Hyvinvoinnin juuria ja tulevaisuutta

Ollaanko käännekohdassa?

Keskiviikko 20.5.2020 klo 10.14 - Markku Lehto

Mielipidemittaukset osoittivat, että suomalaisten mielissä ehti parin vuoden ajan vahvistua huoli elinympäristön tulevaisuudesta. Pandemia on siirtänyt sen huolen ajattelun takamaastoon. Vähitellen on kuitenkin vastattava siihen kysymykseen, miten näistä molemmista selvitään. Emme ole ensimmäistä kertaan suurten muutosten äärellä. Tähän päivään on tultu monien kriisien läpi.

Toisin kuin joskus väitetään, historiasta voi oppia yhtä ja toista. Vaikeuksia kyllä tulee vastaan, kun pitäisi päätellä, miten opittua sovelletaan. Joukko arvostettuja suomalaisia historiantutkijoita on rohjennut lähestyä tätä kysymystä. Tuloksia voi lukea Juhani Koposen ja Sakari Saaritsan toimittamasta kirjasta ”Nälkämaasta hyvinvointivaltioksi”. Kirjasta piirtyy monipuolinen kuva niistä poluista ja polkujen mutkista, joita pitkin tähän päivään on tultu.

Jos katsotaan pitkiä trendejä, havaitaan, että talouden mittapuulla Suomi alkoi lähestyä länsimaita jo 1920-luvulla. Samalle uralle noustiin kuitenkin vasta 1970-luvulla. Monipuolisempi tapa kuvata yhteiskunnan muutosta on käyttää YK:n kehitysohjelman UNDP:n inhimillisen kehityksen indeksiä (HDI). Tästä hieman muunnellulla HHDI-indeksillä on vertailtu 22 teollistuneen maan kehitystä vuodesta 1870 vuoteen 2007. Tämän indeksin valossa Suomi oli todella periferiassa vielä Snellmanin aikoihin, mutta nousu hyvinvoivien kansakuntien joukkoon on vakuuttava. Lähtövuonna Suomi oli toiseksi viimeinen ja päätevuonna seitsemän parhaan joukossa. Näin siitä huolimatta, että tässä välissä on ehditty kokea vastoinkäymisiä toisensa jälkeen.

On paljon keskusteltu siitä, mikä on talouskasvun, terveyden ja koulutuksen keskinäinen suhde. Siihen ei ole yksiselitteistä vastausta. Suomen historiassa näyttää talouskasvu edeltäneen koulutustason ja terveydentilan kohentumista. Vasta viime vuosisadan jälkipuolisolta lähtien on tilastoaineiston perusteella havaittavissa myös toiseen suuntaan kulkeva vaikutus, jonka mukaan koulutus ja osaaminen myötävaikuttaa talouskasvuun ja taloudelliseen kilpailukykyyn. Siihen luotetaan muun muassa Vihriälän ryhmän suosituksissa.

Viime aikoina on kehityspolkujen tutkijoita kiinnostanut erityisesti yhteiskunnallisten instituutioiden vaikutus. Daron Acemoglu ja James A. Robinson ovat käsitelleet tätä kirjassaan ”Why Nations Fail”. Instituutiot sanana tarkoittaa heidän kielenkäytössään pikemminkin vallitsevia tapoja, arvoja, valtasuhteita ja perusoikeuksia. Tarvitaan tasapaino keskitetyn ja hajautetun vallankäytön välille, turvallinen ja avoin omistusoikeus sekä vaihdanta, josta korruptio on kitketty pois. Yhteiskuntaan tarvitaan luottamuksen ja avoimuuden ilmapiiri. Näistä muodostuu kohtalon voima, joka ruokkii hyvien tekojen kehää tai jos näissä epäonnistutaan syntyy kielteinen noidankehä. Kehitykseen vaikuttaa myös se, osataanko historiallisessa käännekohdassa tehdä oikea valinta. 

Omaa uskoamme tulevaisuuteen lisää se, että ”instituutiomme” ovat auttaneet ja auttanevat edelleen meitä pysymään hyvien päätösten ja toimenpiteiden kehällä. Uudistumishaluakin on ollut ilmassa. Historiasta emme kuitenkaan saa vastatausta siihen, kuinka suurten muutosten edessä juuri nyt olemme.

