Hyvinvoinnin juuria ja tulevaisuutta

Kukaan ei tule kertomaan jäsenyyden eduista

Keskiviikko 28.11.2018 klo 18.33 - Leo Suomaa

Ammattiliittojen jäsenmäärien nykyinen väheneminen saattaa johtua osittain samasta syystä kuin niiden kasvu vuosikymmeniä sitten.

Ympäri on käyty ja yhteen tultu: nyt ei ”kukaan työpaikalla tule kertomaan jäsenyyden eduista ja kysymään kiinnostaisiko liittyä”.

Lue lisää »

Ekosysteemipalveluja ilmaiseksi

Keskiviikko 21.11.2018 - Kalle Laaksonen

Metsä ei ole metsä, vaikka niin luulisi. Näin hämmästyttävään tulokseen on tullut Helsingin sanomien kaupunkitoimittaja Kimmo Oksanen kolumnissaan ”luulin metsää metsäksi, mutta olin väärässä” (HS.16.11. 2018). Hän oli lukenut Helsingin kaupunkiympäristölautakunnan laatiman Helsingin Keskuspuiston luonnon- ja maisemanhoitosuunnitelman vuosille 2018 – 2032. Raportissa sanotaan, että ”Keskuspuiston ekosysteemipalveluihin kuuluvat virkistäytyminen, henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin palvelut, elinympäristöjen tarjonta ja ylläpito, veden kierron säätely ja hiilen sidonta”. On tietysti selvää, ettei metsätalous kuulu repertuaariin, koska kyseessä on puisto. Kävelyteitä lukuun ottamatta Keskuspuisto vaikuttaa kuitenkin metsältä.

Terminologiahirviö ekosysteemipalvelut on laajentumassa myös varsinaiseen metsätalouteen. Metsätaloudessa on tosin kauan otettu huomioon muutkin tavoitteet kuin puuraaka-aineen tuotanto. Metsien hävittäminen kiellettiin lailla jo 1800-luvulla. Sittemmin metsäluonnon suojeluun on lainsäädännössä kiinnitetty huomiota monin tavoin. Suojeltu pinta-ala on jo yli 12 prosenttia metsien kokonaisalasta. Hakkuita rajoitetaan talousmetsissä eri tavoin. Tähtäimessä on metsäluonnon monimuotoisuuden säilyttäminen. Virkistys- ja vapaa-ajan toimintoja varten meillä on ikiaikainen jokamiehenoikeus kulkea metsissä ja hyödyntää marja- ja sienisatoa sekä retkeillä.

Uusin ja kiivain vääntö käydään nyt ns. hiilinielujen ympärillä. Kun puut kasvavat, metsään sitoutuu ilmakehästä hiiltä. Hiilihän on orgaanisen kasvun keskeinen rakennusaine.

Ihmiskunta lisää ilmakehän hiilidioksidipitoisuutta käyttämällä energialähteinä fossiilisia polttoaineita, kivihiiltä, öljyä ja maakaasua. Fossiilisten polttoaineiden osuus on kaikista energialähteistä yli 80 prosenttia (IEA: 2015). Suomessa fossiilisten, joihin turvekin luetaan, osuus on hieman yli 40 prosenttia (vuonna 2017).   

Ilmaston lämpenemisen pysäyttämisessä tärkein ja tehokkain keino olisi kivihiilestä, öljystä ja maakaasusta luopuminen. Valitettavasti tässä suhteessa edetään todella hitaasti, jos ollenkaan. Siksi huomio keskustelussa on kääntynyt hiilen poistamiseen ilmakehästä, missä kasvillisuudella on keskeinen asema. Tekniset hiilidioksidin sidonnan keinot ovat vielä lähinnä kokeiluasteella. Näin huomio kohdistuu metsien hiilinieluihin. 

Suomi on hoitanut oman osansa hiilinielujen suhteen erinomaisesti. Määrätietoisesti ohjatun metsätalouden ansiosta metsien puuvaranto on kasvanut 1960-luvun 1500 miljoonasta kuutiometristä 2473 miljoonaan kuutiometriin 2010-luvulla, eli 65 prosenttia (Luke: 2018). Kun kuutiometri puuta vastaa noin tonnia hiilidioksidiekvivalenttia, 970 miljoonan kuutiometrin lisäys puustossa tarkoittaa vastaavaa tonnimäärää hiilidioksiekvivalenteissa.

