Huhtikuun alkupäivät on saatu ällistellä pormestari Janne Vapaavuoren ja Helsingin kaupungin massiivista hyökkäystä sote-maakuntauudistusta vastaan. Syytöksiä ja väitteitä sinkoilee erityisesti siitä, että hallitus ei ole uudistuksen valmistelussa ottanut huomioon Helsingin erityisolosuhteita. Väitteet ovat yleisluonteisia, eikä niistä saa selkeää käsitystä siitä, mitä ongelmia uudistus Helsingille aiheuttaisi. Keskustelua kuvaa esimerkiksi vihreiden valtuutettu Kaisa Hernbergin twiitti 5.4.: ”Maakuntahäkkyrä veisi kaupungeilta olennaisia kasvun ja kehityksen välineitä. Se haittaisi koko maata”. Siis mitä välineitä maakuntauudistus veisi? Halusin selvittää asiaa itselleni ja samalla muillekin.  

 

Miten maakuntauudistus estäisi kaupunkien, erityisesti Helsingin ja pääkaupunkiseudun kehittämistä?

Helsingin kaupunki järjesti äskettäin Helsinki-symposiumin, jossa julkistettiin monipuolinen julkaisu, Kaupunkien aikakausi-Kaupunkitutkijoiden puheenvuoroja 2020-luvun kaupunkipolitiikasta. Se sisältää 26 puheenvuoroa, jotka koskevat kaupungistumista, kaupunkien kehittämistä ja kaupunkipolitiikan eri osa-alueita ja näkökulmia. Pormestari Vapaavuori kertoo julkaisun esipuheessa, että Helsingin kaupunki haluaa maamme pääkaupunkina toimia suunnannäyttäjänä ja nostaa kaupunkipolitiikan viestiä valtakunnalliselle keskusteluareenalle – yhdessä kaupunkitutkijoiden kanssa.

Siispä mietin tämän julkaisun valossa erityisesti sitä, muodostaako suunniteltu maakuntauudistus joltakin osin esteitä modernin kaupunkipolitiikan toteuttamiselle tai kaupunkien kehitykselle.

Ensiksi on todettava, että julkaisun kirjoitukset olivat ajatuksia herättäviä, analyyttisiä ja monipuolisia, eivätkä liian pitkiä. Toimittamiseen oli selvästi satsattu, niin että tutkijat oli saatu tiivistämään sanomansa suhteellisen lyhyisiin teksteihin. Jotkut tekstit sisälsivät tosin myös sellaista tutkijaliturgiaa, ettei niistä suoraan saa johdatusta käytännön kaupunkipolitiikkaan.

 

Mikä on kaupunki, ja mitä kaupunkipolitiikan käsitteet tarkoittavat?

Kun tutkijoista on kyse, käsitteiden pohdinnalta ei voi välttyä. Useissa artikkeleissa selviteltiin kaupunkeihin ja kaupunkipolitiikkaan liittyviä käsitteitä, osin hauskan ristiriitaisestikin. Juha Kostiainen ja moni muu tähtäisi kaupunkien läheisyyteen ja tiiviyteen, kun taas Anssi Joutsiniemi ruttaa kasautumisedun, tiiviyden ja eheyttämisen kaupunkilänkytyksenä. Olennaisempaa kuin puhua tiivistämisestä olisi puhua siitä, mitä tavoiteltiin ja mitä saavutettiin. Joutsiniemi katsoo, että vaikka suomalainen esikaupunki onkin väljä, ei se mitenkään parane tiivistämällä ihmiset asuntoihinsa.

Joutsiniemi pitää vaikeutena sitä, että virallistuneesta kaupunkipolitiikasta odotetaan vastavoimaa jollekin muulle politiikan alalajille. Olennaisempaa hänen mielestään olisi havahtua eri politiikkojen universaalien ratkaisumallien yhteensopimattomuuteen kaupunkien erityiskysymyksissä. Tätä ajatusta kannattaa miettiä. Tarvitaanko ylipäänsä erillistä kaupunkipolitiikkaa, vai olisiko kasvuun ja kehitykseen panostava yleinen politiikka jo sinänsä riittävää?

 

Minkä asioiden varassa ajan tasalla oleva kaupunkipolitiikka voisi toimia? Visioita, strategioita ja kehityspolkuja.

