Valtakunnansovittelija Minna Helteen alkuvuodesta voidaan panna merkille kolme asia. Ensiksi se, että hän sai soviteltua työriidat jokseenkin onnistuneesti. Suuret työtaistelut vältettiin. Toiseksi se, että hän julkaisi kirjan Järki ja tunteet. Hän paljastaa siinä joitakin piirteitä myös sovittelijana toimimisestaan, mitä aikaisemmin ei sovittelusta juuri ole tehty. Eräs hänen edeltäjistään sanoi, että jääköön työriitojen osapuolille mahdollisuus muistelmissaan kuvitella, mitä he luulivat valtakunnansovittelijan ajatelleen. Kolmas oli sitten siirtyminen Teknologiateollisuuden työmarkkinajohtajaksi. Sen johdosta alettiin jälkikäteen arvioida hänen toimintaansa sovittelijana. Siitä myös media kiinnostui.

Itsekin muutamina vuosina eräitä öitä Bulevardilla valvoneena ja valvottaneena voin yhtyä moneen Minna Helteen kirjassaan toteamaan asiaan. Yksi ydinkohdista on esimerkiksi tämä kirjan virke: ”Riitojen sovittelijan työssä tärkeintä on auttaa osapuolia ymmärtämään toisiaan, kun he eivät ole siihen itse pystyneet.” Sovittelijan tehtävänä on auttaa osapuolia hahmottamaan tilanne. Sovinto syntyy sitten, kun osapuolet ymmärtävät tilanteen ja toisiaan. Sovittelija ei ole osapuoli. Kuten Minna Helle sen sanoo: ”Valtakunnansovittelijan toimisto ei ole paikka, josta tullaan sovittelijalta vaatimaan asioita.” Niin kuin riita myös sovinto on osapuolten välinen.

Kirjansa lukijalle osoittamissaan sanoissa Minna Helle toteaa, että hän saattaa olla oman asiansa riitelyssä yhtä huono kuin muutkin. Kun tunteet ottavat vallan, järki on altavastaajana. Konsulttien suosimassa ja hänen lainaamassaan esimerkissä tunteet kuvataan norsuksi ja järki ratsastajaksi. Sovittelijan tehtävään sovellettuna tästä on kuitenkin esitettävä kaksi huomautusta. Ensiksi, sovittelija ei ole osapuolena työriidassa. Työriita ei ole sovittelijan oma riita. Sovittelija on puolueeton järjen ääni. Toiseksi, vaikka sovittelijan on hyvä tiedostaa omat tunnetilansa, ainakin yhtä tarpeellista hänen on seurata ja arvioida osapuolten tunnetiloja, jotta norsut eivät pääse valloilleen.

En tiedä, mitä Minna Helle tarkoittaa järkiargumenteilla, jotka hänen mukaansa eivät riitaa ratkaise. Omassa ajattelussani järkiargumentti on perusteltu, johdonmukainen ja ymmärrettävä. Perusteluja on monenlaisia. Yhdet niistä liittyvät relevantteihin huoliin, jotka yleensä voidaan kuvata ja käsitellä, kuten kirjassa olevassa vakuutusalan työriidan sovittelun kuvauksessa on sanottu. Perustelemattomia ja epäjohdonmukaisia argumentteja on yleensä sekä sovittelijan että varsinkin toisen osapuolen vaikea ymmärtää. Olkoonkin, että ratkaisun syntyminen edellyttää ”tunnetta” eli esimerkiksi luottamusta ja varmuutta, vakuutusalan tapauksessakin siihen tultiin jotakuinkin analyyttisesti ja – järkevästi. ”Kun ongelmaa purkaa pala kerrallaan, se ei enää tunnu suurelta ja hallitsemattomalta.” Järki on kuitenkin osapuolten oma järki, vaikka sovittelija voi auttaa niitä käyttämään sitä luovasti.

Minna Helle on sitä mieltä, että eivät asiat riitele, vaan ihmiset riitelevät. Oma sovittelijan kokemukseni on toinen. Yleensä, vaikka poikkeuksiakin on, työriidan osapuolia edustavat ihmiset eivät ole riidoissa keskenään. Sen sijaan heillä on roolinsa. Työriidassa rooliin kuuluu eri mieltä oleminen; eri mieltä voidaan sitten olla ratkaisuhakuisesti tai erimielisyyttä paisuttavasti. Roolin takana on yleensä jokin käsikirjoitus, joka voi olla tarkoin harkittu tai, varsinkin kokemattomalla riitelijällä, pelkkää improvisointia. Yleensä sovittelijalta menee tovi roolien ja käsikirjoitusten hahmotteluun ja ymmärtämiseen, jota ilman sovittelusta ei tule mitään. Sovittelun ideana on tavallaan kirjoituttaa riidan osapuolilla uusi, yhteinen käsikirjoitus, jonka loppunäytöksessä syntyy sopu.

