Hyvinvoinnin juuria ja tulevaisuutta

Aluekehitystä koronan aikaan

Keskiviikko 16.9.2020 klo 18.48 - Silja Hiironniemi

Lue lisää »

Mitä pandemian jälkeen

Tiistai 5.5.2020 klo 10.31 - Markku Lehto

Kriisit voivat muuttaa kehityksen suuntaa. 1970-luvun öljykriisillä oli pysyviä vaikutuksia. 80-luvulta lähtien talouden kasvu on ollut tuplasti ripeämpää kuin öljyn tuotannon kasvu. Asuntojen, liikennevälineiden ja energian tuotantomuotojen kehittäjät ovat tehneet töitä vähentääkseen öljyriippuvuutta. Eivät tosin riittävästi pelastaakseen ilmakehän. Sekin haaste on otettu vastaan. Ponnistelu jatkuu.

Jääkö pandemian synnyttämästä kriisistä jotain pysyviä jälkiä? Jo nyt voi sanoa, että jälkiä jää ja osa pysyvästi. Taloudelliset vaikutukset ulottuvat kotitalouksista maailmatalouteen ja asetelmat muuttuvat kaikilla tasoilla. Entä opitaanko paremmin hallitsemaan tulevien pandemioiden seurauksia. Siihenkin voinee vastata myöntävästi. Kriisivalmiutta parannetaan, perustuslakia ryhdyttäneen korjaamaan, poikkeusolojen organisointia muokataan, hankintaketjuja tarkastellaan kriittisesti niin yrityksissä kuin valtiolla ja tehostetaan lievempienkin kulkutautien hallintaa. 

Yksi hämmästyksen aihe oli se, kuinka ketterästi työpaikoilla ja oppilaitoksissa sopeuduttiin tilanteeseen. Onko tällä pysyviä vaikutuksia? Opitaanko jotain tavasta, jolla työ, koulutus ja opiskelu järjestettiin poikkeusoloissa. Entä onko jotain merkitystä sillä, että ihmiset halusivat kauemmas tartuntapesäkkeistä. Voisiko pandemia muuttaa asumiseen, liikenteeseen ja elämäntyyliin liittyviä arvostuksia?

Sattumoisin silmiin osuneet kaupunkitutkijoiden kommenttien mukaan mikään ei muutu. Suurimmat kaupungit jatkavat kasvuaan ja ihmiset pakkautuvat yhä lähemmäs toisiaan. Niin tosiaan saattaa käydä. Polkujen sijasta tallataan asfalttia ja tähtien kimmellystä enemmän houkuttelevat kaupunkien valot. Kenties näin. On ainakin turvallista ennustaa, että kaikki jatkuu kuten ennenkin. Niinhän useimmiten käy. Mutta voi käydä toisinkin. Sitä emme tiedä. Väitettä kannattaa tarkastella lähemmin.

Muuttumattomuuden puolesta puhuu se, että pandemia on kertaluontoinen. Tosin se tällä kertaa on poikkeuksellisen laaja ja vakava, mutta todennäköisesti siihenkin rokote löytyy, laumasuoja syntyy ja pandemia taittuu. Toisin oli yllä mainittujen energian hintaan ja ilmakehään vaikuttavien tekijöiden laita. Niihin reagoitiin ongelman pysyvyyden takia. Tällä perusteella kaupungistumisen jatkuminen on epäilemättä syytä ottaa perushypoteesiksi, jota ryhdytään koettelemaan vastakysymyksillä.

Ensimmäisiä kysymyksiä on, kuinka todennäköistä on, että vastaava pandemia toistuu seuraavan kymmenen vuoden aikana. Siihen virologit osaavat vastata minua paremmin. Vaikka niin kävisi, välillä on hyvinkin voitu unohtaa pandemian ikävyydet. Ajatus omasta pihasta luonnon keskellä voi pandemian riehuessa tuntua houkuttelevalta, mutta johtaako se perusteellisiin elämän muutoksiin? Ehkä ei. Toisin voi käydä, jos uusintaottelu vaarallisen viruksen kanssa toteutuu nopeasti. Silloin moni voi harkita asuinpaikkaansa uudestaan.