Olennaista olisi tietää, minkä asioiden varassa kaupunkeja kannattaa kehittää. Siitä esitetään julkaisussa jo vakiintuneita ja yllätyksettömiä käsityksiä. Helena Leinon mukaan kaupunki voidaan nähdä mahdollistavana alustana. Vesa Kannisen ja Raine Mäntysalon mukaan tarvitaan yhteisiä visioita ja strategista suunnittelua visionääristen valintojen tekemiseksi eri kehityssuuntien välillä. Mika Ristimäki korostaa teknologian kehityksestä aiheutuvan tuottavuuskasvun ja kaupunkeihin tehtyjen investointien ovat keskeisiä tulevan aluekehityksen kannalta.

Arto Sotarauta on mielestäni tässä julkaisussa parhaiten tiivistänyt kaupunkipolitiikan ja kaupunkien kehittämisen perustan uusien kehityspolkujen synnyttämistä koskevassa analyysissä. Hänen mukaansa Kaupunkien kehittämisessä tulisi analysoida huomattavasti nykyistä systemaattisemmin niitä voimia, jotka yhtäältä lukitsevat kaupungit menneeseen ja toisaalta sysäävät uusia kehityspolkuja liikkeelle. Monelle toimijalle hyödylliset mahdollisuuksien tilat nousevat kullekin kaupungille tyypillisestä toimialojen muodostamasta kokonaisuudesta, paikallisista ja globaaleista verkostoista sekä kyseisen kaupungin kansallis-alueellis-paikallisesta institutionaalisesta ympäristöstä. 

Tähän lisäisin vain sen, että samaa periaatetta voisi soveltaa sekä suurissa että pienissä kaupungeissa, ja myös maaseutumaisissa kunnissa. Tältä pohjalta voitaisiin luoda yleistä uutta paikallisiin olosuhteisiin perustuvaa  ”alue”politiikkaa, joka sisältäisi alueellisen kehittämisen periaatteita koko Suomessa.

 

Ihmiskeskeisyys ja osallisuus kaupunkien kehittämisessä

Useat tutkijat ottavat esille myös osallisuuden ja ihmislähtöisyyden kehittämisen tarpeen kaupunkipolitiikassa.

Kaisa Schmidt-Thomé esittää, että ihmislähtöisyyden tulisi olla laadultaan kosmopoliittista ja hän hahmottelee myös tietä kohti kosmopoliittista kaupunkipolitiikkaa. Konsensuksen sijaan yhteisön voimavarana on ”kollektiivisten tulevaisuuksien” moninainen kudelma, jossa erilaiset ja osin keskenään kippailevat tulevaisuuteen suuntautuvat toiveet ja odotukset laajentavat mahdollisuuksien kirjoa.

Ilpo Laitinen kirjoittaa merkityksellisestä kaupungista uutena lähestymistapana kaupunkien kehittämiseen. Kaupungin merkityksellisyys syntyy hänen mukaansa ihmiskeskeisyydestä, ja se on älykkään kaupungin kolmas sukupolvi, ihmislähtöinen älykäs kaupunki.

Osallisuudessa ja ihmiskeskeisyydessä on Suomessa vielä paljon tekemistä erityisesti suurissa kaupungeissa, mutta myös pienemmissä kunnissa. Lainsäädäntö antaa siihen nykyisin paljon erilaisia mahdollisuuksia, mutta todella toimivia käytäntöjä, jotka toteuttaisivat Ilpo Laitisen esittämää ideaalia, taitaa löytyä aika vähän. Maakuntauudistuksen jälkeisten uusien kuntien tulisikin panostaa tähän entistä tarmokkaammin.

 

Kaupunkien erityisistä sosiaalisista ongelmista

Mari Vaattovaaran mukaan kaupunkeihin on kasaantunut kasvun, uusien toimialojen ja tuottavuuden lisäksi koko joukko aivan uudenlaisia väestörakenteen, segregaation, köyhyyden ja segregaation ongelmia. Hän ottaa esille ulkomaalaistaustaisen väestön ja nuorten vain perusasteen koulutuksen suorittaneiden suuren osuuden Helsingissä ja katsoo, että Helsinkiä tai suurimpia kaupunkeja ei voi jättää yksin ratkomaan ongelmiaan. 2020-luvun kaupunkipolitiikan tulee perustua paikalliset erityispiirteet huomioon ottavaan kehittämiseen.

Pekka Vuoren mukaan pääkaupunkiseudulla asuu joka toinen Suomessa asuvista kansalaisista, jotka tulevat heikoimman koulutustason, köyhimmän elinajanodotteen ja vaatimattomimman tulotason maista. Koska niin merkittävä osa ulkomaalaisista saapuu pääkaupunkiseudulle, ja vaikeimmin työllistyvät näyttävät siirtyvän muualtakin Suomesta suurimpiin kaupunkeihin, tulisi näille alueille Pekka Vuoren mukaan suunnata riittävästi resursseja, jotta maahan muuttaneen väestön työllisyys lähtisi nykyistä selvästi rivakammin kasvuun.