Sovittelija voi sovitella vain, jos hänellä on tiedossaan faktat, kokemukset ja mielipiteet. Lainkin mukaan hänen on otettava selkoa riidasta ja sen arvosteluun olennaisesti vaikuttavista seikoista sekä riitapuolten vaatimuksista. Sovittelun alussa nämä kaikki ovat yleensä yhtenä sekavana, ainutkertaisena vyyhtenä. Sovittelija ei voi kovin paljon etukäteen valmistautua semmoisen käsittelyyn. Kuten Minna Helle kirjoittaa, on parempi, ettei oleta mitään. ”Kysy, kuuntele, älä oleta mitään”

Sovittelijalla on kuitenkin erityinen näkökulma kysymiseen ja kuuntelemiseen. Sen tavoitteena on, että osapuolet hahmottavat pöydällä olevat asiat – omat ehdotuksensa ja tarjouksensa – kokonaisuudeksi, josta saadaan sopimuksen ainekset. Usein sovittelijan pitää kysyä aika monta kysymystä voidakseen varmistua, että riitapuoli on ymmärtänyt edes omat tavoitteensa puhumattakaan siitä, että osapuolet ovat ymmärtäneet toistensa tavoitteet. Joskus sopivia kysymyksiä ja vastauksia on harjoiteltava kahden kesken vain toisen osapuolen kanssa, ennen kuin ne voidaan tuoda yhteiseen pöytään. Sen sijaan sovittelijan ei tarvitse eikä mielestäni pidäkään kertoa omista tavoitteistaan muuta kuin pyrkimyksensä työriidan ratkaisuun. Kun Minna Helle aivan oikein korostaa tiedon ja ymmärtämisen merkitystä, sitä on hyvä vielä täsmentää: ratkaisujen kannalta keskeistä on osapuolten keskinäisen ymmärryksen ja osapuolten toisilleen antaman tiedon lisääminen. Sitä varten sovittelijakin kyselee. Ja kyselee myös, mikä ehkä voisi tulla kysymykseen.

Minna Helle on aivan oikeassa todetessaan, että väsyttäminen on vanhanaikaista. Toisaalta kokemuksesta tiedän, että kello yksi yöllä suomalainen on sopimisherkimmillään. Sovittelua ei kannata lopettaa ennen sitä, mutta jos siihen mennessä ei ole läpimurtoa tullut, kannattaa lähteä nukkumaan.

Useammassakin julkisessa puheenvuorossa on tartuttu Minna Helteen toteamukseen, että valtakunnansovittelijana hän on puolustanut niin sanottuja yleisiä linjoja. Niin lienevät tehneet hänen edeltäjänsäkin vuosikymmenten ajan. Professori Kari-Pekka Tiitinen on jo aikaa sitten kirjoittanut sovittelijan ”olevan jollakin tavalla sidottu noudattamaan työmarkkinoilla tavalla tai toisella syntynyttä yleistä linjaa.” Kokonaan toinen kysymys on sitten se, ilmoittaako valtakunnansovittelija jonkin näkemyksensä esimerkiksi yleisistä linjoista ennen niiden selviämistä tai ennen tiettyä sovittelua ja miten hän sen ilmoittaa, vai jääkö asia erikseen julkistamatta ja julistamatta journalistien ja tutkijoiden jälkikäteen arvioitavaksi ja tutkittavaksi. Jokaisella etukäteen ilmoittamallaan kannanotolla sovittelija luultavasti enemmän vaikeuttaa kuin helpottaa työtään.

Kirjassaan Minna Helle mainitsee kolme valtakunnansovittelijan toimistolla tehtävien ratkaisujen sisältöön liittynyttä tavoitettaan, yhtenä niistä tuon yleisten linjojen puolustamisen. Laki ei varmaankaan suoranaisesti kiellä valtakunnansovittelijaa asettamasta sisällöllisiä tavoitteita, mutta ei häntä ole siihen velvoitettukaan. Lain mukaan sovittelijan on pyrittävä johtamaan riitapuolet sovintoon lähinnä heidän omien ehdotustensa ja tarjoustensa perusteella, joihin sovittelijan on ehdotettava sellaisia myönnytyksiä ja tasoituksia, mitä tarkoituksenmukaisuus ja kohtuus näyttävät vaativan. Jotain omaakin ehdotettavaa sovittelijalla voinee olla, koska sovintoa ei haeta yksinomaan – vaan säännöksen mukaan lähinnä – riitapuolten ehdotusten ja tarjousten perusteella.

Työriitojen sovittelija voi menestyä tehtävässään vain, jos hänellä on työmarkkinaosapuolten luottamus. Luottamus edellyttää, että sovittelija on ja myös näyttää olevan puolueeton. Luottamuksesta ja puolueettomuudesta Minna Helle on kirjoittanut kirjaansa useamman kappaleen. Niissä mikään ei viittaa siihen, että valtakunnansovittelijana ollessaan hän olisi kokenut tai hänen tietoonsa olisi saatettu luottamukseen tai puolueettomuuteen liittyviä ongelmia. Puolueettomuuden epäilyt tulivat pintaan vasta hänen ilmoitettuaan siirtymisestään Teknologiateollisuuden palvelukseen. Silloin, kun hän toimi valtakunnansovittelijana, hänen puolueettomuuttaan ei näytä epäillyn eikä hänen linjauksiaan arvostellun.

Toisaalta ikimuistoisena tapana on ollut, etteivät työmarkkinaosapuolet arvostele valtakunnansovittelijaa ainakaan julkisesti. Mutta eivätpä valtakunnansovittelijatkaan aikaisemmin ole olleet mukana sosiaalisessa mediassa ja julkisessa keskustelussa samaan tapaan kuin Minna Helle. Helposti yhdestä muutoksesta seuraa toinenkin…