Hyvinvoinnin juuria ja tulevaisuutta

Keskusta- vai äärihakuinen politiikka

Torstai 24.9.2020 klo 17.49 - Markku Lehto

Oikeusministeriön julkaisemassa, vuoden 2019 eduskuntavaaleja koskevassa Politiikan ilmastonmuutos -tutkimuksessa kuvataan laajasti politiikassa ja vaalikampanjoinnissa tapahtuneita muutoksia. Aineistoa on kiitettävästi jopa niin, että virkeäkin lukija alkaa nääntyä taulukkojen painon alle. Yhtenä havaintona on vanhan tuotantorakenteeseen perustuvan puoluejaon murtuminen. Kentälle on ilmaantunut uusia yrittäjiä, joiden sanoma ei rakennu kapitalisti-työläinen -ulottuvuudelle tai maalaisten ja kaupunkilaisten erotteluun.

Tätä tutkimusta kommentoi HS:n pääkirjoitustoimittaja Juha Akkanen (HS 24.9.) otsikolla Eikö vaaleja enää voitetakaan poliittisen kentän keskeltä?. Vanha viisaus oli, että ennen vaaleja puolueen kannattaa hakeutua keskelle äänimäärän maksimoimiseksi. Nyt kisaan on tullut puolueita, joiden viesti on jossain reunalla ja sillä on saanut ihan kohtuullisen äänisaaliin. Tärkeämpää kuin rakentaa konsensusta on pitää ääntä omasta asiasta, kärjistää sanomaansa.

Puoluekentän muutoksia tarkastelee myös Ellun Kanojen toimitusjohtaja Taru Tujunen Maanpuolustus -lehden syyskuun numerossa. Hänenkin mukaansa äänestäjät näyttävät yhä useammin valitsevan puolueensa sen mukaan, mikä niiden suhtautuminen on juuri itselle tärkeimpään asiaan. Tämä antaa kasvupohjan uusille puolueille. Kannattajat voivat olla mitä mieltä tahansa useimmista muista kysymyksistä. Vastaavasti tämä kehityspiirre asettaa ahtaalle yleispuolueet, jotka kehittelevät kattavia ohjelmia.

Tutkijat enempää kuin Akkanen ja Tujunen eivät kysy, mitä poliittinen keskusta tarkoittaa. Väillisesti se tulee esille erityisesti Tujusen tekstistä. Hän asettaa vastakkain vanhat ja uudet puolueet ja kutsuu ensin mainittuja, kokoomusta, keskustaa ja demareita yleispuolueiksi, jotka hän sijoittaa ”keskelle”.  Akselin toisessa päässä ovat liberaalit vihreät ja toisessa päässä konservatiiviset ja kansallismieliset perussuomalaiset. Jako perustuu dikotomiaan, jota myös tutkijat tuossa mainitussa raportissa käyttävät. 

Poliittisen kentän kuvaamista on jo pidempään vaikeuttanut perussuomalaisten ja vihreiden sijoittaminen vasemmisto-oikeisto -akselille. Paremman puutteessa perussuomalaisia on kutsuttu äärioikeistolaisiksi. Nimitys on enintään osaksi oikea. Kannattajakunta on 2019 vaaleja koskevan tutkimuksen mukaan siirtynyt oikealle, mutta ei suinkaan itse sijoita itseään äärioikealle. Vihreiden kannattajat ovat suuntautuneet mielestään oireellisesti vasemmalle, mutta eivät mitenkään painokkaasti. 

Käsitteet ovat sopimuksia ja jos niin sovitaan, voidaan edelleen puhua oikeisto-vasemmisto -ulottuvuudesta. Kysyttäessä ihmiset sijoittelevat itsensä kiltisti tälle viivalle, kuka milläkin perusteella. Puoluekentän muutoksen arvioimisessa olennaisempaa saaattaa kuitenkin olla jako yleispuolueisiin ja ääripuolueisiin. Jälkimmäiselle on ominaista nostaa yksi asia tai ulottuvuus, ”ääri”, kaiken muun edelle. Sen arvo on lähes mittaamaton tai se on kaiken mittapuu. 