Yritykset etsivät vastauksia omalla suunnallaan. Niiden sopeutumista pandemian jälkeiseen aikaan on nyt tuettu myös valtion kehittämisrahoilla.  Näin on syytäkin tehdä: uudistamiseen ja uudelleen ajatteluun on tarvetta siitä riippumatta, kuinka dramaattisessa käännekohdassa ollaan. Nyt saatujen kokemusten perusteella on esimerkiksi syytä etsiä ratkaisuja, jotka vähentävät harvan asutuksen ja syrjäisen aseman suomalaisille tuomaa haittaa tai kääntävät sen suorastaan eduksi. Mitä sulavammin sähköinen puheen ja kuvan siirto onnistuu, sitä enemmän fyysisiä tapaamisia voidaan korvata virtuaalisella vuorovaikutuksella ja sitä vähemmän rasitamme ympäristöä. Osaamistakin meillä on. Ainakin suomalaiset ovat kunnostautuneet pelimaailman kehittelijöinä.  

Historiaa tutkimalla löydämme ehkä uutta ymmärrystä myös siitä, mitä kaikkea hyvinvointi voi tarkoittaa. Otetaan esimerkiksi työ. Miksi työ kuvataan taakkana? Tutkimusten mukaan monet kokevat työn tuovan enemmän flow-tuntemuksia kuin vapaa-ajan vieton. Työ toisin sanoen tuo heille elämään tarkoituksen ja vapaa-aika tyhjyyden, jos hieman kärjistää. Silti vapaa-aikaa halutaan lisää ja ”hyvää” tavoitellaan tavaroita ja palveluja kuluttamalla. Lienee paikallaan tuulettaa myös vanhoja käsityksiä hyvinvoinnin synnystä ja sisällöstä taloudellisten ja tuotannollisten muutosten rinnalla. 

Jos pandemia on voima, joka puristaa ajatuksista uusia timantteja, jotain on saatu menetysten vastapainoksi. Aikaisemman kokemuksen perusteella on hyviä toiveita, että olemme nopeiden omaksujien joukossa. Parhaassa tapauksessa muutoksen tekijöinä.

Ei unohdeta kotitaloutta

Keskiviikko 13.5.2020 klo 16.14 - Markku Lehto

Pandemian riehuessa luemme synkkiä uutisia. Yrityksillä  menee huonosti, pahimmillaan ne ajautuvat konkurssiin. Valtiovalta pinnistelee pitääkseen elinkelpoiset yritykset hengissä. Seurauksena on julkisen talouden velkaantuminen. Kansantaloudet ovat kokonaisuudessaan valtavien haasteiden edessä. Eivätkä vain kansantaloudet. Samat vaikeudet kohdataan EU:n sisällä. Koko maailmantalouden näkymät ovat huonot. 

Harva huomaa, että joukosta puuttuu yksi talous. Nimittäin kotitalous. Siitä on harvoin mainintoja lehtien taloussivuilla. Syykin on ymmärrettävä. Yksi kotitalous ei näy talouden kokokuvassa kuin mikroskoopilla katsottaessa. Mutta asian voi nähdä toisinkin. Koko tämä valtava globaali tavaroiden ja palvelujen tuotanto on olemassa vain sen takia, että loppuhyödykkeet päätyvät kotitalouden käyttöön. Kaikki taloudellisen toimeliaisuuden muodot ydinvoimaloista ja jäänsärkijöistä kehitysmaiden hikipajoihin palvelevat kotitalouden tarpeita.

On tullut tavaksi puhua yhteiskuntien resilienssistä. Saman voisi ilmaista sanoilla iskunkestävyys, kyky uusiutua ja ponnistaa vaikeuksien läpi. Parikymmentä vuotta on muistutettu, että yhteiskunnnan tulisi toimia trampoliinin tavoin. Makrotasolla keskustellaan muun muassa työehtojen joustavuudesta, työvoiman liikkuvuudesta, sosiaaliturvan kannustavuudesta sekä koulutuksen ja tutkimuksen tasosta ja riittävyydestä. Vanhastaan muistetaan valuuttakurssien muutokset ja setelirahoitus.

Entä kotitalouksien resilienssi. Osaamisen, ammattitaidon ja terveyden ylläpitäminen parantaa sopeutumiskykyä muutostilanteissa. Näiden hyväksi jokainen voi tehdä jotain. Raja on kuitenkin nopeasti vastassa. Taantuman iskiessä työtä ei vaan löydy. Silloin tulee avuksi sosiaaliturva. Samalla havaitaan se ikävä tosiasia, että makrotason resilienssin parantamiseen tähtäävät joustot ja kannustavuudet tarkoittavat työehtojen ja sosiaaliturvan heikennyksiä. Päättäjät joutuvat kahden tulen väliin: kenen resilienssiä pidetään arvossa.