Toinen vastakysymys liittyy tapaan, jolla huolehditaan osaamistason nostamisesta. Etäopiskelu käynnistyi kuin taikaiskusta. Seurasin peruskoululaisten ponnistelua sellaiselta lähietäisyydeltä, joka isovanhemmalle oli mahdollista. Epätieteellisten havaintojen mukaan yksi seurattavista halusi intohimoisesti lisää matematiikan tehtäviä ja muutkin viihtyivät hyvin ruudun ääressä. Koulua käytiin tosissaan. Oppiminen ei hidastunut, se sai yksilöllisempiä muotoja ja avasi uusia mahdollisuuksia. Luokkaopetuksessa on sosiaalistavat ja tasa-arvoistavat etunsa, mutta ei sekään ole täydellinen. 

Etäopetuksen ja oppilaitoskeskeisen opetuksen yhdistäminen avaa aivan uusia mahdollisuuksia monipuolistaa ja syventää osaamista kaikissa ikäluokissa oppia janoavien fyysisestä sijainnista riippumatta. Tätä taustaa vasten oli hämmentävää seurata argumentointia, jolla oppivelvollisuus, lasten oikeudet ja luokkaopetus liimattiin toisiinsa. On todella suuri menetys, jos tätä nyt hankittua kokemusta ei ryhdytä käyttämään laajasti osaamistason kohentamisen välineenä peruskoulusta korkeimman tason koulutukseen asti.

Kolmanneksi katse kohdistuu etätyöhön. Kymmenen vuoden suunnittelu ei olisi normaalioloissa riittänyt siihen uudelleen organisointiin, mikä nyt toteutui yhdessä yössä tai parissa päivässä. Moni huomasi työtehtävien sujuvan nopeammin, yhteydenpidon tehostuvan ja aikaa jäi vielä uusille ajatuksille. Maisemakonttorin hälinä ja joutopuhe jäivät pois. Kolikolla on tässäkin tapauksessa toinen puoli. Ajan oloon esiin tulevat erakoitumisen haitat. Epävirallinen tiedon kulku on yksi väline asioita eteenpäin saatettaessa. Molemmissa työmuodoissa on etunsa. Miksi siis tehdä joko-tai valinta, jos sekä-että on mahdollinen.

Tästä päästään neljänteen näkökulmaan, luovuuteen. Kaupunkitutkijoiden ajatus, että kaupungistumisen jatkuminen on luovuuden ehto, ei ole uusi eikä luova. Enemmän luovuutta sisältyy pyrkimykseen kannustaa ihmisiä asumaan ja toimimaan erilaisissa ympäristöissä ja kehittää yhteydenpitoa tavalla, joka antaa tilaa henkilökohtaisille luontomieltymyksille, harrastuksille sekä perhe- ja läheissuhteille. Mikä innoittaa yhtä, ei sovi toiselle. Luovuutta syntyy, kun osapuolilla on jotain omaperäistä tarjottavana. Siihen tarvitaan myös sellaisia ajatuksia, joita syntyy muualla kuin studioissa ja työpajoissa, standardisoiduissa asuinympäristöissä, kapean osaamisen asiantuntijaryhmissä ja ammattikehittelijöiden piireissä. Ei pidä sulkea todellisia toisinajattelijoita, penttilinkoloita luovuuden ulkopuolelle. 

Viidenneksi olisi syytä punnita nyt saadun kokemuksen valossa, ovatko ne kaikki skaalaedut, joita keskittämiseen on ajateltu liittyvän, todellisia ja kestäviä. Luultavasti työvoiman rekrytointi olisi helpompaa, jos kehitettäisiin monipuolisempia etätyön ja ei-etätyön yhdistelmiä, toimistotiloja tarvittaisiin vähemmän, liikenteestä aiheutuvat häiriöt olisivat vähäisempiä ja tautiepisodit jakautuisivat tasaisemmin. 

