Hyvinvoinnin juuria ja tulevaisuutta

Mihin väestöpolitiikka tarvitaan?

Maanantai 30.11.2020 klo 14.29 - Markku Lehto

Kiinnostus väestöpolitiikkaan heräsi 1900-luvun alkupuolella. Syynä oli syntyvyyden jyrkkä aleneminen. Suuret ikäluokat näyttivät häivyttävän tuon huolen. Vuonna 1964 ilmestyneessä Yhteiskuntatieteen käsikirjassa väestökysymykset olivat vielä painokkaasti esillä. Väestöpolitiikasta kirjoittanut V.J. Sukselainen asemoi väestöpolitiikan muiden politiikan lohkojen ponnistuspohjaksi: ”väestön määrää ja laatua koskevat kysymykset muodostavat ikään kuin rungon, jonka ympärille yhteiskuntapolitiikan tärkeimmät haarat ryhmittyvät”.   

Tästä voi päätellä, että väestöpolitiikan tavoitteena on sellainen väestön määrä ja jakautuma, joka parhaiten vastaa yhteiskunnan keskeisiin pyrkimyksiin koskivatpa ne taloutta, sosiaaliturvaa tai kulttuuria. Väestöpolitiikan ja muiden politiikan alueiden välillä vallitsee molemmin puolinen riippuvuus. Väestön kehitys vaikuttaa siihen, miten yhteiskunnan taloudelliset, sosiaaliset ja henkiset tavoitteet toteutuvat, mutta myös toisin päin: näiden tavoitteiden toteutuminen vaikuttaa väestön kehitykseen.

Mitä uutta ja merkittävää väestöpolitiikka voisi tuoda keskusteluun? Väestöpoliittisen tarkastelun ylivoimaisesti tärkein ominaisuus on katseen ulottaminen pitkälle menneisyyteen ja pitkälle tulevaisuuteen. Siinä suhteessa se poikkeaa dramaattisesti talous- ja hyvinvointipolitiikasta, jossa keskustellaan yleensä vuosikvartaaleista ja budjettipäätöksistä, lähimmän puolen vuoden tai vuoden aikana odotettavista muutoksista.

Politiikkaan tulee toisenlaista syvyyttä, kun ymmärretään päätösten kauaskantoisuus. Syntyvyys ja kuolleisuus viime vuosisadan alussa määritteli niiden ikäluokkien suuruuden, joiden lapset nyt ovat siirtymässä vanhustenhuollon asiakkaiksi. Viimeksi mainittujen lastenlapset ovat astuneet tai astumassa työmarkkinoille ja olosuhteet, jossa heidän vastikään syntyneet ja piakkoin syntyvät lapsensa kasvavat ja kehittyvät vaikuttaa siihen, millaisia ikäluokkia syntyy 2050- luvulla ja millaisia eläkepäiviä nämä 1900-luvun alussa syntyneiden lastenlastenlastenlapset viettävät 2100-luvulla.

Toinen merkittävä ero muihin politiikan lohkoihin syntyy siitä, että väestön määrää ei tarkastella annettuna. Väestökehitykselle asetetaan tietoisesti tavoitteita. Ne koskevat kolmea väestön muutoksiin vaikuttavaa tekijää, syntyvyyttä, kuolleisuutta ja muuttoliikettä. Kaikkiin niihin liittyy haasteita, joista osa perustuu tietojen puutteeseen, osa moraalisiin näkökohtiin ja osa ilmiöön liittyviin tunnetekijöihin.

Syntyvyyden alenemisen syistä tiedetään paljon, mutta paljon on edelleen avoimia kysymyksiä. Vastausta kaivataan muun muassa kysymyksiin, miksi lapsettomuus on lisääntynyt, miksi niiden nuorten osuus kasvaa, joiden suunnitelmiin ei kuulu lapsia ja miksi yli puolet 30-34 vuotiaista peruskoulun käyneistä on vailla avo- tai aviopuolisoa. Selittääkö näitä pitkä taantuma ja kohonnut työttömyys, voimakas muuttoliike tai kiihtynyt keskustelu lasten ja työuran välisestä ristiriidasta? Vai onko selitystä haettava ”maailmantuskasta”, epäuskosta tulevaisuuteen, jossa vaanivat väestön kasvu ja ilmaston muutos?

Tietokaan ei ratkaise arvokysymyksiä. Vuosien mittaan on kiistelty vanhempien ja yhteiskunnan velvollisuuksista ja oikeuksista. Yhtenä pienenä esimerkkinä on isien rooli. Kyselytutkimusten mukaan lapsiperheet toivovat perhepolitiikan joustavan perheen elämäntilanteen mukaan, jolloin perhepoliittiset etuudet suhtautuvat neutraalisti siihen, kumpi ja koska vastaa lapsen hoidosta. Perhe- ja tasa-arvopolitiikan tavoitteena on etuuksia kiintiöimällä myötävaikuttaa siihen, että isien osallistuminen lasten hoitoon yleistyy.

