Hyvinvoinnin juuria ja tulevaisuutta

Kaikkien kaupunki

Torstai 9.9.2021 klo 9.34 - Markku Lehto

Toteutuva kehitys voi kohdella kaltoin tulevaisuutta kuvailevan kirjan tekijää. Se tulee mieleen, kun lukee Eero Holstilan ja Timo Hämäläisen toimittamaa, vuonna 2019 ilmestynyttä kirjaa Kaupunkipolitiikan uusi aika.

Kirja valottaa ansiokkaasti kaupungistumista monesta suunnasta ja sisältää tietoa niin hallinnollisista päätöksistä kuin elävästä elämästä. Kaksi asiaa kuitenkin puuttuu, pandemian kaltaiset ilmiöt ja maaseutu. Kirjoittajat ovat jättäneet kuvaustensa ulkopuolelle huoltovarmuuden ja kaupungistumiseen liittyvän yhteiskuntavastuun.

Pandemian osalta heitä ei voi suuresti moittia. He olivat valinneet kaupunkimyönteisen lähtökohdan ja pandemian pohdiskelu olisi silloin ja siinä viitekehyksessä vaikuttanut eripariselta. Pandemian jälkeenkin kirjoittajat varmasti kirjoittaisivat suurimman osan tekstistä edelleen samalla tavalla.

Kaupunkipolitiikkaa, kaupunkeja ja ”urbanisaatiota” kuvataan monipuolisesti seutukaupunkeja unohtamatta. Uuttakin tietoa on tarjolla seutukuntien kehityksestä. Virkistävältä tuntuu toteamus, että kaupungin vetovoimatekijänä voi olla sen hauskuus. Siinä on uusille valtuustoille innovoinnin paikka.

Kokonaisuudesta lukijalle kuitenkin vähitellen hahmottuu kuva Suomesta, jossa on yksi voiman pesä, metropoli ja kaksi hyvinvointia kehräävää akselia, Helsinki-Tampere ja Helsinki-Turku. Ulkopuolelta tähän dynamoon tulee kaapeli muutamasta korkeakouluopetuksen ympärille muodostuneesta saarekkeesta.

Onpa tästä näkymästä mitä mieltä tahansa, pandemian kokenutta lukijaa kiinnostaisi lyhytkin pohdinta siitä, miten väestön keskittyminen sopii suuriin katastrofeihin. Joissakin kriisitilanteissa väestön keskittyminen voi olla etukin. Useimmissa tapauksissa se on kuitenkin ongelma. 

Miljoonan ihmisen evakuointi ydinsaasteen keskeltä on vaikeampaa kuin  sadantuhannen ihmisen. Tiiviin asutuksen keskellä eristäytymisen mahdollisuudet ovat heikompia kuten pandemia osoitti. Myrskytuhojen sattuessa väestökeskittymään ne vaarantavat koko yhteiskunnan perustoiminnat. Pakolaistulvaa ei voi hajauttaa asumattomiin metsiin. Aseellisessa konfliktissa nopea vallankaappaus on helpompaa. Enempiä uhkakuvia ei tarvitse maalailla. Näissäkin riittää pureksittavaa, miten työ ja asuminen järjestetään.

Kaupunkipolitiikkaan ei yleensä eikä tässäkään tapauksessa kuulu maaseudun merkityksen avaaminen. Se on harmillinen puute. Kaupungistuminen dynamovaikutuksineen on perustunut maaltamuuttoon. Nyt kun tämä lähde on kuivumassa ja jäljelle jääneiden elinehdot näyttävät huonoilta, heitä pidetään taakkana. 

Tämä muistuttaa tarinaa kahdesta retkeilevästä kaverista. Kun nälkä yllätti, toinen ehdotti, että laitetaan ensin puoliksi sun eväät. Seuraavalla tauolla hän totesi, että nyt molemmat voivat syödä omat eväänsä.

Kaupungistumiseen kuuluu väistämättä yhteinen vastuu koko maasta. Sen ymmärtämistä helpottaa, jos ajattelemme Suomea yhtenä kaupunkina. Vaikkapa niin, että liitetään muu osa maata Helsinkiin. Ei vain Espoota ja Vantaata. Silloin Posion vanhukset ovat helsinkiläisiä vanhuksia. Hoito jatkuisi entiseen malliin, mutta enää ei tarvitsisi kinastella valtionosuuksista kuntien ja tulevaisuudessa maakuntien kesken. 

