Minä en ole Postin työriidassa mikään asiantuntija. Eräitä muita työriitoja olen joskus sovitellut. Se on kuitenkin eri asia kuin kuvitella olevansa tämän nimenomaisen työriidan asiantuntija.

Yleisen elämänkokemuksen valossa mitään erityistä ei tapahtunut, kun Postin lakko alkoi. PAU ja Palta eivät saaneet neuvotteluissaan syntymään työehtosopimusta. Myös valtakunnansovittelija totesi osapuolten olevan kaukana toisistaan. Tässä tilanteessa Posti ja sitä työehtosopimusneuvotteluissa edustava Palta päättivät ottaa lakon vastaan. Postin ja Paltan voidaan päätellä arvioineen, että lakon vastaanottaminen oli edullisempi vaihtoehto kuin PAU:n vaatimuksiin suostuminen.

Kun neuvottelut eivät ole johtaneet sopimukseen, varsinkin silloin asia alkaa elättää ainakin neljää diskurssia. Vaikka puhutaan samasta aiheesta, näiden neljän eri puhe- tai esitystavan muoto, säännöt, kohde ja päämäärät ovat tilannesidonnaisesti erilaiset. Melko ratkaiseva asia on se, kuka on oletettu kuuntelija eli puhujan tarkoittama viestin vastaanottaja.

Osapuolet puhuvat (1) toisilleen. Lakon alettua ne saattavat kuitenkin olla pari päivää puhumatta. Lakolla ei tavoitellakaan puhehaluja, vaan muutoksia neuvottelupuheeseen. Neuvottelupuheesta ulkopuoliset eivät yleensä tiedä mitään – paitsi sen, mitä kumpikin osapuoli harkintansa tai harkintakykynsä puutteen takia katsoo aiheelliseksi vuotaa.

Osapuolet puhuvat (2) omilleen. Jo sopimusneuvottelujen aikana mutta varsinkin lakon alettua työnantajan edustajat pyrkivät varmistamaan sen, että työnantajat ovat yhtenäisenä edustajiensa takana, ja vastaavasti työntekijöiden edustajat tekevät töitä sen eteen, että lakko pitää. Omilleen puhuessaan osapuolet saattavat käyttää hengennostatustyyliä, joka eroaa neuvottelupöydän puisevasta väännöstä. Omille puhumisessa vaikeinta on innostavien sanojen asettelu niin, että sopimuspöytään palattuaan säilyttää kuitenkin kasvonsa.

Osapuolet puhuvat (3) medialle ja suurelle yleisölle. Vaikka suuri yleisö, johon näissä asioissa on luettava myös kansanedustajat ja ministerit, ei ole työriidan osapuoli, yleisellä mielipiteellä arvellaan olevan vaikutusta neuvottelutilanteeseen. Media ottaa mielellään asetelmanrakentajan roolin. Etusivun jutuissa on usein enemmän intoa ja tunnetta kuin asiaa. Yleensä työriidan sovittelu etenee sitä paremmin mitä vähemmän pöydässä on suurta yleisöä tai edes sen haamuja.

Osapuolet puhuvat (4) valtakunnansovittelijalle.  Siitä on säädetty laissa. Ensinnäkin työnseisauksesta on ilmoitettava valtakunnansovittelijan toimistoon viimeistään kahta viikkoa ennen sen suunniteltua toimeenpanemista. Työlakko tai työsulku voidaan suunnitella myös niin, että se laajenee ajan mittaan, jos sopimusta ei sitä ennen synny. Kaikkia ilmoitettuja työnseisauksia ei kuitenkaan tarvitse panna toimeen, vaan laajenemisuhalla ikään kuin vauhditetaan sovun syntymistä.

Yleensä ilmoitus työnseisauksesta johtaa neuvotteluihin, joiden puheenjohtajana on sovittelija ja joka määrää, millä tavoin ja missä järjestyksessä riitakohdat käsitellään. Osapuolten on annettava sovittelijalle tämän tarpeellisiksi katsomat tiedot. Yleensä riitapuolet asettavat ehdon, että sovittelija pitää luottamuksellisena niistä nimetyt osat.

Joka tapauksessa jo lain perusteella sovittelijasta tulee kulloisenkin työriidan asiantuntija. Hänen on otettava perusteellisesti selkoa riidasta ja sen arvosteluun olennaisesti vaikuttavista seikoista sekä riitapuolten vaatimuksista.

Arvioituaan olevansa riittävän hyvin perillä riidasta sen joka kulmalta, sovittelija tekee sen, mitä hänen on lain mukaan tehtävä. Se on kolmivaiheinen tapahtumaketju. Ensin, mikä saattaa tuntua kummalliselta, sovittelijan on koetettava saada riitapuolet täsmällisesti määrittelemään riitakohtansa. Varsinkin kokemattomat osapuolet saattavat tulla valtakunnansovittelijan toimistoon ilman käsitystä siitä, mistä ne ovat eri mieltä – siitä riippumatta, mitä omille on puhuttu ja mitä mediasta voisi päätellä. Sitten, kun osapuolilla on yhteinen käsitys siitä, mistä asioista niillä on riitaa, sovittelijan tavoitteena on saada riitapuolet karsimaan ne mahdollisimman vähiin.

Aina osapuolet eivät ymmärrä, että tullessaan sovittelijan toimistoon ne ovat tulleet luopumaan tavoitteistaan. Sovittelun ydin on nimittäin se, että sovittelija pyrkii johtamaan riitapuolet sovintoon lähinnä niiden omien ehdotusten ja tarjousten perusteella. Lähtökohtana ovat nimenomaan osapuolten ehdotukset ja tarjoukset, joihin sovittelijan on ehdotettava sellaisia myönnytyksiä ja tasoituksia, mitä tarkoituksenmukaisuus ja kohtuus näyttävät vaativan.

Niin kuin työoikeuden perusteoksissa on selostettu, sovittelija ei voi ehdottaa ihan mitä tahansa.  Sovittelijalla ei ole sovittelutoimessa täysin vapaita käsiä. Sovittelija on sidottu noudattamaan työmarkkinoilla tavalla tai toisella syntynyttä yleistä linjaa. Sovittelijalla ei ole mitään omaa jaettavaa riidan osapuolille. Jos osapuolet haluavat sopia esimerkiksi yleisestä linjasta poikkeavasti, niiden kannattaa tehdä se keskenään.

Ne keskustelut, joita sovittelija käy kahden kesken kummankin osapuolen kanssa, ovat ja pysyvät luottamuksellisina. Hyvään käytäntöön kuuluu, ettei myöskään sovittelijan ehdottamia myönnytyksiä ja tasoituksia sen enempää kuin niiden käsittelyäkään selosteta julkisuudessa.

Sovitteluun on pakko tulla, mutta riitapuolten ei ole pakko hyväksyä sovittelijan sovintoesityksiä. Usein ne kuitenkin mieluummin hyväksyvät sovittelijan tekemän sovintoehdotuksen kuin sopivat keskenään riitansa. Kokonaan eri asia on sitten se, miten sovittelija kehittelee ja kokoaa sovintoehdotuksensa ja lopuksi hankkii sille hyväksynnän.

Useimmat lakot on lopetettu sopimuksella. Kerrotaan, että ainoana poikkeuksena olisi muinainen Elannon hevosmiesten lakko. Luultavasti se myös säilyttää ainoalaatuisen poikkeusasemansa.