Arvot ja hyödyt joutuvat todelliseen testiin, kun pitäisi puuttua megatrendeihin. Tilastoista näkee suoraan, että mitä kaupungistuneempi alue, sitä alhaisempi ikävakioitu syntyvyys, alhaisimpana Helsinki. Väestön keskittyminen suurimpiin kaupunkeihin ei ole turvannut yhteiskunnan elinvoimaisuutta ja uudistumista. Kaupungistumiselle on etsittävä uusi sisältö. Ennestään tiiviin asutuksen tiivistäminen ei vaikuta viisaalta, jos tähdätään lapsiperheille viihtyisään elinympäristöön. Etätyö voi muuttaa asumisen preferenssejä, jos vaihtoehtojen kehittelyyn paneudutaan vakavasti.

Väestön määrää on tasapainottanut se, että syntyvyyden rinnalla kuolleisuuskin on alentunut. Elinikä on pidentynyt ja toimintakykyisiä vuosia on tullut vastaavasti ainakin yhtä paljon lisää. Tämä myönteinen kehityskulku jatkunee edelleen. Sen sisällä on nähtävissä huolestuttava eriarvoisuus. Sosioekonominen asema ja koulutustaso määrittelee elämän pituuden. Heikoimmassa asemassa oleva viidennes ei ole päässyt nauttimaan pidentyvästä elinkaaresta. Elämäntapasairaudet selittävät erosta merkittävän osan. Tarkempia tietoja tarvitaan, mutta tiedon täydentäminen ei riitä. Elintapoihin puuttuminen herättää tunteisiin menevän keskustelun vapauksista ja oikeuksista eikä ole kovin suosittu politiikan kohde.

Vielä voimakkaammin tunteet nousevat pintaan maahanmuutosta puhuttaessa. Se on tuttua muuallakin maailmassa, mutta erikoista on sen puhuttelevuus Suomessa, jossa maahanmuuttajien määrä on edelleen pieni. Keskustelu järjestelmällisestä työperäisestä maahanmuutosta ei ole alkanut ja vaikealta sen aloittaminen näyttää edelleen. Aleneva väestönkehitys koskee yhä useampia maita. Kilpailu osaajista kiristyy. Sitä huolimatta täällä keskitytään kinastelemaan vain turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten asemasta. Keskustelijoiden on tarpeen muistaa perusasia: Suomessa kuolee vuosittain enemmän ihmisiä kuin syntyy.

Tiedon puutteesta sekä arvojen ja tunteiden aliarvioimisesta on kysymys myös silloin, kun ei ymmärretä kulttuurien kerrostumia ja kulttuuriviiveiden ajatusta ohjaavaa vaikutusta. Sotavuosien kahta puolta syntyneet kuljettavat mukanaan perinteitä lapsuudestaan, jota värittivät heidän vanhempiensa lapsuuden muistot 1900-luvun alkupuolelta. Vänrikki Stoolin tarinat, Välskärin kertomukset ja Maamme-kirja muovasivat kuvaa yhteiselon säännöistä. Nyt murrosiässä olevat nuoret ovat syntyneet maailmaan, jossa todellisuus elää biteissä ja voi näyttäytyä kaikissa mielikuvituksen muovaamissa muodoissa. Kaikille näille mielikuville ja niiden edustajille pitää löytyä tilaa elää ja tulla toimeen keskenään.

Tavallaan väestöpolitiikka asettaa päättäjät rehellisyystestiin. Kaikki ovat huolissaan väestökehityksestä. Kyllä, mutta ollaanko valmiita tekemään tarvittavat päätökset? Rohjetaanko arvioida uudelleen perhe- ja asuntopolitiikkaa, kaavoitusta, alue- ja yhdyskuntapolitiikkaa, terveydenhoitoa, koulutuspolitiikkaa, kotouttamistoimia, työvoimapolitiikkaa, verotusta ja aktiivista maahanmuuttopolitiikkaa? Jos näihin vastaa myönteisesti, on tingittävä joistakin muista hyvistä pyrinnöistä.

Loppuvatko ihmiset

Torstai 15.11.2018 klo 10.37 - Markku Lehto

Väestöliiton toimitusjohtaja Eija Koivuranta ja johtaja Anna Rotkirch ovat huolissaan väestöpolitiikasta. Helsingin Sanomien mielipidesivulla (HS 15.11.2018) he ehdottavat, että nyt viimeistään olisi nostettava politiikan agendalle kysymys siitä, millaista väestöpolitiikkaa Suomessa tulisi harjoittaa. 

