Lasse Laatunen on kirjoittanut arvion: Sopimisen edistäminen työmarkkinoiden murroksessa. Noin kymmenen konekirjoitusliuskan mittainen teksti väljästi taitettuna esipuheineen ja muine tykötarpeineen on julkaistu 44 sivun laajuisena vihkona. Julkisuutta sille on tuonut myös sen teettäjä. Teollisuuden palkansaajat TP ry nimittäin pyysi häneltä tätä analyysiä. Lasse Laatunen jäi eläkkeelle Elinkeinoelämän keskusliiton työmarkkinajohtajan tehtävästä tehtyään yli 40 vuoden työmarkkinauran työnantajajärjestöissä.

Luettuani Laatusen kirjoituksen, mielessäni alkoi pyöriä muistikuva: Eikös joku toinen ole kirjoittanut vähän samantapaisen pohdinnan. Luulen, että löysin sen hyllystäni. Se on elokuinen jälkikirjoitus Jyrki Vihman pamfletissa ”Kolmio kärjellään Työolojen hallinnan avainkohtia”. Se on vuodelta 1987, vaikka elokuussa Holkerin hallituksen työelämäkiista ei vielä ollut edes pahimmillaan.

Vihman pamfletti ja myös hänen muodollisemmat teoksensa Kansainvälinen työjärjestö ILO ja Järjestöjen asema työolojen hallinnassa ovat iästään huolimatta edelleen hyödyllistä luettavaa. Vihma työskenteli vuosikymmeniä Liiketyönantajain Keskusliitossa ja oli ennen eläkkeelle jäämistään kansainvälisten kysymysten johtajana. Kun Laatunen nyt kirjoittaa kokemusperäisesti kansallisesta näkökulmasta, Vihma tarkasteli asioita kansainvälisestä näkökulmasta. Toki Laatunenkin viittaa parissa kohdassa ILO:n suuntaan.

Esimerkiksi kolmikantaperiaate tulee ILO:n perustamis- ja yleissopimuksista. ILO:n jäsenenä Suomi on siihen sitoutunut. Kuten Laatunen kirjoittaa, ILO:n sopimus edellyttää työmarkkinaosapuolten kuulemista työ- ja sosiaalilainsäädännön valmistelussa. Oikeassa hän on myös siinä, että Suomessa kolmikannaksi on kuitenkin vakiintunut olennaisesti tiiviimpi valmisteluyhteistyö. Tähän voi lisäksi huomauttaa, että kolmikannan osapuoleksi on tarjoutunut monenlaista vapaaehtoista, jotka ILO:n periaatteiden mukaan eivät siihen kuulu.

”Analyysini olisi sama, olipa toimeksiantaja kuka tahansa”, Laatunen toteaa. Sitä ei ole syytä epäillä. Sopimisen edistäminen työmarkkinoiden murroksessa kokoaa ajatuksia, jotka ovat olleet luettavissa riveiltä tai rivien välistä muistelmateoksesta Kolmikannan kulisseissa ja eri lehdissä julkaistuista kolumneista.

Hyvän kehyskertomuksen tai tulkintaoppaankin Laatusen arviolle saa Anders Blomin kirjasta Veljeskunta. Blom sanoo, että Suomen mallin fundamentteja on kolme. Ensimmäisenä ovat ansiosidonnaiset työeläkkeet. Toisena on jäsenmaksuperintäsopimus. Kolmas fundamentti on työehtosopimusten yleissitovuus.

Ensimmäiseen fundamenttiin liittyen Laatunen kirjoittaa, että työmarkkinajärjestöjen 1990-alussa alkanut keskinäinen yhteistyö työeläkejärjestelmän saattamiseksi taloudellisesti kestävälle pohjalle on ollut paljon merkittävämpi prosessi kuin yleisesti tajutaan. Esimerkkejä kestämättömästä pohjasta ovat Miettusen hallituksen ja Sorsan hallituksen eläkeiän alentamispäätökset.

Jäsenmaksuperintäsopimus oli keskusjärjestösopimus, jolla STK ja SAK sopivat siitä, että työnantajat keräävät ammattiliittojen jäsenmaksut ja tilittävät ne ammattiliitoille. Laatunen suree sitä, että Elinkeinoelämän keskusliitto on säännöillään kieltänyt itseltään keskitetyt sopimukset. ”Keskusjärjestöjä ei voi väkisin saada palautettua työmarkkinapolitiikan vetäjiksi, vaikka tehtävä luontevimmin niille kuuluisi.” Jäsenmaksuperintäsopimuksella työnantajapuoli varmisti aikoinaan sen, että SAK pysyi sosiaalidemokraattien johtamana, mikä loi perustan työmarkkinakonsensukselle. Työmarkkinakonsensuksen avulla, Laatunen kirjoittaa, on pystytty rauhanomaisesti viemään läpi poliittisesti vaikeita uudistuksia.

Kolmannesta fundamentista Laatunen toteaa: ”Pidän yleissitovuutta parempana vähimmäisehtojen turvaajana kuin sen monissa maissa korvaavaa minimipalkkalakia.” Itsekään en keksi, mitä hyvää seuraisi, jos poliitikot sekaantuisivat palkkapolitiikkaan – ja palkkaneuvotteluja käytäisiin vaaliteltoilla.

