Työ- ja virkaehtosopimusneuvottelut ovat hyvällä alulla. Teknologiateollisuuden ja Teollisuusliiton sopimus avasi pään. Nyt eri osapuolet tulkitsevat päänavausta omaksi edukseen. Se on normaalia edunvalvontaa.

Uusi piirre on näkyvä ja äänekäs valtakunnansovittelijan arvostelu. Ei ole aivan tavallista sekään, että media haastattelee entisiä valtakunnansovittelijoita nykyisen sovittelijan toiminnasta. Ajankohtaisen keskustelun takana on useita syitä. Osa on lehdistölle ja lehtereille puhumista, mikä kuuluu kaikkeen esillä olemiseen, vaikuttamiseen ja päätöksentekoon. Kolme asiaa kannattaa noteerata.

Ensinnäkin Vuokko Piekkala sanoi ääneen sen, minkä hänen edeltäjänsä Minna Helle oli jo sanonut ääneen, mutta mikä edellisten valtakunnansovittelijoiden aikana oli luettavissa vain oikeustieteen perusteoksista. Hän nimittäin ilmoitti puolustavansa niin sanottua työmarkkinoiden yleistä linjaa. Siitä syntyi pieni keskustelu heti hänen toimikautensa alussa.

Nyt on suurempi kohu siksi, että valtakunnansovittelija ilmoitti, ettei itse lähde esittämään niin sanottujen kiky-tuntien poistamista työehtosopimuksista.

Palkansaajapuolen näkökulmasta Piekkala ei puolustakaan yleistä linjaa! Ei ainakaan kiky-asiassa.

Palkansaajapuolen ajatus kulkee siten, että koska pään avanneessa sopimuksessa on luovuttu kiky-tunneista, niistä luopuminen kuuluu yleiseen linjaan. Toisenlainen kanta on palkansaajapuolen mielestä osoitus siitä, että valtakunnansovittelijalla on työnantajapuolen myssy päässään. Etelärannasta on nimittäin viestitetty, että Teollisuusliiton sopimuksessa kiky-tunnit oli merkitty lisäpöytäkirjaan, kun taas muilla aloilla ne on sovittu työehtosopimuksella. Tämä kiista lisäpöytäkirjan ja työehtosopimuksen erosta on normaali edunvalvontakysymys.

Mitä valtakunnansovittelijaan tulee, olennaista on huomata, että hän ei ole ottanut kantaa siihen, säilyvätkö vai poistuvatko kiky-tunnit työehtosopimuksista. Asia voi hyvinkin olla sovintoesityksessä, jos osapuolilla on siitä riittävän pitkälle yhteinen näkemys. Hänen haastattelulausuntonsa voi rauhallisella mielellä ollessaan lukea niin, että Piekkala ei itse, siis itse, lähde esittämään niiden poistamista. Osapuolet voivat toki keskenään sopia kiky-tunneista niin kuin hyväksi näkevät.

Valtakunnansovittelijoilla ei ole ollut tapana kertoa julkisuuteen yhtään mitään siitä, mitä he ajattelevat sovittelussa olevasta asiasta. Työriitoja sovitellessani totesin sen myös omassa toiminnassani pienimmän riesan tieksi. Sovittelun onnistumistodennäköisyys on sitä suurempi, mitä vähemmän sovittelija on sitonut käsiään ja mitä vähemmän asiaa käsitellään julkisuudessa. Sovittelussa jokseenkin olennaista on se, mitä sovittelija tietää ja mitä hän pitää omana tietonaan samoin kuin se, mitä hän kertoo osapuolille. Medialle on yleensä riittänyt lausunto, että tilanne on vaikea, mutta asiaan on käsitelty hyvässä hengessä.

Vaikeita soviteltavia ovat yksipuoliset työriidat. Vaikeimmissa tapauksissa on vain yksi asia, josta toisen osapuolen mukaan ei ole mitään sovittavaa tai edes laillista sopimusmahdollisuutta. Taannoin sovittelemassani yhden asian työriidassa ratkaisu löytyi kehitettyäni toisen riidanaiheen, jolloin oli myös jotain soviteltavaa ja molemmilla osapuolilla mahdollisuus luopua jostain. 

