Hyvinvoinnin juuria ja tulevaisuutta

Totuus ja akateemiset ansiot

Keskiviikko 19.2.2020 klo 17.00 - Markku Lehto

On monia tapoja parantaa viestin uskottavuutta. Tuskin olin tullut erikoistutkijaksi ministeriöön, kun sain tehtäväkseni kirjoittaa ministerille puheen. Ministeriä en ollut tavannut, en liioin tiennyt hänen ajatuksistaan. Kysyin tarkempia ohjeita sihteeriltä. Ne olivat yksinkertaiset. ”Käytä paljon lukuja, se tekee puheesta uskottavan”. Tutkijana olin tottunut toiseenkin ohjeeseen. ”Muista siteerata auktoriteetteja”. Näitä yhdistelemällä puhe syntyi.

Tämä tuli mieleeni lukiessani kirjaa, jossa sivuttiin kielitaistelua 1920-luvulla. Meno oli reipasta puolin ja toisin. Ruotsinkielen säilyttäjien tukena oli akateeminen kerma. Professorien arvovallalla julistettiin, ettei suomenkieli sovi tieteen kieleksi. Skandinaavis-länsimaalaisen kulttuurin vaalimista oli uhkaamassa ugrilainen alempi rotu. Ajatusta ei viljelty vain Helsingissä. Suomen ruotsinkielisen lehdistön innoittamana keskusteluun osallistuivat akateemiset piirit Ruotsia ja Norjaa myöten.

Kysymys ei ollut vain kielen asemasta. Huutia sai koko suomea puhuva väestönosa. Rotuoppi oli Ruotsissa noussut tutkimuskohteeksi. Akateemisella viisaudella julistettiin, että puhdasrotuisten ruotsalaisten tuli välttää avioitumista rodullisesti epäkelpojen suomalaisten ja saamelaisten kanssa. 

Hieman samaa sukua oli Helsingin yliopiston huoli 1930-luvulla, vaikka nyt kohteena ei ollut kieli. Yliopiston johto oli huolissaan ylioppilastulvasta. Kun jotain piti tehdä, asetettiin työryhmä selvittämään, miten turvata yliopisto-opetuksen taso, kun opiskelijoista yhä enemmän oli naisia ja ”yhteiskunnan heikommasta aineksesta peräisin”. Kaikella yliopiston tietomäärällä punnittuna tällainen kehitys julistettiin huolestuttavaksi. 

Kannattaako menneitä kaivella? Tuostahan on sata vuotta aikaa. Virheitä sattuu kaikissa organisaatioissa. Yritykset epäonnistuvat markkinoinnissaan, säätieteilijät ennusteissaan ja taloustieteilijät kasvuarvioissaan. On lukuisia esimerkkejä siitäkin, kuinka joku aikaansa edellä ollut tiedemies on ehtinyt kuolla ennen kuin keksinnön arvo on ymmärretty. Inhimillisesti puhutteleva esimerkki on itävaltalainen lääkäri Ignaz Semmelweis. Hän ymmärsi käsihygienian ja lapsivuodekuolleisuuden välisen yhteyden, mutta sai hygieniapyrkimyksillään kollegoiden vihat niskoilleen ja kuoli kunniansa ja mielenterveytensä menettäneenä. Paljon ehti kuolla myös äitejä ennen kuin kollegat suostuivat pesemään kätensä.

Virheitä todella sattuu eivätkä tiede ja tutkimus ole siitä poikkeuksia. Virheitä pelkäämällä ei löydy uutta ja mullistavaa. Parhaimmillaan virheet voivat johtaa merkittävään, mutta alkuperäisestä ajatuksesta poikkeavaan keksintöön. 

