Uusi valtakunnansovittelija Vuokka Piek­ka­la to­te­si Ylen haastattelussa, että hä­nel­tä on tur­ha tul­la ha­ke­maan liit­to­kier­rok­sen avan­nut­ta alaa kor­ke­am­pia pal­kan­ko­ro­tusp­ro­sent­te­ja. Palkansaajapuolen johtohenkilöt ovat arvostelleet jokseenkin voimakkaasti Piekkalan linjausta. Työnantajapuoli on ollut hiljaa.

Oppikirjatasoinen on toteamus, että hyvin toimivan työmarkkinajärjestelmän perusedellytys on, että työ- ja virkaehtosopimukset solmitaan työmarkkinajärjestöjen kesken ilman ulkopuolisten tahojen sekaantumista. Silloin, kun järjestelmä ei toimi hyvin, tarvitaan ulkopuolista apua eli valtakunnansovittelijaa, joka johdattaa riitapuolet neuvotteluratkaisuun.

Valtakunnansovittelijan tehtävästä on säädetty lais­sa työ­rii­to­jen so­vit­te­lus­ta. So­vit­te­li­jan on py­rit­tä­vä joh­ta­maan rii­ta­puo­let so­vin­toon lä­hin­nä niiden omien eh­do­tus­ten­ ja tar­jous­ten­ pe­rus­teel­la. So­vit­te­li­jan on eh­do­tet­ta­va riitapuolille sel­lai­sia myön­ny­tyk­siä ja ta­soi­tuk­sia, mitä tar­koi­tuk­sen­mu­kai­suus ja koh­tuus näyt­tä­vät vaa­ti­van.

Laki puhuu riitapuolista. Se ei puhu esimerkiksi työmarkkinakeskusjärjestöjen ehdotuksista, saati valtioneuvoston tai työ- ja elinkeinoministeriön ehdotuksista, vaikka sen nimi on valtakunnansovittelijan palkkakuitissa maksajan paikalla. Omasta sovittelijan kokemuksestani tiedän, että sinänsä hyvää tarkoittavien ulkopuolisten ehdotukset eivät yleensä helpota sovittelua eivätkä riitapuolien pääsyä neuvotteluratkaisuun.

Käytännössä on katsottu, että sovittelussaan valtakunnansovittelija on jollakin tavalla sidottu noudattamaan työmarkkinoilla syntynyttä yleistä linjaa.

Tähän liittyy eräitä seikkoja. Missään ei ole sanottu, saati säädetty, miten liittokierroksen yleinen linja muodostuu. Missään ei ole annettu tunnusmerkkejä siitä, milloin sen voidaan sanoa muodostuneen. Ei ole sanottu, että linja on yleinen esimerkiksi silloin, kun sen mukaisten sopimusten piirissä on vähintään puolet työntekijöistä. Ei ole myöskään sanottu, kuka tai ketkä toteavat yleisen linjan muodostuneen. Nämä asiat on osannut selvittää hyvin toimiva työmarkkinajärjestelmä.

Johonkin valtakunnansovittelijan on sovittelussaan kuitenkin suhteutettava ne myönnytykset ja tasoitukset, mitä tarkoituksenmukaisuus ja kohtuus näyttävät vaativan.

Kun riitapuoli tulee sovitteluun, se tietää, että sen pitäisi tinkiä omista tavoitteistaan. Sitähän valtakunnansovittelijan ehdottamat myönnytykset tarkoittavat. Tähän liittyen vähintään puoliksi tosissaan onkin sanottu, että paremman sopimuksen kumpikin osapuoli saa neuvottelemalla ja sopimalla ilman sovittelijan apua.

Ainakin teoriassa on mahdollista, että riitapuolet olisivat keskenään erimieltä esimerkiksi palkankorotusten suuruudesta, mutta yhtä mieltä siitä, että niin sanotun yleisen linjan mukaiset ne eivät voi olla. Arvelen, että myös tässä tapauksessa valtakunnansovittelijan toimistossa ratkaisua haettaisiin riitapuolten tarjousten perusteella, eikä yleisen linjan pohjalta. Valtakunnansovittelija tuskin asettuisi poikkiteloin, jos osapuolet yhteisen tahtonsa mukaisesti, mutta yleisestä linjasta poiketen, pyrkisivät liittokierroksella esimerkiksi kuromaan umpeen naisten ja miesten palkkaeroja.

Jokaisessa asiassa on kuitenkin muttansa. Toki valtakunnansovittelija on jollakin tavalla sidottu yleiseen linjaan, mutta muodostuuko liittokierroksella yleinen linja silloin, kun kierroksen avaava ala tekee sopimuksen vai vaikkapa vasta sitten, kun pari seuraavaa sopimusta on linjassa sen kanssa? Keskustelu on varmasti hyväksi, mutta millaisin ja miten ajoitetuin lausunnoin eri osapuolet parhaiten tukevat neuvotteluratkaisuja?