Pandemia on saanut paljon pahaa aikaiseksi, mutta myös jotain uutta ja mielenkiintoista. Etätyö ja etäopiskelu ovat tulleet todelliseksi vaihtoehdoksi. Muutos toteutui nopeasti olojen pakosta. Osa kotitalouksista joutui venymään äärimmilleen. Sovellutukset hakevat vielä muotoaan. Ehkä kiireen takia on vähälle huomiolle jäänyt myös se, että nämä uudet työnteon ja oppimisen muodot voivat parhaimmillaan parantaa ratkaisevasti kotitalouden resilienssiä. 

Etätyön ansiosta työ ja toimeentulo jatkuu, vaikkei työpaikalle voi mennä. Menon voi estää jokin muukin syy kuin pandemia, esimerkiksi sisäilmaongelma, vesivahinko, peruskorjaus tai tulipalo. Etätyö estää katastrofin ja kaikki voittavat. Yrityksen ja yhteiskunnan resilienssi paranee eikä se ole kotitaloudelta pois. Joskus päinvastoin, työ saa uusia ja myönteisiä piirteitä. Etätyötä kannattaa kehittää jo tämän takia. 

Sama koskee kouluja ja oppilaitoksia. Rakennukset eivät ole enää oppimisen ja tiedon levittämisen ehtoja. Koulua voi käydä, vaikka koulurakennus olisi käyttökiellossa. Kotitalouden näkökulmasta suuri merkitys on sillä seikalla, että maan laajuisesti toteutettu etäopetus voi tarjota sellaista yksilöllisyyttä, jota tähän mennessä ei ole voitu toteuttaa. Erityislahjakas tai erityistä tukea tarvitseva oppilashan voi olla 500 kilometrin päässä.

Kotitalouden resilienssi tiivistyy sanaan elämänhallinta. Aineellista elämänhallintaa voi parantaa menoja pienentämällä tai tuloja vakauttamalla. Etätyö tekee mahdolliseksi uskomattomia asioita. Työ voi pysyä pääkaupunkiseudulla eikä työmatka pitene, vaikka muuttaisi Helsingin Kalliosta 200 kilometrin päähän. Päinvastoin, työhuone on muutaman metrin päässä makuuhuoneesta. Kalliosta myydyn kaksion hinnalla voi ostaa puutarhatilan, jossa maalämpö ja aurinkopaneelit kattavat suuren osan asumiskustannuksista ja omat viljelmät ja metsämarjat osan ravinnosta. Tämä ei todella sovi kaikille, mutta se ei tarkoita, ettei kukaan saa toimia näin. Joillekin se avaa uuden vaiheen elämänhallinnassa.  

Moni haluaisi asua lähiomaisten kanssa samassa kaupungissa tai kylässä. Se on turvallinen vaihtoehto lapsille, jotka ovat jo juurtuneet yhteisöön ja se on turvallinen myös vanhuksille, jotka voivat elää kävelymatkan päässä lapsistaan. Työpaikan vaihtuminen toiselle puolelle maata ei vaadi asuinpaikan vaihtamista. Taas kaikki voittavat. Hoito- ja huolenpitokustannukset pysyvät kohtuullisina, asuinyhteisöt toimivina ja kuitenkin työvoimaa on joustavasti tarjolla. 

Etätyö tekee mahdolliseksi myös tulojen vakauttamisen. Kun oivalletaan, ettei työ ole sidottu toimistoon, huomataan ettei sen tarvitse perustua myöskään palkkatyöhön ja töitä voi tehdä useille toimeksiantajille. Jotkut ovat laajentaneet kotityötä niin, että siitä on tullut osaksi ansiotyötä. Vakautta voi tuoda myös osaamisen yhdistäminen. Kun tekijöitä on useampia, riskit kumoavat toisiaan. Samalle alustalle voi rakentaa monimuotoista yrittäjyyttä.

”Etä” pitäisi korvata sanalla ”lähi” ja puhua lähityöstä ja lähiopiskelusta. Kekseliäisyydellä ei ole rajoja, kunhan puhkaistaan ennakkoluulojen muuri. Kotitalousjärjestöt voisivat toimia muurin murtajina. Alvin Toffler puhui kolmannesta aallosta 40 vuotta sitten. Hän tarkoitti suunnilleen samaa kuin mitä tässä kuvasin. Kolmas aalto tuli, mutta se olikin globalisaation aalto. Jos nyt olemme hereillä, onnistumme lopultakin toteuttamaan tuon kolmannen aallon, elämänhallinnan vallankumouksen.

Onko kolmannen poissuljetun laki poissuljettavissa?