Jutun kärki ei kohdistukaan virheisiin eikä edes omituisiin mielipiteisiin. Pointtina on väärän arvovallan käyttäminen ja erityisesti sen käyttäminen heikommassa asemassa olevaa vastaan. Akateemisesti ansioituneet henkilöt voivat vapaasti osallista mitä erilaisimpiin keskustelupiireihin ja olla mitä mieltä tahansa mistä hyvänsä, mutta mielipidettä ei voi nostaa muiden yläpuolelle tieteellisillä ansioilla. Jokainen voi esitellä itsensä haluamallaan tavalla, kunhan ei luo väärää mielikuvaa asiantuntijuudesta. Mielipide on mielipide, vaikka se koskisi omaa tieteenalaa.

Rajanveto asiantuntemuksen ja mielipiteen merkityksen välillä ei ole kirkas, kaikkea muuta. Yleislääkäri, ortopedi tai lääketieteeseen erikoistunut sosiologi voi lausua näkemyksensä terveydenhuollon puutteista ja luultavasti ne poikkeavat toisistaan, vaikka kaikilla on tukenaan joukko vankkoja tosiasioita. Asioiden paino ja tulkinta riippuu kehyksestä, johon ne liitetään. Kiihkoton asiantuntija osaa kertoa tavoitteet, joita vasten hän asioita painottaa. 

Noloimpia tutkijayhteisön kannalta ovat ne ”asiantuntijalausunnot”, joita professorin tai vaikkapa dosentin nimikkeen suojassa annetaan suuren tunnekuohun vallassa asiasta, joka ei mitenkään liity asianosaisen osaamiseen. Kun itämaisiin kieliin erikoistunut professori arvostelee hallituksen talouspolitiikkaa, hänen akateemiset ansionsa eivät lisää lausunnon painoa.

Ongelmallisia saattavat olla myös akateemisesti kirjavat ryhmät, jotka antavat julkisuuteen lausuntoja. ”Kaksikymmentä professoria tieteen eri aloilta” saattaa tarkoittaa kahta ajatuksissaan yksipuolista asiantuntijaa ja kahdeksaatoista seurailijaa, joiden asiantuntemus liikkuu kokonaan muilla tieteen ja taiteen aloilla. Yhdistävä tekijä on sama ideologinen maailmankatsomus. Kuulijan tai lukijan on nähtävä erityistä vaivaa päästäkseen perille ryhmän painoarvosta. 

Kiusallista on, että tällaisia ryhmiä on taipumus muodostua poliittisesti herkkien ajankohtaisten asioiden ympärille. Parhaillaan sellaiseksi on osoittautunut ilmaston muutos. Innokkuus ajaa hyvää asiaa ylittää usein osaamisen tason. Metsänhoito on siitä yksi esimerkki. Asiantuntijoita tuntuu ilmaantuvan kuin sieniä sateella käyttääkseni aiheeseen sopivaa vertauskuvaa.

Mitä tästä pitäisi päätellä? Totuutta on osattu käyttää säästeliäästi kautta aikojen. Niin nytkin. Keskustelun rajuus sosiaalisessa mediassa saa monet asiaa tuntevat vetäytymään taustalle. Julkinen kuva jää vinoksi. Silti voi olla niin, että sanasotaan lähteminen ei ole viisasta. Kärjekkäät vastaväitteet ruokkivat väärää informaatiota. Ne lisäävät sen kiinnostavuutta ja nostavat uutisarvoa. Missä rähinä, siellä uutinen. Ja uutisissa eniten huomiota saa suurimman epätotuuden esittäjä. 

Somessa mellastamiselle ei paljon voi tehdä, mutta toimittajien tulisi olla valveilla erottaakseen valeasiantuntemuksen asiantuntijuudesta. On tietysti suuri houkutus poimia haastateltavaksi henkilö, jolla on räväköitä mielipiteitä. Mutta olen nähnyt myös mainioita haastatteluja, joissa räväkkyys on saavutettu toimittajan tiukoilla jääviyttä ja asiantuntijuutta koskevilla kysymyksillä. Toivon lisää sellaisia.

Mitä tulee siihen ensimmäiseen kirjoittamaani ministerin puheeseen, se ei tainnut olla suuri menestys. Lukujen ja auktoriteettien lisäksi poliittiseen puheeseen tarvitaan kolmas elementti. Tunne. Sen opin myöhemmin.