Kuudenneksi voi palauttaa mieleen, että pandemian aikana työmatkaliikenteen väheneminen tuntui positiivisesti ilman laadussa ja työntekijöiden kukkarossa. Helsingin kantakaupungilla aamulenkillä käyvä eläkeläinen voi vain ihmetellä sitä junavaunujen ja bussien määrää, jolla työvoimaa rahdataan rautatientorin tuntumaan ja siitä edelleen Helsingin niemelle. Onko ihan varmasti aivan jokaisen työtehtävä sellainen, ettei sitä voisi toteuttaa lähempänä kotia juuri sinä päivänä. 

Seitsemänneksi kysyisin hyvinvoinnin kestävyyden perään. Huomattava nykyistä suurempi osa ihmisistä haluaisi asua pientaloympäristössä. Moni lasten takia. Ympäristön merkitystä kuvaa se, että hedelmällisyysluku on alhaisin Helsingissä. Asumisen kalleus ja asuinympäristö ovat rajoittamassa lasten määrää. Jos halutaan, että päästäisiin takaisin kymmenen vuotta sitten olleisiin syntyvyyslukuihin, kannattaa käyttää kekseliäisyyttä työn ja edullisen asumisen yhdistämiseksi siellä, missä asuntojen hinnat ovat valmiiksi edullisia.

Vaihtoehtoja on. Kannattaa miettiä.

Aluekehityksen megatrendit, metatrendit ja musta joutsen

Keskiviikko 25.3.2020 klo 16.01 - Silja Hiironniemi

ALUEKEHITYKSEN MEGATRENDIT, METATRENDIT JA MUSTA JOUTSEN

Tietoa Suomen alueiden kehityksestä on viime vuosina ollut saatavissa erittäin paljon. Tilanne on myönteisesti muuttunut takavuosiin verrattuna, jolloin odotettiin vuositilastoja ja julkaisuja harvakseltaan ja viiveellä. Siinä mielessä digitalisaatio on kovasti edistänyt alueiden tietoperusteisia kehittämismahdollisuuksia.

Ovatko megatrendit yksi kohtalonuskon muoto?

Viime vuosina kehitystä on pyritty ennakoimaan tunnistamalla megatrendejä. Suomen väestö- ja aluekehitystä on kuvattu valtaosin yhdellä megatrendillä, kaupungistumisella. Helsingin ylipormestari Janne Vapaavuori on esiintynyt julkisuudessa varsin ärhäkkäästi väittäen, että kaupungistuminen on väistämätöntä, ja sitä on turhaa ja tyhmää vastustaa. Trendejä ei tietysti edes voi vastustaa, mutta on syytä kysyä, pitääkö niiden toteutumiseen tulevana väistämättömänä kohtalona uskoa?

Tunnettua tietoa toki oli ja on, että työn ja opiskelupaikkojen perässä Suomen aktiiviväestö on keskittymässä kasvukolmion suuriin kaupunkeihin, ja samalla pienten ja syrjäisten kuntien asukasluku vähenee, ihmiset ikääntyvät ja yritykset kuolevat. Tätä kehitystä on tuotu esiin yhä uudelleen erilaisin indikaattorein ja kuvin.

Kaupunkien ja kuntien elinvoimaindikaattoreina on käytetty esimerkiksi Timo Aron esityksessä mm seuraavia: Väestönlisäys %, avoin sektorin työpaikkalisäys %, verotulot %, työllisyysaste %, työttömyysaste %, toimivien yritysten määrä 1000 asukasta kohden, huoltosuhde, väestöllinen huoltosuhde, koulutustaso ja valmistuneet asunnot. Näillä mittareilla kuuden kärki on Helsinki, Espoo, Vantaa, Seinäjoki, Porvoo ja Tampere.