Näille kannanotoille on selkeät perustelut. Kun maakuntauudistuksessa maakuntien rahoitusta määritellään muun muassa tarveperusteisesti, myös tällaiset suurille kaupungeille tyypilliset sosiaaliset tekijät olisi perusteltua ottaa huomioon, jos niitä ei jo ole otettu. Maakunnat voivat sitten itsenäisesti kohdentaa palvelut haluamallaan tavalla. Ei ole mitään syytä epäillä, että kaupungit tässä häviäisivät, koska demokraattiset vaalit turvaavat kaupungeille merkittävän vaikutusvallan maakuntien päätöksentekoelimissä.

 

Maakuntauudistukseen kohdistuvaa kritiikkiä

Pääsääntöisesti julkaisun artikkeleissa ei maakuntauudistus suoranaisesti näy. Pari kriittistä mainintaa kuitenkin löytyy.

Sampo Ruoppila painottaa kokonaisuuden hallintaa ja katsoo, että erityisesti suurten kaupunkien osalta on vaikea nähdä, mikä mieli on esimerkiksi kasvupalvelujen ja maahanmuuttajien palveluiden siirtämisessä maakunnille. Jari Stenvall ja Ilpo Laitinen viittaavat yleisluontoisesti resurssien jakautumiseen ja maakuntien motivaatioon ja esittävät, että pahimmillaan esimerkiksi maakunta- ja soteuudistus voi heikentää merkittävällä tavalla kaupunkien kykyä kehittää toimintaansa kokonaisvaltaisesti ja nopealiikkeisesti.

Ruoppilan väite ei täysin pidä paikkaansa. Valtion vastuulla tähän saakka olleet työvoima- ja elinkeinopalvelut on tarkoitus siirtää valtiolta maakunnille, joten ne eivät ole pois kunnilta, vaan tulevat itse asiassa lähemmäksi kuntia, kun valtion viranomaisten sijasta suurista kaupungeista valittavat valtuutetut ja muut luottamushenkilöt pääsevät niistä päättämään. Lisäksi juuri pääkaupunkiseutua varten on jo aiemmin sovitulla tavalla juuri annettu lakiesitys, jonka mukaan kasvupalvelut tulevat seudun kaupunkien muodostaman kuntayhtymän hoidettavaksi. Ruoppila näyttää perustavan kannanottonsa poliittisessa keskustelussa esitettyyn virhekäsitykseen.

Uudistuksen jälkeisten ”uusien kuntien” tehtäviin on erityisesti katsottu kuuluvan kuntien elinvoiman kehittäminen, sivistys ja kuntalaisten hyvinvointi, kunnan koosta riippumatta. Ne tekijät, joihin kaupunkien kehittäminen perustuu, ovat edelleen kaupunkien määrättävissä.

Varsinaiset sosiaali- ja terveyspalvelut eivät näytä tutkijoiden ajatuksissa juuri kytkeytyvän kaupunkien elinvoiman kehittämiseen. Sote-velvoitteiden ja siihen liittyvien resurssien siirtyminen maakunnille ei kaupunkien kehittämisvoimaa heikennä, pikemminkin suo kunnille aikaa keskittyä näihin tehtäviin.

 

Kaupunkipolitiikasta koko Suomen näkökulmasta

Julkaisusta löytyy myös yleisiä arvioita kaupunkipolitiikan tarpeesta ja tehosta koko Suomen kannalta. Juha Kostiainen kirjoittaa, että maan hallituksen ei pidä valita voittajia, mutta on suuri tarve luoda kaupungeille tilaa, edellytyksiä ja kannustimia ottaa aloite entistä enemmän omiin käsiin, jotta ne voivat tavoitella haluamaansa tulevaisuutta. Kostiainen ennustaa, että kansainvälisessä kilpailussa menestytään olemalla oikeita ja erottuvia kaupunkeja. Koko sinänsä ei hänen mukaansa ole pääasia: Kansainvälisesti erittäin tunnetussa Cannes’ssa on vain noin 70 000 asukasta.

Hannu Tervo toteaa, että hyvä aluekehitys voi olla ja onkin erilaistuvaa, mutta ei eriarvoistavaa. Hyvinvointi-Suomi tarvitsee sekä vahvoja, kasautumishyötyihin nojautuvia kaupunkitalouksia että elävien kylien maaseutu-Suomea. Helsingin metropolialue on tärkeä maan kehityksen kannalta. Samoin tärkeitä ovat eri puolilla maata sijaitsevat vahvat kasvukeskukset, jotka muodostavat kilpailukykyisten kaupunkien verkoston kehityskäytävineen.