Olen samaa mieltä. Kaksi ja puoli vuotta sitten kirjoitin Kanava-lehteen artikkelin väestökehityksestä Suomessa. Lopetin sen sanomalla, että moneen lähtöön on ehdotettu komiteaa, mutta tähän se olisi erityisen sopiva. Komitea nimittäin sopii juuri sellaisen kysymyksen selvittämiseen, jossa itse ilmiö on epäselvä. Ei sellaiseen, jossa haikaillaan tehokkaampaa toimeenpanoa.

Väestöpolitiikkaan kuuluvat syntyvyys, kuolevuus ja muuttoliike. Kirjoitin ensiksi mainitusta aiheesta tällä foorumilla joku aika sitten. Lisään siihen yhden ulottuvuuden, jota en silloin käsitellyt. 

Mainiossa kirjassaan ”Faktojen maailma” Hans Rosling käy läpi maailman väestön kehitystä. Koko kirjan tärkein havainto hänen mukaansa on se, että lapsiluku naista kohden on pudonnut 1960-luvun puolesta välistä ällistyttävällä nopeudella. Silloin luku oli 5 synnytystä naista kohden, joka muuten oli sama kuin Suomessa saman vuosisadan alussa. Nyt luku on alle 2,5. (Suomessa alle 1,5). Hän jatkaa: ”YK:n asiantuntijat eivät ennusta, että lasten määrä lakkaa kasvamasta. He raportoivat, että niin on jo käymässä”.

Jos näin on, miten maailman väkiluku kuitenkin kasvaa? Sen takia, että nyt syntyneet ikäluokat ovat ”suuria ikäluokkia”, jotka puskevat läpi koko ikäskaalan. Maailman väestökehitys muistuttaa Suomen väestökehitystä suurine ikäluokkineen. Väkiluku kasvaa vuoteen 2100 mennessä vielä 4 miljardia, mutta syy ei ole lasten määrän lisääntyminen, vaan 15-74-vuotiaiden määrän kasvu.

Rosling alleviivaa sitä, että suuri perhekoko koskee vain äärimmäisessä köyhyydessä elävää 10 % maapallon väestöstä. Muut eli yhdeksän kymmenestä perheestä ovat jo saavuttaneet sellaisen elintason, jossa lapset jäävät henkiin, naisia koulutetaan ja perheillä on edellytykset tavoitella parempaa tulevaisuutta. Näissä perheissä lasten määrä supistuu keskimäärin kahteen tai sen alle uskonnosta, ihonväristä ja maanosasta riippumatta. 

Rosling oli ehkä niin innostunut näistä havainnoista (hän menehtyi haimasyöpään hieman ennen kirjan valmistumista), ettei hän tehnyt jatkokysymystä, mitä tästä seuraa ensi vuosisadalla ja mistä tämä perimmiltään kertoo. Syntyvyys näyttää nimittäin painuvan ympäri maapallon alle uusiutumisluvun. Siitä seuraa ihmislajin määrän hidas kutistuminen ja jossain etäisessä tulevaisuudessa sen loppuminen. Pentti Linkolan toive on sittenkin toteutumassa. Ehkä hänen lähtökohdistaan katsottuna liian hitaasti, mutta kuitenkin. 

Jätän tämän huolen (tai ilon) käsittelemättä, mutta kommentoin sitä, mistä tämä kertoo. Lyhyesti sanottuna Homo Sapiens on ihastunut sellaiseen elämäntapaan, johon ei kuulu lajin jatkuvuuden turvaava lapsimäärä. Ihminen on elämäntavallaan edesauttanut monien lajien häviämistä arvaamatta, että on itse samalla polulla.

Teollisen ja jälkiteollisen yhteiskunnan elämäntapa arvoineen päivineen on tämän kehityksen taustalla. Tapamme jäsentää ajankäyttö ja tehdä työtä tai halumme kuluttaa, kehittyä, matkustaa ja nauttia elämästä tai pyrkimys hallita elämää näyttävää omaisuutta kasaamalla ja opettelemalla  ja käyttämällä mitä ihmeellisimpiä vempaimia hyvinvointimme edistämiseksi eivät suosi lapsikeskeistä elämää. Ilmiö ei todellakaan ole uusi. Syntyvyyden lasku lähti liikkeelle Ranskasta jo 1800-luvulla ja etenee nyt johdonmukaisesti maapallon joka soppeen. Tällä en halua vähentää kiinnostusta asiaan, vaan herättää huomaamaan, ettei tästä selvitä pikkusäädöillä. 

Ihmisten toiveiden ja toteutuneen kehityksen välillä on ristiriita. Kun kysytään ihmisiltä lapsitoiveita, he ilmoittavat haluavana lapsia ja kun kysytään, mikä saa heidät onnelliseksi, kärkeen nousevat perhe ja lapset. Ulkoisesti kaikki on paremmin kuin ennen. Kuitenkin arkisessa elämässä asiat näyttävät menevän toisin kuin toivotaan ja puhutaan. Miksi? Kun pohditaan väestökysymystä, olisi hyvä aloittaa tästä.