Tämä on vakuuttavaa tietoa, ja ennakoitu onkin, että Suomessa on muutamien vuosien kuluttua ainoastaan kolme kasvavaa kaupunkiseutua. Tämän mukaan kaupungistuminen olisi kaiken ylittävä, väistämätön megatrendi.

Indikaattoreiden harhaa

Toisaalta, nykyinen tietotulva muokkaa käsityksiämme aluekehityksen tilanteesta ja kehittämisen mahdollisuuksista jo suorastaan liian tehokkaasti. Kun kuukausi kuukaudelta esitetään tiivistettyjä ja kaavamaisia indikaattoreita, lukuja ja kuvia aluekehityksen eriytymisestä, kaupunkien elinvoimasta ja maaseudun väestökadosta, jää väistämättä joitakin asioita varjoon ja esitetyt faktat näyttävät kuvaavan koko totuutta. Tällä tavalla muokkautuvat näkemyksemme siitä, mikä on mahdollista, mikä on väistämätöntä ja mitä on tehtävissä ongelmien ratkaisemiseksi. Todellisuus on kuitenkin paljon monimutkaisempi kuin joidenkin valittujen indikaattorien osoittama pelkistetty kuva.

Lue lisää.

Indikaattoreiden ulkopuolelle jää laaja skaala aluekehitykseen vaikuttavia tekijöitä. Trendien kautta ilmenee myös uusia elinmahdollisuuksia, jotka olisi tunnistettava. Itseäni kiehtoisi esimerkiksi sellainen indikaattori, joka kuvaisi ihmisten palkan taikka verotuksen jälkeen käteen jäävän ansion ja asumis- ja muiden kustannusten suhdetta eli todellista elintasoa alueittain. Sellaista en ole nähnyt, mutta ehkä se olisi kehitettävissä.

Kaikkea ei kuitenkaan voi mitata. Esimerkiksi identiteetti ja kulttuuri tai ihmisten osallistuvuus tai hyvinvointi ovat sellaisia tekijöitä, joilla on vaikutusta alueelliseen kehitykseen. Rohkenen väittää, että esimerkiksi Etelä-Pohjanmaalla yrittäjyys ja ehkäpä myös pohjalainen ylpeys ovat arvoja, jotka saavat aikaan konkreettista yritystoimintaa ja myönteistä kehitystä.

Muistan aina keskustelun, jota käytiin Etelä-Pohjanmaan maakuntavaltuuston kokouksessa, kun 90-luvulla lama-aikaan tulivat ensimmäiset maakuntakohtaiset bkt-luvut tietoon. Etelä-Pohjanmaan bkt-luvut olivat Suomen maakunnista toiseksi heikoimmat. Ne herättivät moniäänisen kauhistuneen ja epäuskoisen reaktion: emme me ole KÖYHIÄ! Se hyöty numeroista oli, että ne herättivät. Eikä Etelä-Pohjanmaa ole enää toiseksi heikoin maakunta Suomessa, vaan esimerkiksi Timo Aron maakuntien iskukykyvertailussa sijalla 10 vuonna 2018. Maakuntakeskus Seinäjoki on valtakunnallisen kärjen tuntumassa. Kohtaloa ja trendejä vastaan voi siis taistella ja saada tuloksia, ja varsinaisena elinvoimatekijänä tässä kehityksessä on ollut maakunnan kulttuuri ja henki, joka ei indikaattoreissa näy.

On löydettävissä myös uusia indikaattoreita, jotka osoittavat kehityksen monimuotoisuutta ja muuttavat kehityskuvaa. Kun kuvataan syntyvien lasten lukumäärän vähenemistä koko maan tasolla ja lasten määrän vähenemistä kunnittain, syntyy kuva maaseudun kuihtuvista alueista ja kunnista. Jos kuvataankin lasten lukumäärää synnytysikäistä naista kohti kunnittain tai alueittain, huomataan, että se onkin pääkaupunkiseutu, jossa lapsia syntyy suhteessa vähiten. Tällä mittarilla elinvoiman kärkialueet ovatkin pitkin pohjalaisia maakuntia. Indikaattorin todistusvoima muuttaa suuntaa.