Yleispuolueillakin on erilaisia painotuksia, joista äänestäjät ne tunnistavat. Asioille koetetaan kuitenkin antaa suhteellisia painoja, joiden kesken haetaan tasapainoa. Puolueelle tärkeästä asiasta voidaan tinkiä, jos se edesauttaa puolueen muiden tavoitteiden toteutumista. Tästä näkökantojen yhteensovittamisesta seuraa politiikan keskushakuisuus.

Historiallisesti mielenkiintoista on se, että vielä muutama vuosikymmen sitten puolueet olivat melko selvästi luokkapuolueita. Ne ovat ponnistelleet siitä eroon kohti yleispuolueen asemaa. Näyttää siltä, että mitä paremmin ne siinä ovat onnistuneet, sitä enemmän on tullut tilaa ja kysyntää yksinuottisille puolueille. Mitä tästä pitäisi päätellä?

Periaatteessa demokratia toimii hyvin silloin, kun äänestäjille on tarjolla vaihtoehtoja, joista ainakin joku vastaa hänen huoliinsa ja toiveisiinsa. Jos äänestäjät haluavat kiinnittää korostettua huomiota turpeen polttamiseen tai vajaan tuhannen hengen pakolaiskiintiöön, heillä on siihen täysi oikeus. Näin he ilmaisevat selkeästi omat prioriteettinsa eikä siitä ole valitusoikeutta mihinkään oikeusasteeseen.

Demokratian käytännön toimivuuden kannalta tällainen kehitys ei kuitenkaan ole ongelmaton. Jos äänestäjät yhä laajempana joukkona ilmaiset tahtonsa vain yhden ulottuvuuden perusteella, miten ne sovitetaan yhteen ja miten painotetaan muita politiikan lohkoja. Mitä enemmän päätettävissä asioissa on ”tämä ei missään tapauksessa käy” -kohtia, sitä hankalampaa on rakentaa toimivaa kokonaisuutta. Politiikan ennustettavuus vähenee ja äkkikäänteiden todennäköisyys kasvaa.

Aika näyttää, onko tämä ohimenevä käänne ja vetääkö keskusta äärellä olijoita puoleensa. Sitä odoteltaessa yleispuolueet voisivat korjata profiiliaan. Ei niinkään ohjelmallista profiilia, vaan toiminnallista ilmettä. Äänestäjät on saatava vakuuttuneiksi siitä, että kattava ohjelma ei ole vain sanahelinää, vaan vakavan työn ohjenuora ja että se tarjoaa turvallisen tien tulevaisuuteen.

Onko vanhassa vara parempi

Torstai 17.9.2020 klo 18.55 - Markku Lehto

Monelle tutuksi tulleessa kirjassa Faktojen maailma Hans Rosling kuvaa taitavasti, kuinka asiat ovat paremmin kuin luulemme. Hän tiivistää sen virkkeeseen: ”Itse asiassa jokainen maa on muuttunut paremmaksi melkein kaikilla mittareilla”. Se on totta. Siitä on houkuttelevaa päätellä, että kaikki uusi merkitsee muutosta parempaan. Näin ei kuitenkaan ole. Tämän suuren kuvan sisällä on ehditty kulkea monenlaisia harhapolkuja edistyksen nimissä. 

Vuoden 1941 alkupuolella kansanhuoltoministeriö antoi Toivo Rautavaaralle tehtäväksi laatia ohjeita luonnonkasvien käyttömahdollisuuksista. Tulosta syntyi tutkimus- ja perinnetietoa yhdistelemällä. Lukijaa opastettiin yksityiskohtaisesti luonnonkasvien terveelliseen ja ravitsevaan maailmaan. Selvitys tuli tarpeeseen. Sota-aikana kaikki syötäväksi kelpaava nousi arvoon arvaamattomaan.

