Toimihenkilökeskusjärjestö STTK:n pääekonomisti Patrizio Lainà lausui joulun alla, että valtakunnansovittelijan sovintoesitys oli erikoinen. Erikoista ei hänen mielestään ollut esimerkiksi se, että molemmat osapuolet hylkäsivät sen. Lainà piti erikoisena sitä, ”että siinä lähdetään supistamaan ostovoimaa tällaisessa taloudellisessa tilanteessa”, ja arveli, että sen hyväksyminen olisi voinut heikentää työllisyyttä. Erikoista oli tietysti sekin, että STTK:n pääekonomisti arvioi ja arvosteli julkisuudessa Teknologiateollisuuden ja Teollisuusliiton työriidassa tehtyä esitystä.

Aikaisemmin joulukuussa 2019 STTK:n puheenjohtaja Antti Palola puhui STTK:n edustajistolle toimimattomasta neuvottelukulttuurista ja mainitsi siitä yhdeksi esimerkiksi ”epäonnistuneet sovittelut”.

Suomen Merimies-Unionin puheenjohtaja Simo Zitting oli jo sitä ennen pitänyt tarpeellisena sanoa valtakunnansovittelijasta, että tämä on ”täysin noviisi, amatööri”. Tämäntapaiset purkaukset eivät ole kuuluneet työmarkkinakulttuuriin.

SAK:n puheenjohtaja Jarkko Eloranta ehdotti syksyllä 2018, että nykyinen yhden sovittelijan malli voitaisiin korvata mallilla, jossa sovittelijoita olisi kaksi: toinen näistä olisi työnantajien ja toinen työntekijäpuolen esittämä. Samalla sovittelijan toimenkuvaa laajennettaisiin. Eloranta viittasi Minna Helteen siirtymiseen kesken kauden Teknologiateollisuuden työmarkkinajohtajaksi ja perusteli ehdotustaan sillä, että yhden viranhaltijan varassa toimiva järjestelmä on haavoittuvainen.

Nykyisen sovittelijan kaudella ensimmäisenä asialle ehti kuitenkin Rakennusliiton puheenjohtaja Matti Harjuniemi, joka jo kesällä 2018 moitti kirjoituksessaan valtakunnansovittelijaa siitä, että tämä on ”ennakkoon ilmoittanut, että hänen jonossaan kaikille jaetaan samat ratkaisut ja piste”. Kannanoton taustalla oli valtakunnansovittelija Vuokko Piekkalan haastattelulausunto, jonka mukaan hän tulisi sovittelutoimessaan pitämään ohjenuoranaan niin sanottua yleistä linjaa.

Yhtä kaikki, lähinnä työntekijäpuoli on liputtanut eriasteista tyytymättömyyttään.

Nämä puheenvuorot asettuvat yhteyksiinsä, kun todetaan, että Suomen talouskasvuksi vuonna 2020 ennustetaan noin yhtä prosenttia, ja kun sen arvellaan olevan vähän toista prosenttia vuosina 2021-2022, sen sanotaan peräti kiihtyneen. Vertailun vuoksi esimerkiksi niin sanottujen kiky-tuntien hinnaksi on arvioitu vähän toista prosenttia. Teknologiateollisuuden ja Teollisuusliiton hylkäämässä esityksessä valtakunnansovittelija esitti 1,2–1,3 prosentin korotusta vuodelle 2020 ja vuodelle 2021 esitys oli 1,6 prosenttia.

Valtakunnansovittelijalla ei kuitenkaan ole mitään kansantalouden ulkopuolista rahaa, jolla hän voisi ostaa ja rahoittaa onnistuneita sovitteluja.

Työntekijäpuolen puheenvuorojen taustalla lienee sekin, että myös työnantajat käyvät nykyisin neuvottelupöytään ja niin muodoin tulevat myös sovitteluun omine tavoitteineen. Syksyllä 1991, kun teollisuustyönantajien STK toi pöytään tavoitepaperinsa, palkansaajapuoli kauhistui ja nimitti sitä "saatanallisiksi säkeiksi". Samantapaisia tuntoja ja ajatuksia on liikkunut ilmassa myös syksyllä 2019.

Palkansaajajärjestöissä ratkaisua kipukohtiin on haettu sovittelujärjestelmän muuttamisesta. Esimerkiksi Eloranta ja Palola ovat olleet sitä mieltä, että vahvasti yhteen henkilöön keskittyvä järjestelmä ei ole paras mahdollinen. Palola on tarjonnut vertailukohteeksi Ruotsin sovittelutoimistoa.

Jos monijäseninen sovittelu olisi Suomen väitettyjen ongelmien ratkaisu, sovittelulautakunta olisi varmaan asetettu useammin kuin käytännössä on tapahtunut. Sovittelija voi tehdä työ- ja elinkeinoministeriölle esityksen sovittelulautakunnan asettamisesta, ja työ- ja elinkeinoministeriö voi sitten määrätä sovittelulautakunnan puheenjohtajan ja muut jäsenet.