Sisä-Suomessa on kuntia, jotka saavat merkittävästi elinvoimaa mökkiasukkaista ja kesätapahtumista. Maallemuutto ja monipaikkainen asuminen ja ajankäyttö ovat nousseet jo joissakin trendianalyyseissä marginaalista mainitsemisen arvoisiksi vastatrendeiksi vallitseville megatrendeille. Hyvä niin, mutta vakavasti niitä ei vielä ole oikein otettu, ja niitä hyödyntäviä ja vahvistavia toimenpiteitä on saatu odottaa.

Aluetiedon analysointi monipuolistuu – megatrendit, metatrendit ja jännitteet muodostavat entistä monipuolisemmin kehityskuvaa

Trendien analysointi on vähitellen kehittynyt. Sitra on hiljattain ilmestyneessä raportissa käsitellyt megatrendejä v 2020. Siinä on korostettu trendien monimuotoisuutta ja niiden välisiä jännitteitä.

Sitra on tunnistanut ja muotoillut seuraavat megatrendit:

- Väestö ikääntyy ja monimuotoistuu

- Talous hakee suuntaa.

- Verkostomainen valta voimistuu

- Talous sulautuu kaikkeen 

- Ekologisella jälleenrakennuksella on kiire.

Väestökehityksen trendeinä on mainittu muun muassa

- Eliniät pitenevät ja väestö vanhenee

- Syntyvyys laskee

- Väestö keskittyy muutamille alueille

- Kaupungistuminen jatkuu

- Muuttoliikkeet kasvavat

Väestökehityksen jännitteiksi Sitra on tunnistanut muun muassa väestön keskittymisen muutamaan kasvukeskukseen ja samanaikaisen toiveen pitää Suomi asuttuna ja siitä aiheutuvan kärjistyvän vastakkainasettelun kaupungin ja maaseudun välille.  Sitrassa nähdään, että vastakkainasettelu kärjistyy, ja viitataan monipaikkaisuuteen ja monipuolisempaan jaotteluun välittävinä tekijöinä. Tämän pidemmälle jänniteanalyysi ei tässä kohdassa ulotu.

Sitran jänniteajattelussa on vielä paljon epäselvää. Siitä kuitenkin todetaan: ”Jo se, että on tunnistettavissa jännitteitä, kertoo siitä, että tulevaisuuteen voi vaikuttaa.” Tästä asiasta voi olla samaa mieltä. Yksiulotteisesta trendikohtalouskosta on päästävä.

Megatrendien lisäksi Sitra tunnistaa myös kehitykseen vaikuttavia metatrendejä. Sitran metatrendit on muotoiltu hyvin yleisellä tasolla: Postnormaalit ajat, Tunteet pelissä ja Yhdessä erikseen.

Metatrendeillä tarkoitetaan tässä yhteydessä useista erilaisista kehityskuluista kumpuavia, eri teemoja poikkileikkaavia, usein vasta hahmottumassa olevia muutosvoimia, jotka muuttavat trendejä ja megatrendejä. Kyseessä on siis muutosta muuttava muutos. Metatrendien avulla voi ymmärtää paremmin kokonaisuutta ja sen muutosta. Metatrendien vaikutuksista tarvittaisiin kuitenkin vielä tarkempaa pohdintaa.

Kokonaisuuden tajuaminen

Yksi Sitran tunnistama jännite on yksinkertaisuuden kaipuun ja monimutkaisuuden hyväksymisen välillä. On kasvava halu löytää yksinkertaisia selityksiä kohinan ja yllätyksien keskellä. Ne eivät kuitenkaan kanna pitkälle. Siksi monimutkaisuuden hyväksymisen ja kokonaisuuksien ymmärryksen merkitys korostuu. On tarve nähdä asioiden välisiä yhteyksiä ja suurempaa kuvaa. Tämä pätee erittäin hyvin alueellisen kehityksen ja koko Suomen edun pohdinnassa.