EU:n päästökaupassa hiilidioksiditonnin hinta nousi elokuussa yli 20 euron. Metsiin sitoutuneen hiilimäärän lisäyksen arvo päästökaupassa olisi siis noin 18 - 19 miljardia euroa.

Yllättäen tämä summa on samaa suuruusluokkaa, minkä Suomi on panostanut metsätalouteen 1960-luvun alusta nykypäivään. Metsätilastollisen vuosikirjan mukaan metsänhoidon, eli metsien istuttamisen, taimikonhoidon jne., kustannukset ovat olleet yhteensä nykyrahassa yli 17 miljardia euroa. Metsänomistajien osuus tästä on vähintään 10 miljardia euroa. Vuonna 2017 metsänhoitotöiden kustannukset olivat 211 miljoonaa euroa (Luke), mistä metsänomistajien osuus lienee kolme neljäsosaa.

Metsäpolitiikassa kiivaillaan tällä hetkellä siitä, saako nyt ja tulevaisuudessa metsiä hakata talouskäyttöön - eli raaka-aineeksi teollisuuteen ja uusiutuvaksi energialähteeksi - metsäviranomaisten esittämän kestävän metsätalouden suunnitelman mukaisesti. Vai pitääkö hakkuiden kasvu pysäyttää ja siirtyä kasvattamaan hiilinieluja? Eli siirretäänkö metsätaloudessa painopistettä ekosysteemipalvelujen suuntaan?

Aivan tuore Keskisuomalainen -lehden gallup (17.11.2018) kertoo korutonta kieltä ihmisten käsityksistä ja toiveista. Vihreiden kannattajista peräti 55 prosenttia oli sitä mieltä, että hakkuita on vähennettävä. Vasemmistoliitonkin kannattajista näin ajatteli lähes puolet. Vaikka otos lienee aika pieni (1000 henkeä) tähän kysymykseen, mielipiteet ovat suuntaa antavia. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Harvalla lienee käsitystä, mitä kannattamastaan suunnasta on seurausta hyvinvointiyhteiskunnan säilymiselle, eikä oikeastaan ilmaston muutoksellekaan. Joka tapauksessa on kyse kymmenistä tuhansista työpaikoista ja miljardiluokan verotuloista.

Tällä hetkellä puuston lisäkasvusta metsään jäävä hiilinielu vaihtelee vuosittain 25-30 miljoonan hiilidioksiditonnin tuntumassa. Suomen kaikki hiilidioksidipäästöt olivat vuonna 2017 noin 56 miljoonaa tonnia, eli nielut kompensoivat niistä käytännössä noin puolet. Luonnonvarakeskuksen arvion mukaan nielut säilyvät tulevaisuudessakin vähintään 30 miljoonan tonnin luokassa, vaikka hakkuut nousisivat noin 80 miljoonaan kuutiometriin. Nykyisin hakkuut, markkinahakkuut ja energiapuu, ovat hieman yli 70 miljoonaa kuutiometriä.

Jos Suomi haluaa panostaa ensisijaisesti ekosysteemipalveluihin, on syytä kysyä, mikä tulee olemaan metsänomistajien rooli. Jos puuston lisäkasvua ei voi myydä jalostettavaksi – esimerkiksi uusien, puuta jalostavien tehtaiden tai koneiden investoinnit kielletään, vai miten se tehdään? -, pitääkö metsänomistajien edelleen sijoittaa metsään vuosittain 150 miljoonaa euroa tai enemmän. Onko omalla työllä arvoa tai mieltä?

Päästökaupan hiilidioksiditonnin nykyisen hinnan perusteella metsien hiilinielujen arvo on 500 – 600 miljoonaa euroa vuodessa. Ei kai ole oikeudenmukaista, että yksi yhteiskuntaryhmä, metsänomistajat, vaikka meitä onkin paljon, eli 600 000, tuottaa nämä ekosysteemipalvelut koko yhteiskunnalle ilmaiseksi, omalla työllä ja rahallisilla panoksilla?