Sota loppui ja niin hävisi myös kiinnostus luonnonkasveihin. Tarjolla oli makeampia ja rasvaisempia vaihtoehtoja. Monet muutkin asiat tulivat vanhanaikaisiksi. Paikallisyhteisöjen mielenvirittäjänä toiminut kansanmusiikki hiipui hiljaiseloon sodan jälkeen. Populaarimusiikki valtasi alaa. Vanha rakennuskanta joutui niin ikään silmätikuksi. Moderni kaupungistuminen valtasi mielet. Purkuinnossa tuhottiin kauniita kivitaloja puurakennuksista puhumattakaan.

Toisin kuin monet silloin kuvittelivat, kehitys ei ole sen jälkeen ollut suoraviivaista. Vuonna 1976 julkaistiin uusi versio Rautavaaran kirjasta nimellä ”Mihin kasvimme kelpaavat”.  Se oli alkuperäistä lyhyempi ja ajan vaatimiin muutoksiin sovitettu. Kustantaja oivalsi ihmisten halun tietää enemmän ravinnon ja terveyden välisistä yhteyksistä. Herättäjänä olivat synkät sydän- ja verisuonitautien tapausmäärät. Noista päivistä olemme tulleet luomuruokien ja härkäpapupihvien aikakauteen.

Kansanmusiikin perinteet elpyivät aikaisemmin. 1968 järjestettiin Kaustisilla ensimmäiset kansanmusiikkijuhlat. Uskonvahvistusta oli etsitty Walesista asti. Kaikkien yllätykseksi paikalle saapui 20 000 kuulijaa. Kiinnostus ei lopahtanut, vaan päinvastoin kasvoi. Sittemmin suomalainen kansanmusiikki on liittynyt maailmanmusiikin perheeseen ja sen akateeminen opetus ja tutkimus on kokonaan toisella tasolla kuin 50 vuotta sitten rohjettiin kuvitella.

Rakentamisessa kiinnostus vanhan säilyttämiseen heräsi samoihin aikoihin. Yhtenä käännekohtana pidetään vuotta 1973, jolloin Turun kauppatorin reunalla ollut vanha hotellirakennus, Hamburger Börs purettiin. Purkua vastustava kapina sai selvän symbolin. Turun tauti ehti tehdä tuhojaan monissa kaupungeissa vielä senkin jälkeen, mutta ilmapiirin muutos oli selvästi aistittavissa.

Jos haluamme välttyä vastaavilta harharetkiltä, keskustelun lähtökohdaksi tulisi hyväksyä luonnosta tuttu monimuotoisuus. Vanhaa ei hävitetä sen takia, että se on vanhaa eikä uutta vastusteta sen takia, että se on uutta. Vanhaa voi uudistaa sitä tuhoamatta ja uutta voi tehdä vanhaa kunnioittamalla. Vanhaa ja uutta voi yhdistellä. Emmalla tänä vuonna palkittu Pauanne yhdisti vanhat arkistonauhat ja modernin kansanmusiikin. Timo ja Tuomo Suomalainen olivat edelläkävijöitä jo 60-luvulla. He säilyttivät kaupunkiympäristön lähes sellaisenaan yhdistämällä kalliokaivannon ja modernin kirkon. Rakennusmateriaalina puun arvostus on noussut. Siitä rohjetaan tehdä kerrostalojakin. 

Monet puhuvat mielellään jatkuvan uudistamisen välttämättömyydestä. Sitä voi perustella sanomalla, että perinne-, kokemus- ja kirjatieto on helpompi yhdistää, kun edetään askel askeleelta. Periaatteessa he ovat oikeassa. Jatkuva oppiminen voi estää tuhon tielle joutumisen, mutta sekään ei ole ongelmatonta. 

Ihmiset kaipaavat turvallisuutta ja pysyvyyttä. Toistuvat muutokset luovat kuvan epävarmuudesta ja ennustamattomuudesta. Jos eläkkeitä rustataan toiseen muotoon monta kertaa saman vuosikymmenen aikana, voiko koko järjestelmään luottaa? Jos EU:n on muutettava sääntöjensä tulkintoja kriisistä toiseen, mihin tällä luovuuden tiellä lopulta päädytään? 