Ansioistaan huolimatta Sitran trendiraportti jättää vielä jotakin ulkopuolelle. Se käyttää edelleen kovin mittarein analysoitavissa olevia trendejä: väestömuutoksia, teknologiaa, taloutta. Pehmeitä ja kokonaisvaltaisia tekijöitä ja niiden mittareita, kuten ihmisten hyvinvointi, kansallistunne, kulttuuri, uskonto ja ideologiat ja myös poliittiset näkemykset jäävät tarkastelun ulkopuolelle. Niiden vaikutus trendeihin ja trendien vaikutus niihin voisikin olla liian suuri haaste analyysille. Silti ne olisi voitu edes mainita, ja ottaa ne jollakin tavalla mukaan kuvioon.

Kukapa meistä omaisi täydellisen maailmankuvan. Pieniä askeleita kohti monimutkaisuuden tiedostamista ja jopa hallintaa voidaan kuitenkin ottaa. Ja siihen on tyytyminen, että kun kuva alkaa muotoutua, siihen voi tulla uusi tekijä, joka sekoittaa koko pelin. Viimeisin sellainen on koronavirus. Siitä ei Sitran analyysissä vielä ollut hajuakaan.

Musta joutsen voi muuttaa kaiken

Mustat joutsenet tai villit kortit mainitaan silloin tällöin erilaisissa strategioissa mahdollisina yllättävinä tekijöinä, joita ei ole voitu ennalta aavistaa eikä ottaa huomioon ennakoinnissa. Niiden mahdollisuutta ei silti usein oteta kovinkaan vakavasti, niitähän ei määritelmän mukaisesti voida ennakoida. Kuitenkin kaikessa yhteiskunnan kokonaisturvallisuuden varautumisessa niillä tulee olla sijansa.

Nyt on trendejä sotkemaan tullut globaali koronavirus, joka voi mullistaa ainakin lyhyellä tähtäimellä trendien kulkua. Tähän on jo nyt kiinnittänyt huomiota konsulttiyhtiö MDI:n seniorikonsultti Eero Holstila blogissaan https://www.mdi.fi/blogi-muuttaako-virus-suomen-aluekehityksen-suunnan/. Hän näkee, että poikkeustila koettelee nimenomaan suurimmille kaupungeille tyypillisiä palveluelinkeinoja. Hän katsoo, että uusi tilanne tarjoaa pienille paikkakunnille kenties viimeisen mahdollisuuden, ja joku niistä osaa käyttää tämän erikoistarjouksen. Kiintoisa ajatus, mutta yleinen ajatusmalli voi ehkä laajemminkin muuttua; esimerkiksi digitalisaation laaja hyödyntäminen etätyön ja etäpalvelujen toteuttamisessa saa nyt aivan uuden käytännön loikan eteenpäin.

Mustiin joutseniin ei voi varautua, ja sittenkin voi. Kun emme tiedä, mitä on edessä, pitää yhteiskunnassa olla resilienssiä, joustoa, muutoskykyä, mukautumiskykyä ja palautumiskykyä. Silloin on mahdollista pärjätä millaisen shokin kanssa tahansa. Suomen ja koko maailman resilienssi on nyt testissä. Siinä ovat keskeisinä tekijöinä mukana hyvinvointipalvelut, yhdyskuntarakenne ja aluerakenne. Suomi on näiden asioiden suhteen onneksi edelleen hyvässä kunnossa useimpiin muihin maihin verrattuna.

Trendeihin ei pidä liiaksi uskoa. Tilastoista ja niiden nojalla tehdyistä ennusteista muodostuu helposti itseään toteuttava kierre. Tilastot katsovat aina taaksepäin, mutta kehitys kulkee eteenpäin, vaikka joskus pomppien ja mutkitellen.

Lue lisää »