja Hiironniemi

Päivä soten kaatumisen jälkeen

Sunnuntai 10.3.2019 klo 16.08 - Silja Hiironniemi

Olen kirjoittanut useita blogikirjoituksia soten valmistelusta ja sen eri ulottuvuuksista parin kolmen vuoden aikana. Valmistelun venyessä päätin, että kirjoitan siitä seuraavaksi vasta sitten, kun asiasta on päätetty. No nyt asia on ratkennut, ja koko komeus on rauennut.

Arvostelua moniäänisessä kuorossa

Sotea arvosteltiin kiihtyvään tahtiin valmistelun ja eduskuntakäsittelyn kuluessa. Arvostellessa asian monitahoisuus kuitenkin on tahtonut unohtua.

Hallituksessa tehty ”lehmänkauppa” tuomittiin, siinä oli kuulemma irtauduttu alkuperäisistä tavoitteista. Arvostelijat unohtivat mielellään sen, että maakuntamalli oli ainoa edellisten hallitusten valmistelukierroksilta käteen jäänyt ja perustuslakivaliokunnan seulan läpi päässyt palvelujen järjestäjille leveämpiä hartioita tuova rakenteellinen malli, jollainen nimenomaan oli alkuperäinen uudistuksen tavoite.

Yksityisten palvelujen hyödyntäminen ”markkinamallilla” vasta olikin paha juttu, kun sen avulla pörssiyhtiöt olisivat rahastaneet palveluista. Unohdettiin mielellään, että mallilla olisi ollut ainakin se hyvä puoli, että ihmisten pääsy palveluihin olisi verraten nopeasti ja selvästi parantunut. 

Perustuslainvastaisuus oli eduskuntakäsittelyvaiheen kantava teema. 

Lue lisää »

Koko Suomi on mahdollisuus

Torstai 7.2.2019 - Silja Hiironniemi

1.       Aluepolitiikkaa vai ei aluepolitiikkaa. Jokaiseen Suomen valtion, kuntien, yritysten ja yhteisöjen ja myös kansalaisten päätökseen ja toimenpiteeseen missä päin Suomea tahansa sisältyy alueellinen ulottuvuus, jokin vaikutus asukkaisiin, yrityksiin ja toimintaympäristöön sillä alueella, jota päätös koskee, ja usein myös sellaisilla alueilla, joita se suoranaisesti ei koske. Siinä mielessä erillistä aluepolitiikkaa ei ole olemassa.

Kun kuitenkin eri tahojen päätösten alueelliset vaikutukset voivat olla kasautuvia tai yllättäviä tai muiden alueiden tai kokonaisuuden kannalta epäkohtia aiheuttavia, tulee erikseen miettiä, miten voitaisiin päästä vielä parempaan kokonaistulokseen ja miten mahdollisia haittoja vähennetään. Siinä mielessä aluepolitiikkaa (tai jollakin muulla nimellä otsikoitua vastaavaa toimintaa) tarvitaan.

2.       Suomalaisilla on perustuslain mukaan vapaus valita asuinpaikkansa. Se toteuttaa kansalaisten näkemystä, luo turvallisuutta ja mahdollistaa Suomen kaikkien voimavarojen käytön Suomen kilpailukyvyn kehittämiseksi. Se on muiden perustuslain turvaamien oikeuksien tavoin osa suomalaisen demokraattisen hyvinvointivaltion perustaa.

Lue lisää »

Kohti voimat kokoavaa politiikkaa

Keskiviikko 6.2.2019 klo 21.25 - Markku Lehto

Ajatukset muuttuvat. Aikanaan maaseutua romantisoitiin. Kaupungit olivat synnin pesiä. Maaltapako oli halveksittava teko. Nyt on parin sukupolven ajan paheksuttu paikalleen jämähtäneitä. Maaseudun takaperoisia asukkeja. Peräkamarin poika on symboloinut alikehittyneisyyden ääripäätä. Kaupungistumiseen kuuluu muuttaa ja liikkua. On globaalin tyylin aika. 

Kuinka vakavasti otettavasta vastakkain asettelusta oikein on kysymys.

