Tehy ja Super haluavat kevään työmarkkinaneuvotteluissa sovittavan 10 vuotta kestävästä 1,8 prosentin vuosittaisesta ylimääräisestä palkankorotuksesta verrattuna vientialoihin, jotka avaavat perinteisesti työmarkkinakierroksen. Niiden mukaan kymmenen vuoden aikana julkisen sektorin naisvaltaisten alojen palkkakuoppaa saataisiin näin kurottua kiinni.

Onko 1,8 prosenttia paljon? Riippuu, mihin vertaa. Vientialojen neuvotteluissa vaikeaksi asiaksi on osoittautunut kiky-tuntien hinta. Julkisuudessa olleiden tietojen mukaan niiden kustannusvaikutus teknologiateollisuudessa on noin 1,5 prosenttia.

Paljon isommalta kuin 1,8 prosenttia olisi varmaan tuntunut puhe 20 prosentin ylimääräisestä korotuksesta, joka toteutettaisiin kymmenen vuoden aikana. Samasta asiasta on kuitenkin kysymys, puhutaan sitten vuositason korotuksista tai kymmenvuotiskauden korotuksesta.

Vaikka kysymys on lähinnä kunta-alan sopimuksesta, Tehyn puheenjohtaja haluaa korotuksen maksajaksi valtion. Määrärahat pitäisi ottaa valtion talousarvioon. Viimeistään siinä tapauksessa, että valtio (etukäteen lupaa) ottaa maksaakseen minkä tahansa ylimääräisen korotuksen, osille pyrkivät kaikki muutkin kunta-alan palkansaajajärjestöt. Ainakin JHL on jo ilmoittautunut.

Tehyn ja Superin pitäisi siis saada nykyinen ja pari seuraavaa hallitusta sitoutumaan noin 20 prosentin ylimääräisen palkankorotuksen rahoittamiseen. Vielä vaikeampaa niiden voi olla keksiä keino, jolla ne saavat muut alat hyväksymään Tehyn ja Superin yksinoikeuden tähän ylimääräiseen etuun.

Sitä paitsi on todennäköistä, että jo pelkkä Tehyn ja Superin neuvottelutavoite vaikuttaa myös siihen, minkä hintaisella sopimuksella (tai muuten vientialojen ansioiden kehityksen varmistavalla tavalla) jokin vientiala avaa työmarkkinakierroksen. Avauksen tasoon vaikuttanee sekin, miten hallitus suhtautuu tai on suhtautumatta, ymmärtää tai on ymmärtämättä Tehyn ja Superin ehdottamaa ohjelmaa.

Tehy ja Super ovat tehneet palkkatasa-arvo-ohjelman. Ne eivät ole tehneet esimerkiksi samapalkkaisuusohjelmaa, jonka mukaan saman työnantajan palveluksessa samanarvoista työtä tekevät saisivat sovellettavasta työ- tai virkaehtosopimuksesta riippumatta samaa palkkaa. Ne nimittäin lähtevät siitä, että ne tekevät työnantajan kanssa oman sopimuksensa, jolla liittokohtaisesti sovitaan ylimääräisestä korotuksesta. Toisin sanoen ne eivät vetoa voimassa olevaan säännökseen samapalkkaisuudesta eivätkä hae sille uutta tulkintaa; ne eivät ole tavoittelemassa palkankorotusta kunta-alan muiden palkansaajien ehkä parempien sopimusten perusteella, mutta eivät ole myöskään hakemassa ylimääräistä korotusta muihin liittoihin kuuluville työntekijöille.

Tilastojen mukaan naisten ja miesten palkkaero on julkisella sektorilla olematon, kun asiaa tarkastellaan saman ammattinimikkeen ja saman työnantajan tai toimipaikan tarkkuudella. Julkisella sektorilla työnantaja maksaa palveluksessaan oleville naisille ja miehille samaa palkkaa samasta työstä. Julkisen sektorin palkka-avoimuuden takia se on myös helposti todennettavissa. Yksityisen sektorin ammattinimike- ja toimipaikkatasoinen palkkaero on 4–5 prosenttia. Sen arvioimiseen tarpeelliset palkkatiedot eivät kuitenkaan ole avoimesti saatavilla.

Sitä paitsi nimenomaan pientä palkkaa naiset ja miehet saavat sopimusalasta riippumatta jokseenkin samalla tavalla. Vähän kärjistäen voidaan sanoa, että naisten ja miesten keskimääräistä palkkaeroa ei poisteta sopimusten matalapalkkaratkaisuilla. Keskimääräinen palkkaero johtuu siitä, että suurta palkkaa saavat useammat miehet kuin naiset ja että miesten isoimmat palkat ovat parempia kuin naisten suurimmat palkat. Keskiarvoeron kaventamista silmällä pitäen hyvin ansaitsevia naisia pitäisi olla selvästi nykyistä enemmän ja isopalkkaisten naisten pitäisi saada nykyistä parempaa palkkaa.

Suomen hallituksilla – kuten nykyiselläkin – on ollut samapalkkaisuusohjelma toistakymmentä vuotta. Kansainvälisen työjärjestön (ILO) samapalkkaisuutta koskevan yleissopimuksen Suomi ratifioi jo vuonna 1963 Ahti Karjalaisen I hallituksen aikana.  Naisten ja miesten samapalkkaisuutta edistävä ohjelma pantiin sitten alulle vähän yli 40 vuotta myöhemmin Matti Vanhasen I hallituksen aikana.