Lauantai 2.11.2019 - Leo Suomaa

Jos työtä suorittava henkilö ei ole työntekijä, hänet selitetään yrittäjäksi: kolmannen poissuljetun ”laki”.

Työttömyysturvan puolella on pohdittu kolmatta vaihtoehtoa. Työtön voi nimittäin työllistyä myös omaan työhön.

Omaa työtään tekevistä puhutaan siis sujuvasti, vaikka työoikeus ei tunne oman työn käsitettä; työoikeushan tarkastelee erityisesti työsopimussuhteeseen liittyviä kysymyksiä, eikä siinä ole tilaa kolmannelle vaihtoehdolle. Esimerkiksi työterveyshuoltolaissa puhutaan yrittäjistä ja muista omaa työtään tekevistä. Verottaja tunnistaa myös yksityisen elinkeinonharjoittajan. Johonkin tarpeeseen nämäkin puhetavat ja erottelut perustuvat.

Ajankohtaiseksi pohdinnan on tehnyt keskustelu alustataloudesta. Äärimmilleen pelkistäen voidaan sanoa, että alustataloudessa työvoimaa tarjoava työntekijä ei enää etsi markkinoilta eli alustalta työnantajaa vaan työsuoritteen tarvitsijaa.

Lue lisää »

Suomen talous ei ole ajopuu

Torstai 3.1.2019 klo 13.26 - Kalle Laaksonen

Suomen kansantalouden kehitys on ollut vuoden 2016 alusta hämmästyttävän hyvää. Talouskasvu oli vuosina 2016 – 2018 keskimäärin noin 2,6 prosenttia vuodessa. Yllättäen tämä on samaa suuruusluokkaa kuin vuosina 1980 – 2010 keskimäärin.

Lue lisää »

Ekosysteemipalveluja ilmaiseksi

Keskiviikko 21.11.2018 - Kalle Laaksonen

Metsä ei ole metsä, vaikka niin luulisi. Näin hämmästyttävään tulokseen on tullut Helsingin sanomien kaupunkitoimittaja Kimmo Oksanen kolumnissaan ”luulin metsää metsäksi, mutta olin väärässä” (HS.16.11. 2018). Hän oli lukenut Helsingin kaupunkiympäristölautakunnan laatiman Helsingin Keskuspuiston luonnon- ja maisemanhoitosuunnitelman vuosille 2018 – 2032. Raportissa sanotaan, että ”Keskuspuiston ekosysteemipalveluihin kuuluvat virkistäytyminen, henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin palvelut, elinympäristöjen tarjonta ja ylläpito, veden kierron säätely ja hiilen sidonta”. On tietysti selvää, ettei metsätalous kuulu repertuaariin, koska kyseessä on puisto. Kävelyteitä lukuun ottamatta Keskuspuisto vaikuttaa kuitenkin metsältä.

Terminologiahirviö ekosysteemipalvelut on laajentumassa myös varsinaiseen metsätalouteen. Metsätaloudessa on tosin kauan otettu huomioon muutkin tavoitteet kuin puuraaka-aineen tuotanto. Metsien hävittäminen kiellettiin lailla jo 1800-luvulla. Sittemmin metsäluonnon suojeluun on lainsäädännössä kiinnitetty huomiota monin tavoin. Suojeltu pinta-ala on jo yli 12 prosenttia metsien kokonaisalasta. Hakkuita rajoitetaan talousmetsissä eri tavoin. Tähtäimessä on metsäluonnon monimuotoisuuden säilyttäminen. Virkistys- ja vapaa-ajan toimintoja varten meillä on ikiaikainen jokamiehenoikeus kulkea metsissä ja hyödyntää marja- ja sienisatoa sekä retkeillä.

Uusin ja kiivain vääntö käydään nyt ns. hiilinielujen ympärillä. Kun puut kasvavat, metsään sitoutuu ilmakehästä hiiltä. Hiilihän on orgaanisen kasvun keskeinen rakennusaine.

Ihmiskunta lisää ilmakehän hiilidioksidipitoisuutta käyttämällä energialähteinä fossiilisia polttoaineita, kivihiiltä, öljyä ja maakaasua. Fossiilisten polttoaineiden osuus on kaikista energialähteistä yli 80 prosenttia (IEA: 2015). Suomessa fossiilisten, joihin turvekin luetaan, osuus on hieman yli 40 prosenttia (vuonna 2017).   