Kauempaa katsottuna Suomi on fyysisesti ja kulttuurisesti homogeeninen maa. Ikänsä maailmaluokan metropolissa kasvanut näkee Suomeen tullessaan maaseutua kaikkialla. Ihmiset kunnioittavat samoja arvoja ja tapoja siitä riippumatta, missä maan kolkassa kuljetaan. Tiedonvälitys on vapaata, mutta sekin on melko yhdenmukaista. Samoja televisio-ohjelmia on tarjolla niin helsinkiläiselle opettajapariskunnalle kuin Pihtiputaan mummolle ja aika paljon yhteistä on myös ohjelmien katselutavoissa.   

Eroja löytyy, jos vertailaan nuoria ydinhelsinkiläisiä eläkkeellä oleviin maaseudun asukkaisiin, elämäntyylit ja arvostukset eroavat toisistaan. Mutta on hyvä havaita, että kummankin ryhmän sisällä on merkittäviä eroja. Helsinkiläisnuorten joukosta löytyy elämäntyylejä moneen lähtöön. On vihertäviä pihistäjiä, pinnallisia shoppailijoita, verkossa eläviä ja tasapainoisen perhe-elämän tavoittelijoita. Maaseudulla puolestaan asuu perinteisen agraari-ihmisen lisäksi ympäristön suojelijoita, mielen- ja työrauhan etsijöitä, luonnon harrastajia ja yhdistelmäasukkaita, jotka jakavat aikansa eri ympäristöihin.

Läheltä katsottuna  kuntien kuva on moniulotteinen. On suurten kaupunkien palvelujen runsautta, mutta myös menestyvien kaupunkien taantuvia kaupunginosia. On hiljaisia pieniä kaupunkeja, joista yllättäen löytää nimekkäitä luovan työn tekijöitä. On maaseutua, josta löytyy elinvoimaisia tehtaita ja omaperäistä kulttuuria.

Erilaisuuteen kuuluu, että on laajoja haja-asutusalueita, joissa tuotannollinen toiminta ei näytä lupaavalta, palvelut siirtyvät kauemmaksi ja väki kaikkoaa. Siitä huolimatta siellä asuvat ihmiset tuntevat seudun omakseen. He nauttivat kiireettömyydestä, luonnon rikkaudesta ja hiljaisuudesta. Jos väkeä on hippusen enemmän, ryhdytään elvyttämään kerhoja ja kuoroja, yhteislaulua ja tansseja, retkiä ja iltamia, vapaaehtoistyötä ja ystäväpiirejä. 

Jos ja kun ihmisille on tarjolla monia vaihtoehtoja, miksi pidetään yllä vastakkainasettelua ikään kuin vain yksi vaihtoehto olisi sallittu. On toisteltu, että Suomi on kaupungistunut hitaasti. Olemme perässäkulkijoita. Miten väitetty hitaus näkyy tuloksissa?

Monella mittarilla mitattuna taloutemme ja yhteiskuntamme on erittäin kilpailukykyinen. Voimme ylpeinä esitellä koululaisten osaamista ja myös toisista huolehtimista. Esimerkiksi koulupudokkaita on eurooppalaisittain vähän. Tulonjako on edelleen tasainen ja korruptio vähäistä. Meitä arvostetaan, koska olemme luotettavia. Yhteiskunta on vakaa ja ennustettava. Infrastruktuuri toimii. Se antaa pohjan tehokkuudelle. Onnellisuuden mittarillakin olemme maailman huipulla. Kansalaisaktiivisuus on mallikasta.

Tähän on päästy ”liian hitaan” kaupungistumisen avulla. Olisiko tulos parempi, jos olisi kiihdytetty aikaisemmin ja voimakkaammin muuttovirtoja kaupunkeihin?

Väestön keskittyminen on eittämättä tuonut mukanaan skaalaetuja, jotka perustuvat tehokkaampaan logistiikkaan. Kaupungistumisen guru, kaupunkisosiologi Richard Florida näkee etuja muuallakin. Hän kuvaa globaalia kehitystä luovuuden piikeillä, joita on vain suurissa kaupunkimaisissa väestökeskittymissä. Ne ovat kehityksen dynamoja. Edistyksen kärkijoukko on luova luokka ja sen elinehto on elävä, jatkuvasti muuntuva vuorovaikutus.