Jatkuvan uudistamisen tielläkin on muistettava juuret, joista toiminta on lähtenyt liikkeelle. Viisas perehtyy lähtökohtiin, kuuntelee myös vastaväitteitä ja osaa ottaa niistä opikseen. Sama koskee myös opponentteja. 

Tämän tarinan opetus on, että on syytä varoa uudistuksia, joita perustellaan trendillä. Vankemmaksi vakuudeksi palataan vielä alussa mainittuun ruokahuoltoon ja sen tulevaisuuden uhkiin. Polemiikki-lehdessä (3/2020) Ilkka Herlin ihmettelee, että suurkaupungit on brändätty ”ekologiseksi elämänmuodoksi”. Kasvava betonimäärä ei anna ajatukselle tukea ja mitä suuremmiksi metropolit kasvavat, sitä suuremmissa vaikeuksissa on kestävällä tavalla toteutettu ruokatuotanto. Huoltovarmuus on uhattuna, ellei alueiden roolia, maankäyttöä ja tuotantotapoja punnita uudelleen.

Aluekehitystä koronan aikaan

Keskiviikko 16.9.2020 klo 18.48 - Silja Hiironniemi

Lue lisää »

Kampitus vai kumppanuus

Torstai 3.9.2020 klo 11.01 - Markku Lehto

Helsingin Sanomat oli sunnuntaina 30.8. käyttänyt aukeaman esitelläkseen hollantilaisen toimittajan Ruter Bergmanin kirjaa Hyvän historia ja muutenkin kirjailijan ajatuksia. Bergmanin väite on, että suurin osa ihmisistä ja varsinkin vallankäyttäjistä kantaa sisällään väärää ihmiskuvaa. Tuon vääristyneen ihmiskuvan mukaan olemme itsekkäitä ja aina valmiita kampittamaan, jos oma etu sitä vaatii. Johdonmukainen päätelmä tästä on, että valta pitää antaa yhteiskunnalle ja sen edustajille. ”Johtajat” ajavat yleistä ja yhteistä etua.

Bergmanin ajatus puolestaan on, että todellista edistystä voi odottaa ja toivoa vain silloin, kun ajatellaan, että ihmiset ovat kunnollisia ja yhteistyöhaluisia. Silloin yhteiskuntaa voi rakentaa luottamuksen varaan. Esimerkeillä hän osoittaa luottamuksen voiman asioiden hoitamisen välineenä ja perustana.

Teksti tuntui tutulta. Samaa olen yrittänyt sanoa kirjassa Hyvinvointiyhteiskunnan arvot. Mielenkiintoista on lukea Bergmanin pohdintaa muutoksen liikkeellepanijasta. Toivottua muutosta ei synny vain yhteiskuntaa eli olosuhteita muuttamalla. Se ei riitä, myös ihmisten on muututtava. Mutta mikä muuttaa ihmisen tai saa ihmisen ponnistelemaan ollakseen luottamuksen arvoinen. Bergman tuomitsee selfhelp-kirjallisuuden. Se on liian heppoinen väline. Hieman epäselväksi jää, mitä tarvitaan. Ilmeisesti jotain rankempaa viestintää, joka pakottaa peilin eteen.

Laajemmin voi kysyä, mikä ylipäätänsä selittää sen, että kahdesta samalta pohjalta ponnistavasta yhteiskunnasta toinen menestyy, toinen ei. Viime aikoina kannatusta on saanut Daron Acemoglun ja James A. Robinsonin näkemys, jonka mukaan katse on suunnattava keskeisten instituutioiden kuten oikeuslaitoksen, koulujärjestelmän ja median kykyyn, haluun ja mahdollisuuksiin noudattaa reilun pelin sääntöjä. Hetkellisesti autoritaarinen, korruptoitunut ja sananvapautta hylkivä poliittinen eliitti voi onnistua edellä kävijöitä kopioimalla. Seinä tulee vastaan, kun lähestytään kärkeä. Silloin pitäisi antaa tilaa sellaisillekin innovaatioille, jotka voivat horjuttaa vallanpitäjän asemaa.