Ilmaston lämpenemisen pysäyttämisessä tärkein ja tehokkain keino olisi kivihiilestä, öljystä ja maakaasusta luopuminen. Valitettavasti tässä suhteessa edetään todella hitaasti, jos ollenkaan. Siksi huomio keskustelussa on kääntynyt hiilen poistamiseen ilmakehästä, missä kasvillisuudella on keskeinen asema. Tekniset hiilidioksidin sidonnan keinot ovat vielä lähinnä kokeiluasteella. Näin huomio kohdistuu metsien hiilinieluihin. 

Suomi on hoitanut oman osansa hiilinielujen suhteen erinomaisesti. Määrätietoisesti ohjatun metsätalouden ansiosta metsien puuvaranto on kasvanut 1960-luvun 1500 miljoonasta kuutiometristä 2473 miljoonaan kuutiometriin 2010-luvulla, eli 65 prosenttia (Luke: 2018). Kun kuutiometri puuta vastaa noin tonnia hiilidioksidiekvivalenttia, 970 miljoonan kuutiometrin lisäys puustossa tarkoittaa vastaavaa tonnimäärää hiilidioksiekvivalenteissa.

EU:n päästökaupassa hiilidioksiditonnin hinta nousi elokuussa yli 20 euron. Metsiin sitoutuneen hiilimäärän lisäyksen arvo päästökaupassa olisi siis noin 18 - 19 miljardia euroa.

Yllättäen tämä summa on samaa suuruusluokkaa, minkä Suomi on panostanut metsätalouteen 1960-luvun alusta nykypäivään. Metsätilastollisen vuosikirjan mukaan metsänhoidon, eli metsien istuttamisen, taimikonhoidon jne., kustannukset ovat olleet yhteensä nykyrahassa yli 17 miljardia euroa. Metsänomistajien osuus tästä on vähintään 10 miljardia euroa. Vuonna 2017 metsänhoitotöiden kustannukset olivat 211 miljoonaa euroa (Luke), mistä metsänomistajien osuus lienee kolme neljäsosaa.

Metsäpolitiikassa kiivaillaan tällä hetkellä siitä, saako nyt ja tulevaisuudessa metsiä hakata talouskäyttöön - eli raaka-aineeksi teollisuuteen ja uusiutuvaksi energialähteeksi - metsäviranomaisten esittämän kestävän metsätalouden suunnitelman mukaisesti. Vai pitääkö hakkuiden kasvu pysäyttää ja siirtyä kasvattamaan hiilinieluja? Eli siirretäänkö metsätaloudessa painopistettä ekosysteemipalvelujen suuntaan?

Aivan tuore Keskisuomalainen -lehden gallup (17.11.2018) kertoo korutonta kieltä ihmisten käsityksistä ja toiveista. Vihreiden kannattajista peräti 55 prosenttia oli sitä mieltä, että hakkuita on vähennettävä. Vasemmistoliitonkin kannattajista näin ajatteli lähes puolet. Vaikka otos lienee aika pieni (1000 henkeä) tähän kysymykseen, mielipiteet ovat suuntaa antavia. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Harvalla lienee käsitystä, mitä kannattamastaan suunnasta on seurausta hyvinvointiyhteiskunnan säilymiselle, eikä oikeastaan ilmaston muutoksellekaan. Joka tapauksessa on kyse kymmenistä tuhansista työpaikoista ja miljardiluokan verotuloista.

Tällä hetkellä puuston lisäkasvusta metsään jäävä hiilinielu vaihtelee vuosittain 25-30 miljoonan hiilidioksiditonnin tuntumassa. Suomen kaikki hiilidioksidipäästöt olivat vuonna 2017 noin 56 miljoonaa tonnia, eli nielut kompensoivat niistä käytännössä noin puolet. Luonnonvarakeskuksen arvion mukaan nielut säilyvät tulevaisuudessakin vähintään 30 miljoonan tonnin luokassa, vaikka hakkuut nousisivat noin 80 miljoonaan kuutiometriin. Nykyisin hakkuut, markkinahakkuut ja energiapuu, ovat hieman yli 70 miljoonaa kuutiometriä.

Jos Suomi haluaa panostaa ensisijaisesti ekosysteemipalveluihin, on syytä kysyä, mikä tulee olemaan metsänomistajien rooli. Jos puuston lisäkasvua ei voi myydä jalostettavaksi – esimerkiksi uusien, puuta jalostavien tehtaiden tai koneiden investoinnit kielletään, vai miten se tehdään? -, pitääkö metsänomistajien edelleen sijoittaa metsään vuosittain 150 miljoonaa euroa tai enemmän. Onko omalla työllä arvoa tai mieltä?