Jos seuraamme Floridan ajatuskulkua, on johdonmukaista sijoittaa väestö suoraan luovuuden keskuksiin Berliiniin, Pariisiin, Milanoon ja muihin elinvoimaisempiin paikkoihin. Turha värjötellä Suomenlahden hyisellä pohjoisrannalla. 

On muitakin guruja, Florida ei hallitse yksin kenttää. On sellaisia, jotka näkevät tilaisuuksien jakaantuvan tulevaisuudessa tasaisemmin. Etäyhteydet parantavat suurten väestökeskittymien ulkopuolella asuvien mahdollisuuksia toimia ja elää elävässä yhteydessä pitkin ja poikin maailmaa. Kokoavassa eli paikallisia vahvuuksia rohkaisevassa toimintatavassa voi olla viisautta. Se auttaa rekrytoimaan koko väestön voimavarat. On oma etunsa ylläpitää yhteiskuntaa, jossa voi elää arvostettua kansalaisena, yrittäjänä ja palkansaajana menestyksellisesti missä päin maata tahansa.

Perimäisenä syynä menestykseen on ollut kattava usko tulevaisuuteen. Yhteiskuntaa on rakennettu tavalla, joka on saanut ihmiset paikkakunnasta riippumatta näkemään edessään avautuvat mahdollisuudet ja tarttumaan niihin. Emme ole julistaneet Stalinin tavoin osaa maasta perspektiivittömäksi. Jos olisimme tehneet niin, Lapissa ei nähtäisi nyt turistien virtaa, ei Ponssen koneita maailmalla ei nykyistä määrää kontteja vientisatamissa ja clean tech kumisisi tyhjyyttä.

Alueiden erilaisuus on osoittautunut rikkaudeksi. Ei pidä unohtaa sitäkään, että Suomen geopoliittinen asema voi äkkiä muuttaa alueiden painoarvoa ja merkitystä. Erilaisuuden hyväksyminen on vahvuus myös tulevaisuudessa. Ei vähiten väestörakenteen takia. Maaseutu on ollut väestövarasto. Nyt se alkaa tyhjentyä. Korvaavaa työvoimaa on tuotava ulkomailta. Siinäkin testataan taito käsitellä erilaisuutta. Vastakkain asettelun sijasta on painavia syitä elvyttää kokoavaa yhteiskuntapolitiikkaa. 

Uusia elementtejä alueiden kehittämiseen

Perjantai 26.10.2018 - Silja Hiironniemi

Suuret kaupungit vastaan maakunnat

A-Studiossa käsiteltiin 17.10.2018 seutukaupunkeja. Keskustelemassa olivat kunta- ja hallintoministeri Anu Vehviläinen ja aluetilastojen kuvaajana tunnetuksi tullut VTT Timo Aro. Keskustelu sujui sopuisasti siihen nähden, miten aluekehittämisen eri osa-alueita on tämän vuoden aikana aikaisemmin käsitelty.

Hallituksen maakunta- ja soteuudistuksen valmistelu käynnisti kaupungeista ja kaupungistumisesta kiivaan keskustelun, jossa kaupungistuminen ja maakunnat asetettiin vastakkain. Helsingin ylipormestari Jan Vapaavuori julisti, että maakuntauudistusta ei tule, ja kokosi Suomen 21 suurinta kaupunkia yhteen C21- kaupunkirintamaksi korostamaan suurten kaupunkien merkitystä Suomen kehittymisessä. Maakuntia pidettiin ”keinotekoisina hallinnollisina alueina”.

Elokuussa 2018 kärjistyi YLEn kyselyn pohjalta aluekeskustelu Suomen asuttuna pitämisestä. Siinä suomalaisten enemmistö asettui koko Suomen asuttuna pitämisen kannalle. Tämä ei ollut kaikille mieleen. Kysymyksenasettelua kritisoitiin perusteella, ettei koko Suomi ole asuttu eikä ole koskaan ollutkaan (Timo Aro HS 23.7. ja Suomen Kuvalehti 10.8.). Koko Suomen kaikki 1x1 km ruudut eivät todellakaan ole asuttuja, kuten Aro on tilastoilla osoittanut. Mutta siitähän ei kyselyssä ollut kysymys. Kyselyn tulos osoitti yksinkertaisesti sen, että suomalaiset haluavat, että Suomessa on mahdollisuus asua ja valita asuinpaikkansa eri puolilta maata. Tämä puolestaan edellyttää, että alueella on saatavilla koulutusta, työtä ja palveluja.