Vertailut muihin maihin osoittavat, että meillä noita vaaroja on onnistuttu torjumaan ja se on myös yksi selitys menestystarinallemme. Mutta riittääkö se? Onko nyt tultu päätepisteeseen? Vai onko etsittävä portaita, jotka vievät korkeammalle tasolle?

Instituutiomme ovat hyvällä kansainvälisellä tasolla, mutta vaarana on niiden kangistuminen ja kapea-alaisuus. Ongelmiin tarjotut ratkaisut liikkuvat useimmiten puhujan mukavuusalueella ja puheissa on vahva liturginen sivumaku. Se ei herätä kuulijassa tunnetta aidosta välittämisestä ja rehdistä ratkaisujen etsimisestä. Epäaitous antaa sivutuotteena polttoainetta ääriliikkeille.

Tuossa mainitussa ”hyvinvointikirjassa” tarjoan vaihtoehdoksi veljeyttä, joka tavanomaisemmin sanottuna tarkoittaa kumppanuutta. Sille on ominaista vastavuoroisuus, vastuullisuus omasta toiminnasta ja molemmin puolinen sitoutuminen tavoitteeseen. Kumppanuus ei päästä ketään helpolla, mutta vastaavasti se myös palkitsee mukaan lähteneet. Kumppanuuteen kuulu se, että kaikki otetaan mukaan.

Mitä pitäisi tehdä, että kumppanuus tulisi eläväksi elämäksi? Tässäkin tapauksessa katse kohdistuu instituutioihin. Perimiltään muutos lähtee koulutuksesta. Perusta luodaan jo varhain lapsuudessa. Yksilöinä olemme erilaisia, mutta se ei estä tavoittelemasta yhteistä eetosta, samoja käyttäytymisen perussääntöjä. Erityisen tähdellistä on käydä läpi ammattietiikkaan kuuluvia kysymyksiä asianomaisen koulutuksen yhteydessä.

Poliittisten puolueiden olisi etsittävä tapoja toimia kumppanuuden pohjalta. Ensimmäinen askel olisi toisten moittimisen ja mustaamisen sijasta keskittyä parempien ehdotusten tekemiseen. Siinä ne voisivat ottaa oppia yritysten markkinoinnista, jossa äärimmäisen harvoin moititaan kilpailijan tuotetta. Siitä voisi edetä askel askeleelta puolueen epämukavuusalueelle: omien oppien puutteiden punnitsemiseen. Se auttaa kumppanuuksien rakentamisessa.

Etujärjestöjen olisi rohkeasti lähdettävä uudelleen oppimisen tielle. Vastavuoroisuus ja sitoutuminen koskee kaikkia. Työnantajien, työntekijöiden ja yrittäjien on löydettävä omat väylänsä kumppanuuden tielle. Sama sivuaa niin ammattihenkilöitä kuin kuluttajia, asiakkaita, oppilaita ja potilaita heidän omissa rooleissaan. Kaikkien olisi osoitettava halua sitoutumiseen ja ennakkoluulottomutta vuorovaikutuksessa.

Vauhtiin pääsemiseksi tarvittaisiin välittömästi esikuvia. Julkisuuden henkilöt ovat avainasemassa. Heidän tulisi puhua selkeästi tavanomaiset rajat ylittävän vastuullisuuden puolesta. Välittämisen ja kaikkien mukaan ottamisen esimerkkejä olisi hyvä nostaa esille työelämässä, sosiaaliturvassa ja hyvinvointipalveluissa.

Kumppanuus on myös kurinalaista. Siihen eivät kuulu normien alta puikkelehtijat. Tarvitaan valpasta julkista sanaa, napakkaa viranomaistoimintaa ja ajantasaista normistoa. Ne luovat uskottavuutta.

Kumppanuutta voidaan vahvistaa taloudellisella tuella. Yhteiskunnassa on laaja sopimusten verkosto, joka on vain osaksi sanallistettu. Hyvät tavat ja lain hengen kunnioittaminen ovat osa kulttuuria. Sen vaalimiseksi on edistettävä järjestelmällisesti kaikki mukaan ottavaa kansalaistoimintaa.

Vastaus otsikon kysymykseen on siis: kyllä kumppanuus, ei kampittaminen.