Valtakunnansovittelija voi tehdä taktisen sovintoesityksen, jonka hän tietää tulevan hylätyksi. Joskus sellaista tarvitaan, jotta saataisiin selvyys siitä, mistä oikeastaan ollaan erimieltä. Joskus osapuolet katsovat tarpeelliseksi ottaa vastaan työlakko tai työsulku, jotta sopimiselle saadaan edellytykset. Ja sitten on asioita, jotka eivät ole neuvoteltavissa eivätkä soviteltavissa.

Palkansaajapuoli on jo kertonut julkisuuteen, että kiky-tunneista voidaan neuvotella ja sopia. On kaksi valmista vaihtoehtoa: joko seurataan Teknologiateollisuuden ja Teollisuusliiton sopimuksen mukaista linjaa taikka kiky-tuntien säilyminen osana sopimuksia otetaan huomioon palkankorotusten suuruudessa. Tämäkin on normaali edunvalvonta- ja neuvottelukysymys. Emeritusprofessori Niklas Bruun on sanonut jokseenkin suoraviivaisesti: ”Nyt on kysymys siitä, mikä on kiky-tuntien hinta neuvotteluissa.”

Toinen syy ottaa puheeksi valtakunnansovittelija on kilpailukykysopimuksesta ja Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) sääntömuutoksesta johtuva asetelma. Työmarkkinoiden keskusjärjestöt tekivät kilpailukykysopimuksen, mutta sääntönsä muuttanut EK ei voi tehdä sopimusta, jolla siitä ehkä aiheutuvat ongelmat ratkaistaisiin samassa sopimuspöydässä.

Eläkkeellä oleva työoikeuden professori Seppo Koskinen on sanonut Ylen haastattelussa, että juuri keskusjärjestötasolla tehty sopimus on se, joka aiheuttaa ongelmia, ja että keskusjärjestöjen olisi syytä istua neuvottelupöytään ja edes yrittää pelastaa tilanne. Koskinenkaan ei esitä, että EK allekirjoittaisi jonkin sopimuksen, vaan vain maanittelee sitä neuvottelupöytään; muiden keskusjärjestöjen säännöissä tai päätöksissä ei ole esteitä keskitetyille ratkaisuillekaan. On kuitenkin selvää, ettei EK rupea tähän hätään edes valmistelemaan sääntömuutosta, joka antaisi sille mahdollisuuden sopia asiasta.

Sitä paitsi EK:sta on huomautettu, että vaikka kiky-sopimuksen solmivat työmarkkinakeskusjärjestöt, se toteutettiin eri liitoissa eri tavoilla. Palkansaajapuoli on taas tuonut esille sen omalta kannaltaan työlään seikan, että samaa kiky-asiaa käsitellään kaikissa neuvottelupöydissä. Tässä tilanteessa palkansaajajärjestöille sopisi hyvin, että valtakunnansovittelija ottaisi osaltaan hoitaakseen kiky-tunnit pois sopimuksista, tai ainakin niistä sopimuksista, jotka tehdään sovintoesityksestä.

Samasta asiasta kuin emeritusprofessori Koskinen puhuu mutkan kautta ja yleisemmällä tasolla myös SAK:n puheenjohtaja Jarkko Eloranta. Hän on useaan otteeseen ehdottanut sovittelutoimen muuttamista Ruotsin mallin mukaiseksi. Hän ei edes ehdota mitään välittömiä keskusjärjestöjen toimenpiteitä tälle sopimuskierrokselle, vaan tarjoaa osapuolten pohdittavaksi, ”mitä tälle sovittelijainstituutiolle tehdään”.  Teknisesti se näyttää yhden valtakunnansovittelijan korvaamiselta useammalla sovittelijalla. Suuremman sovitteluinstituution tehtäviin voisi kuulua neuvottelujärjestelmän kehittäminen niin liittojen välillä kuin paikallisestikin, Eloranta maalailee ja ojentaa kättä työnantajille.

