Teknologiateollisuuden työmarkkinajohtaja Minna Helle on Helsingin Sanomissa 14.11.2018 julistanut kolmikannan olevan kriisissä. ”Kolmikannan kriisistä on etsittävä ulospääsyä.”

Ennen kuin otamme kantaa siihen, onko meidän oltava huolissamme kolmikannan kriisistä, on ehkä tarpeen todeta joitakin asioita kolmikannasta tai kolmikantaperiaatteesta. Kolmikantaperiaate ei ole suomalainen keksintö, vaikka suomalainen kolmikanta on toki paikallinen sovellus.

Kolmikantaisuus on Kansainvälisen työjärjestön (ILO) perusrakenne. Sen päätöksenteossa on kolme ryhmää. Ne ovat hallitusryhmä, työnantajaryhmä ja työntekijäryhmä. Kun asioista päätetään, hallitusten ja työmarkkinaryhmien voimasuhteet ovat 50 - 25 - 25 prosenttia. Yleiskokouksessa sääntelypäätökset tehdään kahden kolmasosan enemmistöllä. Siihen eivät riitä hallitusryhmän äänet, mutta eivät riitä työmarkkinaryhmien yhteenlasketut äänetkään. Tarvitaan laajempi yhteisymmärrys. Sääntelyn valmistelussa kullakin ryhmällä on kolmannes äänistä, joten keskenään yksimieliset työmarkkinaosapuolet saavat valmistelussa tahtonsa läpi.

Jonkinlainen virstanpylväs sillä tiellä, jota pitkin kolmikantaperiaate tuli Suomeen, on ILO:n suositus numero 113 vuodelta 1960 ja sen johdosta annettu hallituksen esitys 48 vuodelta 1962. Hallituksen esitys hyväksyttiin eduskunnassa yksimielisesti.

Viimeistään siitä lähtien hallitus on kuullut työmarkkinajärjestöjä kaikista tärkeistä kysymyksistä, jotka ovat valmisteltavana. Niitä kuullaan lakiehdotuksista ja suunnitelmista, mutta myös jo ennen kuin esimerkiksi työryhmä tai muu valmisteluelin asetetaan asiaa valmistelemaan.

Kolmikantavalmistelun viisaus on kolmen osapuolen asiantuntemuksen yhteisessä hyödyntämisessä ja voimien yhdistämisessä. Jos joltakin osapuolelta – hallitukselta, työnantajilta tai työntekijöiltä – puuttuu asiantuntemusta tai oma kanta tai jos joillakin osapuolilla sitä on ylen määrin, se ei ole kolmikantaperiaatteen vika. Paremminkin kolmikantaperiaate tulee avuksi tässä tilanteessa, kunhan kaikki osapuolet ovat edes jollain tavalla kartalla.

Aikojen kuluessa on sitten elänyt käsitys siitä, mitä Suomessa työmarkkinajärjestöillä tarkoitetaan. Puhtaan ILO-opin mukaan kolmikantaan kuuluvat hallitus ja työnantajien ja työntekijöiden edustavimmat järjestöt, eivät siis kaikki työmarkkinajärjestöt – muista järjestöistä puhumattakaan. Jossain vaiheessa keskustelua käytiin siitäkin, kuuluvatko valtion, kunnan ja kirkon työmarkkinalaitokset kolmikannassa hallituksen vai työnantajien ryhmään.

Kolmikantaperiaate on kirjoitettu myös Euroopan Unionin perussopimuksiin.  Sitä voi tarkastella esimerkiksi Euroopan Unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen sosiaalipolitiikkaa koskevasta X osastosta.

Euroopan Unionissa työmarkkinaosapuolet voivat keskenään tehdä sopimuksen ja pyytää, että se pannaan voimaan säädöksenä. Näin kaksikantaisesta työmarkkinaosapuolten sopimuksesta voi tulla lainsäädäntöä, jonka noudattamista valvovat jäsenvaltioiden viranomaiset. Hallitukset eivät osallistu näin syntyneen lainsäädännön valmisteluun. Suomenkin työmarkkinajärjestöjen omana huolena on, pääsevätkö ne osallistumaan sopimusneuvotteluihin; eurooppalainen työmarkkinakenttä ei ole aivan samalla tavalla rakentunut kuin suomalainen.

Yhtä kaikki, EU:n jäsenvaltiona ja ILO:n jäsenenä Suomi on sitoutunut kolmikantaperiaatteeseen ja -käytäntöön. Mutta Minna Helle ei kirjoitakaan, että EU:n tai ILO:n kolmikantaperiaate olisi kriisissä.

Mikä sitten on kriisissä?