Päästökaupan hiilidioksiditonnin nykyisen hinnan perusteella metsien hiilinielujen arvo on 500 – 600 miljoonaa euroa vuodessa. Ei kai ole oikeudenmukaista, että yksi yhteiskuntaryhmä, metsänomistajat, vaikka meitä onkin paljon, eli 600 000, tuottaa nämä ekosysteemipalvelut koko yhteiskunnalle ilmaiseksi, omalla työllä ja rahallisilla panoksilla?

Joka tapauksessa olemme metsäpolitiikassa vedenjakajalla. Metsien lisäkasvu nousi 1950-luvun lopun noin 57 miljoonasta kuutiometristä aktiivisen metsäpolitiikan ja metsänomistajien panoksen ansiosta nykyiseen 107 miljoonaan kuutiometriin. Vuotuinen lisäkasvu voisi nousta vielä jopa kymmeniä miljoonia kuutiometrejä vuodessa, jos toimintaa edelleen jatketaan ja vahvistettaisiin.

Toinen vaihtoehto, missä taloudellinen hyödyntäminen rajoitetaan nykyiseen tai pienempään määrään, johtaa taloudellisten kannustimien olennaiseen heikkenemiseen. Metsälainsäädäntö antaa kyllä mahdollisuuden hoitotöiden laiminlyömiseen tai panosten vähentämiseen. Nyt jo lähes miljoonan hehtaarin alalla tarvittaisiin lisäpanoksia, jos niillä haluttaisiin kasvattaa arvopuuta, esimerkiksi tukkeja sahatavaraksi. Metsien kasvu kääntyisi laskuun.

Lopputuloksena tulevaisuudessa olisi, että hiilensidonta olisi vuosittain miljoonia tonneja pienempi kuin aktiivisen metsäpolitiikan vaihtoehdossa. Sen lisäksi menetettäisiin osa puuraaka-aineesta valmistettuja tuotteita, joihin hiiltä sitoutuu pitkäksi aikaa – jopa vuosisadoiksi. Suurin osa hakatusta puusta ei häivy heti savuna – hiilidioksidina – ilmaan, kuten rajoittamisen kannattajat ajattelevat. Kuiduista valmistettuja tuotteita voidaan kierrättää, ja niin jo tehdään. Puunjalostustuotannon sivuvirrat, joita ei voida hyödyntää tuotteina, sekä kierrosta poistuvat tuotteet, hyödynnetään bioenergiana, mikä osaltaan korvaa fossiilisia energialähteinä, kuten on tarkoitus.

Teknologian vauhdittama globalisaatio nostaa uudet mahtitekijät maailmantalouteen

Sunnuntai 7.10.2018 - Kalle Laaksonen

Termi globalisaatio syntyi vasta 1990-luvulla. 1990-luvulla alkoi kuitenkin jo globalisaation toinen vaihe. Tavarakauppaa - globalisaation ensimmäistä vaihetta - maat ja kansat ovat harjoittaneet vuosituhansia. Toinen vaihe, jota vauhdittaa teknologian kiihkeä edistyminen, merkitsi tiedon ja tuotannon maantieteellisten esteiden poistumista. Samalla se nosti uudet mahtitekijät maailmantalouteen.

Nykyinen, todennäköisesti murtumassa oleva kansainvälinen taloudellinen järjestys, instituutiot ja käyttäytymisnormit, luotiin heti toisen maailmansodan jälkeen. Uusi järjestys oli vastaus 1920- ja 1930-luvuilla koetulle epäjärjestykselle ja keskinäiselle kauppapoliittiselle kamppailulle, joka osaltaan johti maailmansotaan.

Järjestys luotiin Yhdysvaltojen johdolla. Instituutiot koostuivat kolmesta tärkeimmästä organisaatiosta; Kansainvälisestä valuuttajärjestö IMF, Maailmanpankki sekä GATT-sopimus. Viimeksi mainittu edisti vapaakauppaa. GATT-sopimus muutettiin vuonna 1994 Kansainväliseksi kauppajärjestöksi WTO:ksi.

YK:n toimesta järjestettiin 1990-luvulla monta mittavaa konferenssia, joissa tarkasteltiin kansainvälisen muutoksen hallintaa. Yhteinen nimittäjä oli global governance, eli globaali hallinta. Keskinäisriippuvuus oli päivän sana. Ajateltiin, että yhteistyöllä ja yhteisillä tavoitteilla päästään kehitystavoitteisiin ja kestävään kehitykseen.