Tämä olisi vain jo toteutuneen suuntauksen johdonmukainen loppu. Kaupunkeihin on jo tähän mennessä liitetty laajoja maaseutualueita. Perusteena on ollut alueen elinvoimaisuuden säilyttäminen. Miksi edetä riitaisasti askel kerralaan, kun voi harpata suoraan maaliin. Päätetään, että olemme kaikki kaupunkilaisia Suomi-Helsinki nimisessä kaupunkivaltiossa. 

Sitten voidaan ryhtyä hoitamaan asioita aivan uudella tavalla. Posion ongelmien hoitaminen ei olisi  enää pahamaineista aluepolitiikkaa, vaan kaupungistumiseen liittyvien vakavien segregaatio-ja syrjäytymisilmiöiden hallitua käsittelyä.

Kohti voimat kokoavaa politiikkaa

Keskiviikko 6.2.2019 klo 21.25 - Markku Lehto

Ajatukset muuttuvat. Aikanaan maaseutua romantisoitiin. Kaupungit olivat synnin pesiä. Maaltapako oli halveksittava teko. Nyt on parin sukupolven ajan paheksuttu paikalleen jämähtäneitä. Maaseudun takaperoisia asukkeja. Peräkamarin poika on symboloinut alikehittyneisyyden ääripäätä. Kaupungistumiseen kuuluu muuttaa ja liikkua. On globaalin tyylin aika. 

Kuinka vakavasti otettavasta vastakkain asettelusta oikein on kysymys.

Kauempaa katsottuna Suomi on fyysisesti ja kulttuurisesti homogeeninen maa. Ikänsä maailmaluokan metropolissa kasvanut näkee Suomeen tullessaan maaseutua kaikkialla. Ihmiset kunnioittavat samoja arvoja ja tapoja siitä riippumatta, missä maan kolkassa kuljetaan. Tiedonvälitys on vapaata, mutta sekin on melko yhdenmukaista. Samoja televisio-ohjelmia on tarjolla niin helsinkiläiselle opettajapariskunnalle kuin Pihtiputaan mummolle ja aika paljon yhteistä on myös ohjelmien katselutavoissa.   

Eroja löytyy, jos vertailaan nuoria ydinhelsinkiläisiä eläkkeellä oleviin maaseudun asukkaisiin, elämäntyylit ja arvostukset eroavat toisistaan. Mutta on hyvä havaita, että kummankin ryhmän sisällä on merkittäviä eroja. Helsinkiläisnuorten joukosta löytyy elämäntyylejä moneen lähtöön. On vihertäviä pihistäjiä, pinnallisia shoppailijoita, verkossa eläviä ja tasapainoisen perhe-elämän tavoittelijoita. Maaseudulla puolestaan asuu perinteisen agraari-ihmisen lisäksi ympäristön suojelijoita, mielen- ja työrauhan etsijöitä, luonnon harrastajia ja yhdistelmäasukkaita, jotka jakavat aikansa eri ympäristöihin.

Läheltä katsottuna  kuntien kuva on moniulotteinen. On suurten kaupunkien palvelujen runsautta, mutta myös menestyvien kaupunkien taantuvia kaupunginosia. On hiljaisia pieniä kaupunkeja, joista yllättäen löytää nimekkäitä luovan työn tekijöitä. On maaseutua, josta löytyy elinvoimaisia tehtaita ja omaperäistä kulttuuria.

Erilaisuuteen kuuluu, että on laajoja haja-asutusalueita, joissa tuotannollinen toiminta ei näytä lupaavalta, palvelut siirtyvät kauemmaksi ja väki kaikkoaa. Siitä huolimatta siellä asuvat ihmiset tuntevat seudun omakseen. He nauttivat kiireettömyydestä, luonnon rikkaudesta ja hiljaisuudesta. Jos väkeä on hippusen enemmän, ryhdytään elvyttämään kerhoja ja kuoroja, yhteislaulua ja tansseja, retkiä ja iltamia, vapaaehtoistyötä ja ystäväpiirejä. 