Joka tapauksessa olemme metsäpolitiikassa vedenjakajalla. Metsien lisäkasvu nousi 1950-luvun lopun noin 57 miljoonasta kuutiometristä aktiivisen metsäpolitiikan ja metsänomistajien panoksen ansiosta nykyiseen 107 miljoonaan kuutiometriin. Vuotuinen lisäkasvu voisi nousta vielä jopa kymmeniä miljoonia kuutiometrejä vuodessa, jos toimintaa edelleen jatketaan ja vahvistettaisiin.

Toinen vaihtoehto, missä taloudellinen hyödyntäminen rajoitetaan nykyiseen tai pienempään määrään, johtaa taloudellisten kannustimien olennaiseen heikkenemiseen. Metsälainsäädäntö antaa kyllä mahdollisuuden hoitotöiden laiminlyömiseen tai panosten vähentämiseen. Nyt jo lähes miljoonan hehtaarin alalla tarvittaisiin lisäpanoksia, jos niillä haluttaisiin kasvattaa arvopuuta, esimerkiksi tukkeja sahatavaraksi. Metsien kasvu kääntyisi laskuun.

Lopputuloksena tulevaisuudessa olisi, että hiilensidonta olisi vuosittain miljoonia tonneja pienempi kuin aktiivisen metsäpolitiikan vaihtoehdossa. Sen lisäksi menetettäisiin osa puuraaka-aineesta valmistettuja tuotteita, joihin hiiltä sitoutuu pitkäksi aikaa – jopa vuosisadoiksi. Suurin osa hakatusta puusta ei häivy heti savuna – hiilidioksidina – ilmaan, kuten rajoittamisen kannattajat ajattelevat. Kuiduista valmistettuja tuotteita voidaan kierrättää, ja niin jo tehdään. Puunjalostustuotannon sivuvirrat, joita ei voida hyödyntää tuotteina, sekä kierrosta poistuvat tuotteet, hyödynnetään bioenergiana, mikä osaltaan korvaa fossiilisia energialähteinä, kuten on tarkoitus.

Mitä kolmikannalle sitten pitäisi tehdä?

Perjantai 16.11.2018 klo 15.02 - Leo Suomaa

ILO:n kolmikantaperiaate on hallituksen käytössä ja käytännössä toimiva menetelmä.

Parhaimmillaan kolmikanta on toimivaa vuoropuhelua valtiovallan, työnantajien ja palkansaajien kesken. Hallituksen kannattaa hyödyntää se paremmin. Järjestöiltä se edellyttää halua ymmärtää toisten näkökulmia. Aivan olennaista on jaettu ymmärrys muutosten tarpeellisuudesta.

Lue lisää »

Loppuvatko ihmiset

Torstai 15.11.2018 klo 10.37 - Markku Lehto

Väestöliiton toimitusjohtaja Eija Koivuranta ja johtaja Anna Rotkirch ovat huolissaan väestöpolitiikasta. Helsingin Sanomien mielipidesivulla (HS 15.11.2018) he ehdottavat, että nyt viimeistään olisi nostettava politiikan agendalle kysymys siitä, millaista väestöpolitiikkaa Suomessa tulisi harjoittaa. 

Olen samaa mieltä. Kaksi ja puoli vuotta sitten kirjoitin Kanava-lehteen artikkelin väestökehityksestä Suomessa. Lopetin sen sanomalla, että moneen lähtöön on ehdotettu komiteaa, mutta tähän se olisi erityisen sopiva. Komitea nimittäin sopii juuri sellaisen kysymyksen selvittämiseen, jossa itse ilmiö on epäselvä. Ei sellaiseen, jossa haikaillaan tehokkaampaa toimeenpanoa.

Väestöpolitiikkaan kuuluvat syntyvyys, kuolevuus ja muuttoliike. Kirjoitin ensiksi mainitusta aiheesta tällä foorumilla joku aika sitten. Lisään siihen yhden ulottuvuuden, jota en silloin käsitellyt. 