Näytti jo siltä, että kaupunkien ja maaseudun tai suurten kaupunkien ja muun Suomen vastakkainasettelu vain kärjistyy. Keskusteluun on kuitenkin tullut mukaan myös uusia elementtejä.

Seutukaupungit on tunnistettu ja niiden merkitys löydetty

Lue lisää »

Hillitseekö sote-uudistus kustannusten nousua vai ei? Halutaanko säästöjä vai eikö haluta?

Tiistai 29.5.2018 klo 16.47 - Silja Hiironniemi

Sote-keskustelussa on kuohuttanut viime päivinä kaksi toisistaan näennäisesti erillistä asiaa: uudistuksen vaikutusten arviointi ja valinnanvapauden toteutuksen aikataulu. Kun kaikki liittyy kaikkeen, liittyvät nämäkin kaksi asiaa yhteen.

Ensimmäisen myrskyn aiheutti valtiovarainministeriön kansliapäällikkö Martti Hetemäen muistio sote-uudistuksen vaikutuksista sote-menoihin. Se sai tavanomaista jyrkemmän tuomion oppositiopoliitikkojen ja median toimesta. Ainahan valtiovarainministeriön näkemyksiä on arvosteltu, mutta yleensä niiden oikeellisuutta ei juuri ole kyseenalaistettu. Nyt on tehty sitäkin.  

Reaktio oli sen verran jyrkkä, että heräsi epäilys, olivatko arvostelijat lukeneet koko muistion vai reagoivatko he johonkin yksittäiseen kohtaan. Oli siis haettava muistio netistä ja vaivauduttava lukemaan se.

Epäilys siis tuossa vaiheessa noin viikko sitten oli, että luvattuja säästöjä ei synny. Tämän päivän huhumyllyn mukaan perustuslailllisena uhkana onkin se, että niitä tulee ehkä liikaa.

Lue lisää »

Kaupunkipolitiikka, maakuntauudistus ja Helsinki

Maanantai 9.4.2018 - Silja Hiironniemi

Huhtikuun alkupäivät on saatu ällistellä pormestari Janne Vapaavuoren ja Helsingin kaupungin massiivista hyökkäystä sote-maakuntauudistusta vastaan. Syytöksiä ja väitteitä sinkoilee erityisesti siitä, että hallitus ei ole uudistuksen valmistelussa ottanut huomioon Helsingin erityisolosuhteita. Väitteet ovat yleisluonteisia, eikä niistä saa selkeää käsitystä siitä, mitä ongelmia uudistus Helsingille aiheuttaisi. Keskustelua kuvaa esimerkiksi vihreiden valtuutettu Kaisa Hernbergin twiitti 5.4.: ”Maakuntahäkkyrä veisi kaupungeilta olennaisia kasvun ja kehityksen välineitä. Se haittaisi koko maata”. Siis mitä välineitä maakuntauudistus veisi? Halusin selvittää asiaa itselleni ja samalla muillekin.  

Miten maakuntauudistus estäisi kaupunkien, erityisesti Helsingin ja pääkaupunkiseudun kehittämistä?

Helsingin kaupunki järjesti äskettäin Helsinki-symposiumin, jossa julkistettiin monipuolinen julkaisu, Kaupunkien aikakausi-Kaupunkitutkijoiden puheenvuoroja 2020-luvun kaupunkipolitiikasta. Se sisältää 26 puheenvuoroa, jotka koskevat kaupungistumista, kaupunkien kehittämistä ja kaupunkipolitiikan eri osa-alueita ja näkökulmia. Pormestari Vapaavuori kertoo julkaisun esipuheessa, että Helsingin kaupunki haluaa maamme pääkaupunkina toimia suunnannäyttäjänä ja nostaa kaupunkipolitiikan viestiä valtakunnalliselle keskusteluareenalle – yhdessä kaupunkitutkijoiden kanssa.