Blom tutki lobbaamista ja elinkeinoelämän poliittista vaikuttamista. Laatunen ei puhu lobbaamisesta. Esimerkiksi työmarkkinajärjestöjen tekemiä esityksiä lainsäädännön uudistamiseksi hän kuvaa hallitukselle tehdyiksi ehdotuksiksi. Työmarkkinajärjestöjen vallan Laatunen määrittelee asiantuntijavallaksi, joka kristallisoituu työnantaja- ja palkansaajajärjestöjen saavuttaessa neuvotteluissaan yksimielisyyden. Laatunen ei muistele vanhoja asioita eli aikoja, jolloin työmarkkinajärjestöjen yksimieliset ehdotukset oli – jostain syystä – annettava hallituksen esityksinä eduskunnalle painovirheitäkään korjaamatta.

Laatunen ei usko, että työmarkkinakonfliktit ovat toimiva tapa hoitaa asioita. Olisikin jokseenkin outoa, jos hän olisi yli 40 vuotta työnantajapuolen etuja valvottuaan nyt tullut toisenlaiseen tulokseen. Laatunen kirjoittaa myös, että kolmikantaa ei ole järkevää rapauttaa, koska kolmikantainen valmistelu on ollut estämään poliittisten työtaistelujen syntyä ja myös poliittisilla suhdanteilla kikkailua. Päinvastainen näkemys olisi yllätys mieheltä, joka on kertonut sopineensa SAK:n puheenjohtajan kanssa siitä, ettei kumpikaan käytä hyväkseen poliittisia suhdanteita. Huolissaan hän on esimerkiksi Suomen Yrittäjien, Keskuskauppakamarin ja poliittisten avustajien kasvaneesta vaikutusvallasta. Sipilän hallitus ei saanut joitakin uudistusehdotuksiaan läpi, koska Suomen Yrittäjät asettui poikkiteloin, ikään kuin järjestöillä voisi olla veto-oikeus.

Useista Laatusen johtopäätöksistä ja suosituksista mainittakoon tässä kolme. Yksi koskee työehtosopimusten yleissitovuutta, toinen niin sanottua perustuloa ja kolmas työehtopolitiikkaa. Laatunen ehdottaa jokseenkin järkeenkäyvästi, että yleissitovuutta tulisi kehittää niin, että sopimusta noudatetaan sellaisenaan myös joustojen osalta järjestäytymättömilläkin työpaikoilla. Tämä olisi hyvä askel lisätä ja laajentaa paikallista sopimista ilman että työntekijän suojelun periaatteista luovuttaisiin. Toinen koskee todennäköisesti vuoden 2019 vaalien jälkeen alkavaa sosiaaliturvan uudistusta. Laatunen tekee hyvin selväksi, että työmarkkinajärjestöillä on valvottavanaan yhteinen etu eli työn ensisijaisuuden ja syyperusteisen sosiaaliturvan puolustaminen, minkä vaihtoehtona on vastikkeeton perustulo. Tässä ei ole mitään yllättävää.

Työehtopolitiikassa Laatunen suosittelee jotain sen tapaista, mistä työmarkkinajärjestöt sopivat kilpailukykysopimuksessa. Avainsanat ovat alan kilpailukyky ja työllisyys, turvalliset työsuhteet ja työehtojen vähimmäisturva, ja hän luettelee ne tässä järjestyksessä. Viitaten vuoden 2007 palkkakilpailuun, jonka lähtölaukauksena oli kokoomuksen sairaanhoitajille lupaama Sari Sairaanhoitaja -vaalitäky, Laatunen toteaa, että siitä saatuja opetuksia ei pidä unohtaa. Kun vientiala toimii päänavaajana eli tekee ensimmäisenä sopimuksen, järjestelmän on sitten suojeltava päänavaajan asemaa, Laatunen ehdottaa. Kilpailukykysopimuksen syntyvaiheissa jotain tämäntapaista kutsuttiin myös Suomen työmarkkinamalliksi.

Kokonaisuutena ottaen Teollisuuden palkansaajat TP ry sai Laatuselta arvion, jonka mukaan keskitetyt tai sopimusryhmittäin tehdyt sopimukset ovat niin arvokas asia, että kaikkien työmarkkinaosapuolten kannattaisi pitää niistä kiinni. Sillä tavalla Blomin fundamenteiksi kutsumat asiat olisivat edelleen voimassa ja voitaisiin keskittyä hyvin laajojen ja vaikeiden asiakokonaisuuksien valmisteluun. Laatunen antaa kokemusesimerkkejä, kuten etuuksien sopeutuksia ja lakkauttamisia tai eläkeiän nostoa, työmarkkinakonsensuksen avulla rauhanomaisesti läpi viedyistä poliittisesti vaikeista uudistuksista. Arvion mukaan tulevaisuudessa työmarkkinajärjestöjen keskinäisin neuvotteluin pitäisi rohkeasti tarttua myös vaikeimmin uudistettavaan lainsäädäntöön eli työehtosopimuslain ja työriitojen sovittelulain uudistamiseen – minkä tueksi Elinkeinoelämän keskusliitto ei saanut keskusjärjestökonsensusta. Minne sitten tarkkaan ottaen osuukaan julkisuudessa esitetty toivomus: Kuunnelkaa edes Laatusta!