Jos ja kun ihmisille on tarjolla monia vaihtoehtoja, miksi pidetään yllä vastakkainasettelua ikään kuin vain yksi vaihtoehto olisi sallittu. On toisteltu, että Suomi on kaupungistunut hitaasti. Olemme perässäkulkijoita. Miten väitetty hitaus näkyy tuloksissa?

Monella mittarilla mitattuna taloutemme ja yhteiskuntamme on erittäin kilpailukykyinen. Voimme ylpeinä esitellä koululaisten osaamista ja myös toisista huolehtimista. Esimerkiksi koulupudokkaita on eurooppalaisittain vähän. Tulonjako on edelleen tasainen ja korruptio vähäistä. Meitä arvostetaan, koska olemme luotettavia. Yhteiskunta on vakaa ja ennustettava. Infrastruktuuri toimii. Se antaa pohjan tehokkuudelle. Onnellisuuden mittarillakin olemme maailman huipulla. Kansalaisaktiivisuus on mallikasta.

Tähän on päästy ”liian hitaan” kaupungistumisen avulla. Olisiko tulos parempi, jos olisi kiihdytetty aikaisemmin ja voimakkaammin muuttovirtoja kaupunkeihin?

Väestön keskittyminen on eittämättä tuonut mukanaan skaalaetuja, jotka perustuvat tehokkaampaan logistiikkaan. Kaupungistumisen guru, kaupunkisosiologi Richard Florida näkee etuja muuallakin. Hän kuvaa globaalia kehitystä luovuuden piikeillä, joita on vain suurissa kaupunkimaisissa väestökeskittymissä. Ne ovat kehityksen dynamoja. Edistyksen kärkijoukko on luova luokka ja sen elinehto on elävä, jatkuvasti muuntuva vuorovaikutus.

Jos seuraamme Floridan ajatuskulkua, on johdonmukaista sijoittaa väestö suoraan luovuuden keskuksiin Berliiniin, Pariisiin, Milanoon ja muihin elinvoimaisempiin paikkoihin. Turha värjötellä Suomenlahden hyisellä pohjoisrannalla. 

On muitakin guruja, Florida ei hallitse yksin kenttää. On sellaisia, jotka näkevät tilaisuuksien jakaantuvan tulevaisuudessa tasaisemmin. Etäyhteydet parantavat suurten väestökeskittymien ulkopuolella asuvien mahdollisuuksia toimia ja elää elävässä yhteydessä pitkin ja poikin maailmaa. Kokoavassa eli paikallisia vahvuuksia rohkaisevassa toimintatavassa voi olla viisautta. Se auttaa rekrytoimaan koko väestön voimavarat. On oma etunsa ylläpitää yhteiskuntaa, jossa voi elää arvostettua kansalaisena, yrittäjänä ja palkansaajana menestyksellisesti missä päin maata tahansa.

Perimäisenä syynä menestykseen on ollut kattava usko tulevaisuuteen. Yhteiskuntaa on rakennettu tavalla, joka on saanut ihmiset paikkakunnasta riippumatta näkemään edessään avautuvat mahdollisuudet ja tarttumaan niihin. Emme ole julistaneet Stalinin tavoin osaa maasta perspektiivittömäksi. Jos olisimme tehneet niin, Lapissa ei nähtäisi nyt turistien virtaa, ei Ponssen koneita maailmalla ei nykyistä määrää kontteja vientisatamissa ja clean tech kumisisi tyhjyyttä.

Alueiden erilaisuus on osoittautunut rikkaudeksi. Ei pidä unohtaa sitäkään, että Suomen geopoliittinen asema voi äkkiä muuttaa alueiden painoarvoa ja merkitystä. Erilaisuuden hyväksyminen on vahvuus myös tulevaisuudessa. Ei vähiten väestörakenteen takia. Maaseutu on ollut väestövarasto. Nyt se alkaa tyhjentyä. Korvaavaa työvoimaa on tuotava ulkomailta. Siinäkin testataan taito käsitellä erilaisuutta. Vastakkain asettelun sijasta on painavia syitä elvyttää kokoavaa yhteiskuntapolitiikkaa.