Siispä mietin tämän julkaisun valossa erityisesti sitä, muodostaako suunniteltu maakuntauudistus joltakin osin esteitä modernin kaupunkipolitiikan toteuttamiselle tai kaupunkien kehitykselle.

Lue lisää »

Sote-maakuntauudistusta Helsingin ja Etelä-Pohjanmaan tyylillä

Keskiviikko 21.3.2018 klo 15.01 - Silja Hiironniemi

Suomessa on edessä historiallisen suuri ja kaikkien tärkeäksi tunnustama sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmän uudistaminen. Kaikkien on osallistuttava, muutettava toimintatapoja, taitettava kustannusnousua. Uudistuksen taloudellinen tavoite on kustannusten kasvun taittaminen tulevan vuosikymmenen aikana 3 miljardilla vuoteen 2030 mennessä.  

Olen helsinkiläis-alavutelaisena kansalaisena seurannut sote-maakuntauudistuksen valmistelua Helsinki-Uusimaan ja Alavus-Etelä-Pohjanmaan horisontista. Kunnat ovat kovin erilaisia eikä vertailu ole ihan helppoa, mutta kun elämäntilanteessani monipaikkaisena asukkaana käytän nykyisin näiden kahden kaupungin palveluja, tilannetta tulee seuratuksi molemmissa paikoissa.  

Helsingin ja Alavuden tarvevakioidut sote-kustannukset ovat sattumalta samalla tasolla, Helsingissä 3327 €/asukas ja Alavudella 3253 €/asukas. Tämä on samalla suomalaista keskitasoa. Alavuden ikärakenne on huomattavasti vanhempi kuin Helsingin, joten vakioimattomat kustannukset ovat Alavudella korkeammat. Palvelujen laatua en pysty nykytiedoilla vertailemaan.

Helsinki valittaa suunnilleen kaikesta

Sote-maakuntauudistuksen valmistelu on pitkällä. On ollut hämmentävää seurata, miten alueistamme edistyksellisimpänä itseään pitävät Helsinki ja Uusimaa tempoilevat ja uhittelevat muutoksen edessä.

Lue lisää »

Vauraat vastaan vähäväkiset

Maanantai 29.1.2018 - Kalle Laaksonen

Suomi juhli vuonna 2017 satavuotista itsenäisyyttään. Vuoden tunnussanaksi oli hyväksytty Yhdessä. Suomi 100 juhlavuosi kattoi koko maan aina Hangosta Utsjoelle. Mukaan oli saatu koko kansa siten, että juhlavuoden tapahtumia kertyi liki 5000. Suurin osa niistä toteutui kansalaisten omaehtoisen toiminnan tuloksena.

Tätä taustaa vasten on erikoista Helsingin kaupungin pormestari Jan Vapaavuoren ensi töikseen käynnistämä hanke C21, jonka tarkoituksena on jakaa maa voittajiin ja häviäviin. C21 tarkoittaa kaupunkeja, joiden asukasluku on yli 50 000 henkeä. Vapaavuori kutsui syksyllä nämä kaupungit yhteiseen strategiapalaveriin. Tarkoitus on kai jatkaa hanketta alkaneena vuonna.

Miksi juuri tuo luku? Se selittynee sillä, että yhteen laskien kaupunkien väkiluku on 2,8 miljoonaa, eli muun Suomen noin 290 kunnan osalle jää 2,7 miljoonaa asukasta. C21 voi siten sanoa edustavansa Suomen kansan enemmistöä.

Suomi jakautuu kuntien lisäksi työssäkäyntialueiden perusteella määräytyviin 70 seutukuntaan. Seutukuntien tulevaisuus näyttää väestökehitysennusteen mukaan keskenään varsin erilaiselta. Yli 50 seutukunnan väki vähenee. On vain noin tusinan verran seutuja, joiden asukasmäärä kasvaa. Suomihan siirtyi vuonna 2016 aikaan, jolloin kuolleisuus ylittää syntyvyyden. Toisin sanoen alueen asukasmäärän kasvu johtuu tästä eteenpäin pääosin muuttoliikkeestä, joko omassa maassa paikkakunnalta toiselle tai ulkomailta Suomeen.

Lue lisää »