Mainiossa kirjassaan ”Faktojen maailma” Hans Rosling käy läpi maailman väestön kehitystä. Koko kirjan tärkein havainto hänen mukaansa on se, että lapsiluku naista kohden on pudonnut 1960-luvun puolesta välistä ällistyttävällä nopeudella. Silloin luku oli 5 synnytystä naista kohden, joka muuten oli sama kuin Suomessa saman vuosisadan alussa. Nyt luku on alle 2,5. (Suomessa alle 1,5). Hän jatkaa: ”YK:n asiantuntijat eivät ennusta, että lasten määrä lakkaa kasvamasta. He raportoivat, että niin on jo käymässä”.

Jos näin on, miten maailman väkiluku kuitenkin kasvaa? Sen takia, että nyt syntyneet ikäluokat ovat ”suuria ikäluokkia”, jotka puskevat läpi koko ikäskaalan. Maailman väestökehitys muistuttaa Suomen väestökehitystä suurine ikäluokkineen. Väkiluku kasvaa vuoteen 2100 mennessä vielä 4 miljardia, mutta syy ei ole lasten määrän lisääntyminen, vaan 15-74-vuotiaiden määrän kasvu.

Rosling alleviivaa sitä, että suuri perhekoko koskee vain äärimmäisessä köyhyydessä elävää 10 % maapallon väestöstä. Muut eli yhdeksän kymmenestä perheestä ovat jo saavuttaneet sellaisen elintason, jossa lapset jäävät henkiin, naisia koulutetaan ja perheillä on edellytykset tavoitella parempaa tulevaisuutta. Näissä perheissä lasten määrä supistuu keskimäärin kahteen tai sen alle uskonnosta, ihonväristä ja maanosasta riippumatta. 

Rosling oli ehkä niin innostunut näistä havainnoista (hän menehtyi haimasyöpään hieman ennen kirjan valmistumista), ettei hän tehnyt jatkokysymystä, mitä tästä seuraa ensi vuosisadalla ja mistä tämä perimmiltään kertoo. Syntyvyys näyttää nimittäin painuvan ympäri maapallon alle uusiutumisluvun. Siitä seuraa ihmislajin määrän hidas kutistuminen ja jossain etäisessä tulevaisuudessa sen loppuminen. Pentti Linkolan toive on sittenkin toteutumassa. Ehkä hänen lähtökohdistaan katsottuna liian hitaasti, mutta kuitenkin. 

Jätän tämän huolen (tai ilon) käsittelemättä, mutta kommentoin sitä, mistä tämä kertoo. Lyhyesti sanottuna Homo Sapiens on ihastunut sellaiseen elämäntapaan, johon ei kuulu lajin jatkuvuuden turvaava lapsimäärä. Ihminen on elämäntavallaan edesauttanut monien lajien häviämistä arvaamatta, että on itse samalla polulla.

Teollisen ja jälkiteollisen yhteiskunnan elämäntapa arvoineen päivineen on tämän kehityksen taustalla. Tapamme jäsentää ajankäyttö ja tehdä työtä tai halumme kuluttaa, kehittyä, matkustaa ja nauttia elämästä tai pyrkimys hallita elämää näyttävää omaisuutta kasaamalla ja opettelemalla  ja käyttämällä mitä ihmeellisimpiä vempaimia hyvinvointimme edistämiseksi eivät suosi lapsikeskeistä elämää. Ilmiö ei todellakaan ole uusi. Syntyvyyden lasku lähti liikkeelle Ranskasta jo 1800-luvulla ja etenee nyt johdonmukaisesti maapallon joka soppeen. Tällä en halua vähentää kiinnostusta asiaan, vaan herättää huomaamaan, ettei tästä selvitä pikkusäädöillä. 

Ihmisten toiveiden ja toteutuneen kehityksen välillä on ristiriita. Kun kysytään ihmisiltä lapsitoiveita, he ilmoittavat haluavana lapsia ja kun kysytään, mikä saa heidät onnelliseksi, kärkeen nousevat perhe ja lapset. Ulkoisesti kaikki on paremmin kuin ennen. Kuitenkin arkisessa elämässä asiat näyttävät menevän toisin kuin toivotaan ja puhutaan. Miksi? Kun pohditaan väestökysymystä, olisi hyvä aloittaa tästä.