Globalisaatiota edistivät politiikkamuutokset ja teknologian läpimurrot ja tekniikan häikäisevä kehitys. Informaatio- ja kommunikaatioteknologia teki parissa vuosikymmenessä koko maailmasta yhteiset markkinat. Tieto, pääomat ja osaaminen kulkevat nyt valon nopeudella ja hakeutuvat parhaiten tuottaviin paikkoihin ja kombinaatioihin. Myös tuotantoketjut muistuttavat verkostoa.

Kaupan ja tuotannon fyysiset rajat madaltuivat. Myös kauppapoliittiset rajat kaatuivat, kun Kiina, Intia ja monet muut maat muuttivat talouspolitiikan suuntaa.  Neuvostoliitto hajosi ja irtautuneet maat alkoivat integroitua länteen.

Kiinan talouskasvu hallitsee nyt maailmaa. Vuosille 2017 – 2019 tehtyjen ennusteiden mukaan Kiinan talouskasvu kattaa 35 % maailmantalouden kasvusta, Yhdysvaltojen 18 % ja Intian sekä Euro-alueen kumpikin 8 %. Tämä geopoliittinen muutos on yksi syy muutospaineisiin länsimaiden sisäpolitiikassa.

Samalla, kun globalisaatio voimistui, alkoi myös hajaannus. On siirrytty kahdenvälisiin, suppeampia maaryhmiä koskeviin sopimusneuvotteluihin. Suomen puolesta asiaa hoitaa Euroopan unioni. EU:lla on kauppapolitiikassa ns. kompetenssi. EU on neuvotellut kahdenväliset sopimukset mm. Kanadan ja Japanin kanssa. Neuvottelut jatkuvat Etelä-Amerikan kauppajärjestön Mercosurin kanssa.

Eri maiden sisäpolitiikan muutosta vauhditti ihmisten kokemus siitä, että globalisaatio on syy heidän taloudellisiin ongelmiinsa. Tuotanto siirtyy uusiin maihin ja kilpailu kiristyy. Palkkoja ei sen vuoksi voi nostaa entiseen tahtiin. Varsinkin teollisuusmaiden matala- ja keskituloisten tulojen kasvu on ollut vähäistä. Globalisaatiosta tuli syntipukki. Samaan aikaan pääomamarkkinoilla ja yrityksien korkeassa asemassa olevat voivat kuitenkin nostaa tulojaan reippaasti.

Talous toimii pääomien ehdoilla. Teollisuusmaiden keski- ja matalatuloisten jääminen ainakin suhteellisesti jälkeen herättää katkeruutta ja syytöksiä globalisaatiota kohtaan. Huomaamatta jää, että teknologian kehityksen ja globalisaation ansiota on, että inflaatio on ollut matala viimeiset parikymmentä vuotta. Saamme kaikki televisiomme aikaisempaa halvemmalla.

Ihmisten tyytymättömyyden saumaan ovat iskeneet erilaiset nationalistiset liikkeet ja poliitikot. Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump on huippuesimerkki. Häntä ei kiinnosta kauppateorioiden lupaama win-win-kehitys. Trump katsoo maailmaa nollasummapelin lasien läpi. Kun minä voitan, jonkun on hävittävä. Amerikan pitää aina voittaa. Make America great again. Trumpin YK:ssa syksyllä 2018 pitämässä puheessa tyrmättiin lähes kaikki monikansalliset yhteistoimintamuodot.

Yhdysvallat on edelleen niin suuri talous (lähes 20 000 miljardia dollaria), että maan suunnanmuutos heijastuu jokaiseen muuhun talousyksikköön maailmassa. Luodut instituutiot murtuvat ja menettävät merkitystään. Mitä tulee tilalle ja mitkä ovat seuraukset? Trumpin kauden jälkeen – oli se vaikka vain neljä vuotta – paluuta entiseen ei ole.

Amerikkalaiset globaalit yritykset Google, Microsoft, Facebook, Apple, Amazon jne., hallitsevat tällä hetkellä mielen maisemaa maailmanlaajuisesti. Yhdysvaltojen panostus vaadittavaan tieteelliseen tutkimukseen ja tuotekehitykseen on kuitenkin jäämässä jälkeen. Kiina ja Intia ovat nousevia mahteja näilläkin aloilla.

Kiinan on jo saavuttamassa Yhdysvaltojen käyttämät määrärahat tutkimukseen ja tuotekehitykseen. Vuonna 2014 Yhdysvaltojen panostus tutkimukseen ja tuotekehitykseen (T&K) oli noin 460 miljardia dollaria, kun vastaava luku Kiinassa oli 375 miljardia[1]. USA on vielä edellä, mutta olennaista on nopeus, millä Kiina nousee. Vuosituhannen alussa Kiinan panostus T&K-menoihin oli vain muutamia miljardeja dollareita.