Varsinainen Elorannan pihvi lienee kuitenkin Ruotsin mallin mukaisen sovittelutoimiston perustamisessa. Ruotsissa on Medlingsinstitutet, jonka tehtävänä on huolehtia toimivasta palkanmuodostuksesta. Vaikka se on valtion instituutti, se työskentelee kolmikantaisesti. Jos Suomeen perustettaisiin vastaava viranomainen, mikään EK:n sääntö ei varmaan estäisi sitä tai sen edustajia osallistumasta sen toimintaan: keskusjärjestötasoisen kolmikannan paluu palkanmuodostukseen! Sopimukset tehtäisiin silti liittotasolla kuten Ruotsissa tehdään.

Myös Suomen Pankin pääjohtaja Olli Rehn on puhunut samantapaisesta asiasta kuin Eloranta. Rehnin mukaan olisi oltava yhteinen kuva taloudesta ja sen tulisi nojata tutkimukseen. Työmarkkinaosapuolten pitäisi tähdätä työmarkkinoiden Suomen mallin vakiinnuttamiseen. Hyvä olisi koordinoitu liittokohtainen neuvottelujärjestelmä. Ruotsissa Medlingsinstitutet koordinoi.

Kolmas syy keskusteluun valtakunnansovittelijasta on epämääräisempi. Se on muotoiltu väitteeksi, että valtakunnansovittelija Piekkalalla ei ole riittävästi auktoriteettia, tai kokemukseksi, että sovittelussa tuntuu kuin oltaisiin lastentarhassa. Merkille voidaan panna myös, että omalla nimellään Vuokko Piekkalaa eivät ole arvostelleet juurikaan työmarkkinanaiset vaan työmarkkinamiehet.

Muutamien öiden pimeinä hetkinä, kun odottelin valtakunnansovittelijan toimistossa milloin toisen ja milloin toisen osapuolen kanssa ryhmäkokoustaan pitäneen osapuolen kannanmäärittelyä, oli aikaa kuunnella myös sovitteluveteraanien muistelmia aikaisemmista sovitteluista ja valtakunnansovittelijoista. Valtakunnansovittelijan auktoriteetti näytti kertomusten perusteella syntyneen osapuolten omasta kyvystä hyväksyä hänen ehdotuksiaan, teki hän niitä sitten esimerkiksi mykistyen, ruikuttaen tai rähjäten.

Sen sijaan yhtä asiaa osapuolet eivät yleensä maininneet muisteluissaan. Sen tarpeellisuutta on kutsuttu valtakunnansovittelija Juhani Saloniuksen mukaan Saloniuksen puimuriksi. Sovitteluun saatetaan näet tulla ilman, että osapuolilla on käsitystä edes siitä, mistä ne ovat eri mieltä, saati että osapuolet olisivat keskenään yrittäneet ratkaista asioista. Tämmöiset tapaukset pitäisi panna puimuriin. Vasta sen jälkeen, kun osapuolet ovat itse puineet erimielisyyksiään, ne voisivat tuoda ratkaisematta jääneet asiansa sovitteluun.

Piekkalaa on arvosteltu siitä, että ”hän potkii osapuolet ovesta ulos jatkamaan sitä prosessia, jonka takia ne ovat ylipäätään tulleet ovesta sisälle”. Kuuden vuoden sovittelijakauteni aikana en ehkä kertaakaan potkinut osapuolia ulos ovesta, mutta muutaman kerran annoin kotiläksyjä. Niiden tosiasiallinen tarkoitus oli saada osapuolet tutustumaan asiaansa ja erityisesti toisen osapuolen näkemyksiin. En kysynyt eikä minulle kysymättä kerrottu, tuntuiko se kenties alakoulussa olemiselta.