Ajatukset muuttuvat. Aikanaan maaseutua romantisoitiin. Kaupungit olivat synnin pesiä. Maaltapako oli halveksittava teko. Nyt on parin sukupolven ajan paheksuttu paikalleen jämähtäneitä. Maaseudun takaperoisia asukkeja. Peräkamarin poika on symboloinut alikehittyneisyyden ääripäätä. Kaupungistumiseen kuuluu muuttaa ja liikkua. On globaalin tyylin aika. 

Kuinka vakavasti otettavasta vastakkain asettelusta oikein on kysymys.

Kauempaa katsottuna Suomi on fyysisesti ja kulttuurisesti homogeeninen maa. Ikänsä maailmaluokan metropolissa kasvanut näkee Suomeen tullessaan maaseutua kaikkialla. Ihmiset kunnioittavat samoja arvoja ja tapoja siitä riippumatta, missä maan kolkassa kuljetaan. Tiedonvälitys on vapaata, mutta sekin on melko yhdenmukaista. Samoja televisio-ohjelmia on tarjolla niin helsinkiläiselle opettajapariskunnalle kuin Pihtiputaan mummolle ja aika paljon yhteistä on myös ohjelmien katselutavoissa.   

Eroja löytyy, jos vertailaan nuoria ydinhelsinkiläisiä eläkkeellä oleviin maaseudun asukkaisiin, elämäntyylit ja arvostukset eroavat toisistaan. Mutta on hyvä havaita, että kummankin ryhmän sisällä on merkittäviä eroja. Helsinkiläisnuorten joukosta löytyy elämäntyylejä moneen lähtöön. On vihertäviä pihistäjiä, pinnallisia shoppailijoita, verkossa eläviä ja tasapainoisen perhe-elämän tavoittelijoita. Maaseudulla puolestaan asuu perinteisen agraari-ihmisen lisäksi ympäristön suojelijoita, mielen- ja työrauhan etsijöitä, luonnon harrastajia ja yhdistelmäasukkaita, jotka jakavat aikansa eri ympäristöihin.

Läheltä katsottuna  kuntien kuva on moniulotteinen. On suurten kaupunkien palvelujen runsautta, mutta myös menestyvien kaupunkien taantuvia kaupunginosia. On hiljaisia pieniä kaupunkeja, joista yllättäen löytää nimekkäitä luovan työn tekijöitä. On maaseutua, josta löytyy elinvoimaisia tehtaita ja omaperäistä kulttuuria.

Erilaisuuteen kuuluu, että on laajoja haja-asutusalueita, joissa tuotannollinen toiminta ei näytä lupaavalta, palvelut siirtyvät kauemmaksi ja väki kaikkoaa. Siitä huolimatta siellä asuvat ihmiset tuntevat seudun omakseen. He nauttivat kiireettömyydestä, luonnon rikkaudesta ja hiljaisuudesta. Jos väkeä on hippusen enemmän, ryhdytään elvyttämään kerhoja ja kuoroja, yhteislaulua ja tansseja, retkiä ja iltamia, vapaaehtoistyötä ja ystäväpiirejä. 

Jos ja kun ihmisille on tarjolla monia vaihtoehtoja, miksi pidetään yllä vastakkainasettelua ikään kuin vain yksi vaihtoehto olisi sallittu. On toisteltu, että Suomi on kaupungistunut hitaasti. Olemme perässäkulkijoita. Miten väitetty hitaus näkyy tuloksissa?

Monella mittarilla mitattuna taloutemme ja yhteiskuntamme on erittäin kilpailukykyinen. Voimme ylpeinä esitellä koululaisten osaamista ja myös toisista huolehtimista. Esimerkiksi koulupudokkaita on eurooppalaisittain vähän. Tulonjako on edelleen tasainen ja korruptio vähäistä. Meitä arvostetaan, koska olemme luotettavia. Yhteiskunta on vakaa ja ennustettava. Infrastruktuuri toimii. Se antaa pohjan tehokkuudelle. Onnellisuuden mittarillakin olemme maailman huipulla. Kansalaisaktiivisuus on mallikasta.

Tähän on päästy ”liian hitaan” kaupungistumisen avulla. Olisiko tulos parempi, jos olisi kiihdytetty aikaisemmin ja voimakkaammin muuttovirtoja kaupunkeihin?

Väestön keskittyminen on eittämättä tuonut mukanaan skaalaetuja, jotka perustuvat tehokkaampaan logistiikkaan. Kaupungistumisen guru, kaupunkisosiologi Richard Florida näkee etuja muuallakin. Hän kuvaa globaalia kehitystä luovuuden piikeillä, joita on vain suurissa kaupunkimaisissa väestökeskittymissä. Ne ovat kehityksen dynamoja. Edistyksen kärkijoukko on luova luokka ja sen elinehto on elävä, jatkuvasti muuntuva vuorovaikutus.

Jos seuraamme Floridan ajatuskulkua, on johdonmukaista sijoittaa väestö suoraan luovuuden keskuksiin Berliiniin, Pariisiin, Milanoon ja muihin elinvoimaisempiin paikkoihin. Turha värjötellä Suomenlahden hyisellä pohjoisrannalla. 

On muitakin guruja, Florida ei hallitse yksin kenttää. On sellaisia, jotka näkevät tilaisuuksien jakaantuvan tulevaisuudessa tasaisemmin. Etäyhteydet parantavat suurten väestökeskittymien ulkopuolella asuvien mahdollisuuksia toimia ja elää elävässä yhteydessä pitkin ja poikin maailmaa. Kokoavassa eli paikallisia vahvuuksia rohkaisevassa toimintatavassa voi olla viisautta. Se auttaa rekrytoimaan koko väestön voimavarat. On oma etunsa ylläpitää yhteiskuntaa, jossa voi elää arvostettua kansalaisena, yrittäjänä ja palkansaajana menestyksellisesti missä päin maata tahansa.

Perimäisenä syynä menestykseen on ollut kattava usko tulevaisuuteen. Yhteiskuntaa on rakennettu tavalla, joka on saanut ihmiset paikkakunnasta riippumatta näkemään edessään avautuvat mahdollisuudet ja tarttumaan niihin. Emme ole julistaneet Stalinin tavoin osaa maasta perspektiivittömäksi. Jos olisimme tehneet niin, Lapissa ei nähtäisi nyt turistien virtaa, ei Ponssen koneita maailmalla ei nykyistä määrää kontteja vientisatamissa ja clean tech kumisisi tyhjyyttä.

Alueiden erilaisuus on osoittautunut rikkaudeksi. Ei pidä unohtaa sitäkään, että Suomen geopoliittinen asema voi äkkiä muuttaa alueiden painoarvoa ja merkitystä. Erilaisuuden hyväksyminen on vahvuus myös tulevaisuudessa. Ei vähiten väestörakenteen takia. Maaseutu on ollut väestövarasto. Nyt se alkaa tyhjentyä. Korvaavaa työvoimaa on tuotava ulkomailta. Siinäkin testataan taito käsitellä erilaisuutta. Vastakkain asettelun sijasta on painavia syitä elvyttää kokoavaa yhteiskuntapolitiikkaa.