Kriisistä ja mannerlaattojen liikkeistä puhuessaan Minna Helle keskustelee tulopolitiikasta ja keskitetyistä työmarkkinaratkaisuista. Kolmikanta on vanhempi ja perustavampi asia kuin tulopolitiikka.

Tulopoliittisilla sopimuksilla pyrittiin sopimaan periaatteessa kaikista tulolajeista, vaikka käytännössä pääomatuloista ei sovittu kertaakaan. Tulopoliittinen sopimus saattoi koskea työehtoasioiden lisäksi esimerkiksi hintasääntelyä, suhdannepidätyksiä tai maataloustuloa. Tästä syystä neuvottelupöydässä oli hallituksen ja edustavimpien työmarkkinajärjestöjen – silloin niitä olivat STK ja SAK – edustajien lisäksi muitakin osapuolia, esimerkiksi Suomen Pankki ja MTK. Tulopolitiikan alkuaikoihin verrattuna tähän kolmikantapöytään on sitten ollut pyrkimässä vielä muitakin.

Tulopolitiikan kriisi tai loppuminen on eri asia kuin kolmikannan kriisi. Ajankohtaiseksi asian tekee se, että Elinkeinoelämän keskusliitto muutti 2016 sääntönsä niin, että se ei enää voi tehdä keskitettyjä työmarkkinaratkaisuja. Siitä seuraa, etteivät pöydän toisella puolella istuvat palkansaajakeskusjärjestötkään pääse neuvottelemaan eivätkä allekirjoittamaan näitä sopimuksia. Joskus vuosikymmenten kuluttua tiedetään tulopoliittisten keskitettyjen työmarkkinaratkaisujen loppumisen isot vaikutukset ja se, mitä siltä polulta loppujen lopuksi löytyi.

Tulopolitiikan pöydästä on siis otettu pois työehtoasiat. Sen voi sanoa niinkin, että tulopolitiikan asialistalta otettiin pois keskitettyjen työmarkkinaratkaisujen asiat.  Mitä pöydälle on sitten jäänyt – paitsi entistä suuremmalle joukolle katetut lautaset? Elinkeinoelämän keskusliiton sääntömuutoksen jälkeen sinne jäivät ainakin lainsäädäntöä ja sosiaaliturvaa koskevat asiat. Niiden käsittelystä Minna Helle toteaa toisaalta, että lainsäädännön valmistelu kuuluu hallitukselle, ja toisaalta, että tältä osin työmarkkinasopimisen muutos hakee vielä identiteettiään. Hänen arvionsa mukaan työlainsäädännön uudistamisessa kolmikannan tulokset ovat olleet laihoja. Luultavasti palkansaajapuolella on sama näkemys tulosten laihuudesta, vaikka syyksi voitaisiin yhtä hyvin nimetä kolmikantaisten ponnistelujen puute.

Tulopoliittisten ratkaisujen suurena ajatuksena oli kai se, että hallitus osti työmarkkinoille rauhaa ja osapuolille kohtuullisia sopimuksia lupaamalla niille sopimusten syntymistä edistäviä veroratkaisuja ja lainsäädännön uudistuksia ja yleistä oikeudenmukaisuutta. Käytännössä hallitus on pois pöydästä, jossa vaalitaan työrauhaa ja kilpailukykyä: se on nyt liitotasoinen asia; toki keskusjärjestöt pyrkivät parhaansa mukaan koordinoimaan liittojen sopimuksia. Toisaalta työmarkkinajärjestöillä on aikaisempaa heikommat edellytykset saada hallitus toteuttamaan niiden yhteisiäkään näkemyksiä varsinkaan siinä tapauksessa, että viereisistä pöydistä hallitukselle tarjotaan muitakin näkemyksiä. Toinen asia on sitten, onko pidemmän päälle onneksi vai turmioksi, jos hallitus on jokseenkin kokonaan ulkopuolisten aloitteiden varassa ilman omaa ohjelmaa – ilman kolmikannan ensimmäistä kantaa.

Minna Helle panee toivonsa järjestöjen etunojaan.  Sitä odotellessa ILO:n kolmikantaperiaate on edelleen hallituksen käytössä ja käytännössä toimiva menetelmä.

Sen sisältö on juuri sitä, mitä Minna Helle vastaa omaan kysymykseensä: ”Mitä kolmikannalle sitten pitäisi tehdä?” Lyhyesti hänen ajatuksiaan lainaten parhaimmillaan kolmikanta on toimivaa vuoropuhelua valtiovallan, työnantajien ja palkansaajien kesken. Hallituksen kannattaa hyödyntää se paremmin. Järjestöiltä se edellyttää halua ymmärtää toisten näkökulmia. Aivan olennaista on jaettu ymmärrys muutosten tarpeellisuudesta.