Nykyisistä tiedoista voidaan tehdä pääpiirteittäinen johtopäätös, että samapalkkaisuusohjelmien tarkoittamaa samapalkkaisuutta ei olennaisesti voida edistää liittotason työehtosopimuksilla. Julkisella sektorilla ei eroa ei ole lainkaan, yksityisellä sektorilla työnantaja- tai työehtosopimuskohtaisesti kavennettavaa eroa on enintään 5 prosenttia. Yksityisellä sektorilla noin kolmasosa naisten ja miesten palkkaerosta – mikä sinänsä on merkittävä ero – lienee työnantaja- tai työehtosopimuskohtaista.

Olennainen osa naisten ja miesten palkkaerosta johtuu segregaatiosta eli siitä, että naiset ja miehet ovat eri ammateissa, eri tasoisissa tehtävissä ja eri sopimusalojen töissä. Rahan vaikutuksesta ammatinvalintaan voi tehdä päätelmiä siitä, kuinka paljon tai vähän naisia on hakeutunut miesvaltaisille aloille ja vastaavasti miehiä naisvaltaisille aloille; palkkaerohan on ollut hyvin tiedossa.

Samapalkkaisuusohjelmien logiikkana on tunnistaa, ellei peräti julistaa, erilaisia töitä samanarvoisiksi, jolloin niistä on sen perusteella maksettava sama palkka. Työmarkkinapöydissä sen sijaan otetaan esille töiden erityispiirteet, joilla perustellaan eri töistä maksettavat erilaiset palkat.

Samanarvoisiksi voitaisiin kuuluttaa esimerkiksi työt, joiden tekijöillä on saman asteen tutkinto, esimerkiksi AMK-tutkinto. Samapalkkaisuusajatus jatkuu siten, että tällöin työnantajan olisi ruvettava eräänlaiseksi työehtosopimus-shoppailijaksi. Jos työnantajaa velvoittaisi useampi työehtosopimus, palkkaa ei maksettaisi sen perusteella, mitä asianomaista AMK-tutkinnon suorittanutta työntekijää edustava järjestö on sopinut. Sen asemesta työnantajan olisi poimittava eri sopimuksista työntekijän kannalta edullisimmat määräykset. Näin tämän työnantajan palveluksessa toteutuisi tässä esimerkkinä olevassa tapauksessa AMK-tutkinnon suorittaneiden työntekijöiden samapalkkaisuus. Työmarkkinapoliittisesti tämä on jokseenkin mahdoton ajatus. Puhumattakaan siitä, että työnantajan pitäisi vertailla maksamiaan palkkoja muiden työnantajien maksamiin palkkoihin. Siksi Tehy ja Super haluavatkin nimenomaan oman, omia jäseniään koskevan sopimuksen. Työ- ja virkaehtosopimukset ovat keino pitää yllä työmarkkinapoliittisesti perusteltuja palkkaeroja.

Naisten ja miesten palkkaeroa voidaan kuitenkin mitata monella tavalla. Iskulauseeksi tiivistetty tieto, että naisen euro on 84 senttiä, on totta, mutta paikkansa pitää sekin, että naisen euro on 97 senttiä. Naisten ja miesten palkkaero eli vuositasolla yhteenlaskettujen palkkatulojen ero on kansantalouden tasolla sangen suuri. Prosentteina se on 16 prosenttia ja rahana 7–8 miljardia euroa. Tästä miljardierosta on kysymys Tehyn ja Superin ohjelmassa ja niin sen on tulkinnut myös kuntatyönantaja.

Kun kuuntelee keskustelua palkkaerosta, aina ei kuitenkaan voi olla ihan varma, puhutaanko naisten ja miesten palkkatuloista vai työnantajan palveluksessaan oleville naisille ja miehille maksamista palkoista. Kaavana ilmaisten henkeä kohden laskettujen palkkatulojen (euroa henkilöä kohden: €/N) ja aikayksiköltä maksetun palkan (esimerkiksi euroa tunnilta: €/h) suhde voidaan ilmaista näin: €/N = (€/h)x(h/N). Keskustelussa ei ole kiinnitetty erityistä huomiota ne yhdistävään tekijään (h/N) eli aikayksiköitä henkilöä kohden.

Vaikka työaikaa ei ole otettukaan tikunnokkaan eikä työaikatilastoja ole pyöritelty samalla perusteellisuudella kuin palkkatilastoja, tiedetään kuitenkin, että naiset tekevät kotitöistä suuremman osan kuin miehet ja että naiset käyttävät eri syistä lyhennettyä työaikaan useammin kuin miehet. Tällä perusteella voisi kysyä, kuinka monta minuuttia on naisen palkkatyötunti?

Poliittiseksi kysymykseksi muutettuna tämä kuuluu esimerkiksi näin: Kenen tai minkä asiana on kattaa se naisten ja miesten ansiotuloero, joka johtuu siitä – kuten kärjistäen on sanottu – ”kuka hakee lapset päivähoidosta”?  Vaikuttaako asiaan tai saako siihen vaikuttaa se, millainen oikeus ja mahdollisuus perheillä on valita? Millainen perhetyöuudistus tarvittaisiin?