Kaupunkien kasvua ei Tervon mukaan pidä kahlita vaan kehitysmahdollisuuksia tukea. Kaupunkipolitiikan tärkeimmät osa-alueet nyt niin kuin jatkossakin kytkeytyvät liikenneinfrastruktuurin ja saavutettavuuden parantamiseen, innovaatioiden ja osaamisen edistämiseen sekä yliopistosektorin kehittämiseen, maahanmuuttopolitiikkaan ja yhdyskuntarakenteen ohjaamiseen.

Totean jälleen, että tällaista ”kaupunki”politiikkaa voitaisiin myös harjoittaa yleisen ”alue”politiikan nimikkeen alla. Vahinko, että sanalla aluepolitiikka on nykyisin sellainen kaiku kuin se kohdistuisi ainoastaan syrjäisten alueiden tukemiseen.

 

Kaupunkien ja maakuntien tuleva suhde

Konkreettisimman ja tärkeimmän kysymyksen kaupunkien ja maakuntien tulevasta suhteesta esittää Janne Antikainen.

” Nyt kysymys kulminoituu pitkälti siihen, mikä on kaupunkien suhde ja yhteys maakuntaan kasvua ja kehitystä luovissa toimissa. Vieläkään ei osata sanoa, miten riitapinnoista maakuntien ja kaupunkien välillä tulee yhdyspintoja. Se Pähkinäsaaren rauhan raja näkyy yhä edelleen: Itä- ja Pohjois-Suomessa maakunnilla on todennäköisesti isompi ja merkittävämpi rooli elinvoiman vahvistamisessa ja hyvinvoinnin varmistamisessa kuin Etelä- ja Länsi-Suomessa.

Yhtälö vaikuttaa kohtalaisen yksinkertaiselta: mitä isompi kaupunki maakunnasta löytyy, sitä suurempi valmius ja rooli kaupungeilla voi olla erilaisissa kasvupalveluissa ja strategisessa kehittämisessä. Myös T50 (maakuntien kakkos- ja kolmoskaupungit) on muistettava, ja annettava roolia ja tilaa pienemmillekin kaupungeille valmiuksien mukaan.”

Janne Antikainen, MDI

Tähän kysymykseen voivat parhaiten vastata toimijat itse, kun uudistusta päästään toteuttamaan. He luovat ne paikalliset ja maakunnan olosuhteista riippuvat käytännöt, joilla edetään.

Omasta mielestäni on hyvinkin mahdollista, että yhteistyö vain paranee nykyisestään. Nykyisin kaupungit ovat joutuneet kasvupalvelujen osalta tekemään yhteistyötä sekä maakunnan liittojen että valtion viranomaisten, muun muassa ELY-keskusten kanssa. Erikoissairaanhoidon osalta yhteistyökumppanina ovat olleet sairaanhoitopiirit, eikä se ole ollut mitenkään ongelmatonta mm. kustannusten noususta ja rahoitusjärjestelmästä johtuen. Muissa sote-palveluissa yhteistyötä on tehty monilukuisen kuntayhtymäjoukon kanssa. Uudistuksen jälkeen kaupunkien ja kuntien yhteistyökumppanina näissä asioissa on yksi taho, maakunta.

Maakunnat uusina organisaatioina ovat todennäköisesti hyvin avoimia yhteistyölle. On pitkälti kaupungeista itsestään kiinni, varautuvatko ne tulevaan yhteistoimintaa rakentamalla vai muutosta viimeiseen saakka vastustamalla. Ainakin Turku ja Oulu näyttävät valinneen tässä eri linjan kuin Helsinki.

 

Lopputulema

Kaupunkien aika julkaisu antaa eväitä tulevan kaupunkipolitiikan ja aluepolitiikan kehittelyyn erillisinä tai niiden huomioimiseen läpäisyperiaatteella hallitusohjelmissa.

Maakuntauudistuksen suhteen lopputulemaksi jäi tässä tarkastelussa, että suurten kaupunkien, erityisesti Helsingin, osuus syrjäytymisuhan alaisista nuorista ja vaikeasti työllistyvistä maahanmuuttajista voisi vaatia erityistä huomioon ottamista maakunnan rahoitusta määriteltäessä, jos sitä ei jo ole tehty. Muutoin maakuntauudistus näyttää pikemminkin tukevan kuin estävän tutkijoiden suosittamaa paikallisiin olosuhteisiin perustuvaa kaupunkikehittämistyötä.