Ruotsin ja Suomen tilanne on kuitenkin eräältä osaltaan varsin erilainen. Ruotsissa osapuolet ovat sopineet niin sanotusta Ruotsin mallista. Ruotsin vientialojen Teollisuussopimus määrittelee ohjeellisen palkankorotuslinjan. Muiden sopimusalojen odotetaan noudattavan sitä omissa sopimuksissaan. Suomessa vastaavaa sopimusta tai yhteisymmärrystä ei ole. Ruotsin sovittelutoimisto nojautuu Ruotsin malliin.

Suomessa valtakunnansovittelijan tehtävänä on saada kulloisenkin työriidan osapuolet tekemään toisilleen myönnytyksiä. Osapuolet tulevat siis luopumaan osasta tavoitteitaan, kun ne tulevat sovitteluun. Suomen valtakunnansovittelijan tehtävänä ei ole estää työriidan osapuolia tekemästä sopimusta, vaikka ne eivät kantaisikaan huolta ostovoimasta tai työllisyydestä. Valtakunnansovittelijan tulee ehdottaa osapuolille myönnytyksiä ja tasoituksia, ja siinä hänen ohjeenaan ovat tarkoituksenmukaisuus ja kohtuus.

Mikä on tarkoituksenmukaista ja kohtuullisuutta? Kokemukseni perusteella ainakin vaatimuksen esittäjä yleensä pitää oman vaatimuksensa hyväksymistä varsin tarkoituksenmukaisena ja kohtuullisena vallankin, jos siitä on jo sovittu jossain toisessa sopimuksessa. Mitä kattavammin niin on jo sovittu, sitä selvemmin siitä muodostuu niin sanottu yleinen linja. Toki osapuolet voivat keskenään sopia yleisestä linjasta poikkeavalla tavalla, mutta miksi ja millä perusteilla valtakunnansovittelijan pitäisi esittää tai ajaa siitä poikkeamista?

Ei ole viisasta, että valtakunnansovittelijasta tulee tai tehdään työriidan osapuoli. Ei ole tarkoituksenmukaista, että jompikumpi osapuoli tai molemmat osapuolet esittävät hänelle vaatimuksia. Työriita on työnantaja- ja työntekijäpuolen välinen asia, johon niiden täytyy löytää ratkaisu. Tämän totesi omin sanoin myös Harjuniemi kirjoittaessaan, että Rakennusliitto ei ”tule sovittelijan konttorin saranoita kuluttamaan”, vaan ”rakennusala kehittyy omin voimin ja omin neuvotteluin”.  Joskus osapuolet kuitenkin tarvitsevat sovittelijan apua…

Jos sovittelijoita on esimerkiksi kaksi – toinen nauttimassa työnantajien ja toinen nauttimassa työntekijöiden luottamusta – sovittelusta tulee väistämättä kolmikantainen neuvottelu. On todennäköistä, että kumpikin osapuoli alkaisi nyhtää ”omalta” sovittelijaltaan itselleen edullisia sovintoesityksiä tai ainakin myötämielisyyttä. Huonoimmassa tapauksessa tällä tavalla riitapuolet vain kärjistäisivät riitakohtiaan sen sijaan, että ne vähenisivät olemattomiin.

Toki kahden sovittelijan malli voisi toimiakin, jos sovittelijoita ohjaisi esimerkiksi Ruotsin mallin mukainen kehys voimakkaammin kuin nyt ohjaa niin sanottu yleinen linja: osapuolet tietäisivät jo etukäteen, mitä sovittelusta voi ja mitä siitä ei voi odottaa. Tällaisen sovittelun vaikuttavuutta parantaisi sekin, että jompikumpi tai molemmat osapuolet voisivat hylätä sovittelijoiden esityksen esimerkiksi enintään kaksi kertaa, mutta sovittelijoiden yksimielisestä, mallina olevan kehyksen mukaisesta esityksestä tulisi kolmannella kerralla sopimus, jos osapuolet eivät hylkäisi sitä yksimielisesti.

Aina silloin tällöin Suomessa otetaan esille myös Tanskan ja Norjan malli. Sen ideana on parlamentin mahdollisuus puuttua työtaisteluun ja keskeyttää se. Professori Kari-Pekka Tiitinen sanoi jo 15 vuotta sitten, että sovintopakkoa tarkoittavan lain sorvaamiseen ei ”kahta viikkoa enempää kuluisi”. Tiitinen ei kuitenkaan kannattanut järjestelmää, jossa työtaisteluosapuolille tehtäisiin sovintoesitys, joka olisi pakko hyväksyä. Ei pakolla muutenkaan ole ollut suurta kannatusta.

Oma kysymyksensä on sitten se, kuinka varsinainen sovittelu tapahtuisi käytännössä, jos se ei ole vahvasti yhteen henkilöön keskittyvä. Sovittelija käy kummankin osapuolen kanssa luottamuksellisia keskusteluja. Sovittelun onnistuminen riippuu olennaisella tavalla siitä, mitä sovittelija tietää, sanoo tietävänsä ja kertoo tietämästään. Useamman sovittelijan tietojen ja puheenvuorojen yhteensovittaminen voisi olla lähes mahdoton tehtävä, jolleivat sovittelijat kulje käsi kädessä yötä päivää. Jos osapuolet voisivat tehdä erilaisia ehdotuksia eri sovittelijoille ja saada heiltä erilaisia ehdotuksia ja vihjeitä etenemismahdollisuuksista, siitä luultavasti tulisi vain suuri sekaannus.