Kiinassa yli 2 miljoonaa nuorta opiskelee teknisiä tieteitä eikä ole oletettavaa, että he jäisivät työttömiksi. 2020-luvulla Kiina ohittanee USA:n innovaatioissa ja teknisten tieteiden kehitystyössä. Samalla Washingtonin konsensuksen sijaan aletaan puhua Pekingin konsensuksesta.  Kiinan noudattama talouspolitiikka saa seuraajia länsimaiden sijasta. Mahtimaiden asemat vaihtuvat. Edessä on Aasian vuosisata.

Työntekijyydestä verkostomaisessa organisaatiossa

Maanantai 28.5.2018 - Leo Suomaa

Työsopimuslaki ja muu työlainsäädäntö on ollut palkkatyöntekijöihin kohdistuvien kielteisten uhkien sääntelykeino.

Onko tarpeen ajatella uudella tavalla nykyinen jako, jossa henkilö on joko yrittäjä tai palkansaaja? 

Tarvittaisiinko kolmatta vaihtoehtoa joidenkin kielteisten uhkien sääntelemiseksi vai joidenkin myönteisen mahdollisuuksien edistämiseksi? 

Lue lisää »

Alustatalous eli kuinka asiat voivat olla eri tavoin eri tavalla

Keskiviikko 4.4.2018 - Leo Suomaa

Yritykset ovat tehneet parhaansa vähentääkseen kiinteitä kustannuksiaan. Toimitilat vuokrataan. Valmistus teetetään alihankkijoilla. Toistaiseksi voimassa olevassa työsuhteessa olevien työntekijöiden määrä pidetään mahdollisimman pienenä.

Huomio kiinnittyy siihen, mitä ei tarvita, mitä halutaan pienentää mahdollisimman vähiin ja mikä riittää.

Mutta entäpä jos asiakas, kuluttaja tai loppukäyttäjä – millä nimellä ihmistä sitten tullaankin kutsumaan – arvioi esimerkiksi yrityksen kiinteäksi kustannukseksi, josta hän ei välttämättä halua maksaa.

Lue lisää »

Häikäisevä käänne talouskehityksessä tukee hyvinvointia

Tiistai 27.2.2018 - Kalle Laaksonen

Sanonta ”yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa” pätee hyvin, kun tarkastellaan Suomen kansantalouden kehitystä edellisen ja nykyisen vaalikauden aikana. Kataisen ja Stubbin hallitusten kausi kesästä 2011 kesään 2015 jää taloushistoriaan kautena, jolloin Suomen talous sakkasi. Takana oli tosin Yhdysvalloista vuonna 2008 alkanut finanssikriisi, joka romahdutti Suomenkin viennin vuonna 2009. Vanhasen hallituksen aikana saatiin talouden toipuminen aikaan, mutta laskukausi alkoi uudelleen vuoden 2011 aikana.

Lähde: Tilastokeskus: Findikaattori

Oheisessa kuvassa Tilastokeskuksen laskema kuukausittainen suhdannekuvaaja on indeksoitu niin, että sekä Kataisen hallituksen että Sipilän hallituksen alussa pisteluku on 100. Kuukausimuutokset suuntaan ja toiseen kertovat talouskasvun nousuista ja laskuista.

Lue lisää »

Megatrendejä - SITRAn Suomen talous 2010-projektin opetuksia

Perjantai 26.1.2018 - Kalle Laaksonen

1. Tausta

Vuonna 1981 laadittiin SITRAn toimeksiannosta Suomen talouden kehitysarvio 30 vuotta eteenpäin. Projektin työnimi oli Suomen talous 2010. Vuosina 2009-2010 hankkeesta tehtiin jälkiarvio, ts. arvio siitä, kuinka hyvin tulevaisuus aikanaan nähtiin.

Omalta osaltani nostin loppuarviossa esiin kolme suurta muutosilmiötä, joiden suhteen etukäteisarvio oli puutteellinen tai puuttui kokonaan. Nämä megatrendit olivat: 

1. Teknologian kehitys
2. Poliittisten järjestelmien muutokset, sekä
3. Globalisaatio

2. Teknologian kehitys uusille urille

Heti projektin alkuvaiheessa tiedettiin ja nähtiin informaatioteknologian nopea kehitys ja merkittävä vaikutus. Kehityksen tärkeimpiä seurausvaikutuksia ei kuitenkaan nähty.

Lue lisää »