Kansainvälisen työjärjestön (ILO) kolmikantaperiaate on ollut se periaate, jota Suomessa on enemmän tai vähemmän muodollisesti tai virallisesti sovellettu vuosikymmenten ajan. Jonkinlainen ensimmäinen kokoava esitys siitä on eduskunnalle annetussa hallituksen esityksessä 48/1962.

Työmarkkinaosapuolia ovat työnantajain ja työntekijäin työmarkkinajärjestöt, joiden tarkoituksena on edistää ja puolustaa niiden etuja. Edistäminen ilmenee etujen keksimisenä, kehittämisenä ja voimaan saattamisena. Saavutettuja etuja valvotaan ja niitä puolustetaan. Työmarkkinajärjestöillä on kelpoisuus ja oikeus tehdä joukkotyöehtosopimuksia, mutta myös vastuu tekemiensä sopimusten noudattamisen valvomisesta.

Kolmikantaperiaate tarkoittaa työmarkkinaosapuolten oikeutta ja velvollisuutta myötävaikuttaa työoloja koskevan lainsäädännön syntyyn. Kolmikantaisen neuvonpidon osapuolia ovat valtion hallituksen edustajat ja edustavimman työnantajajärjestön samoin kuin edustavimman työntekijäjärjestön edustajat. ILO:n ajatustavan mukaan edes kaikki työmarkkinajärjestöt, muista puhumattakaan, eivät kuulu kolmikantapöytiin. Kolmikantayhteistyössä hallitus kuulee nimenomaan työmarkkinajärjestöjä kaikista lakiehdotuksista ja myös niitä koskevista suunnitelmista. Usein se tapahtuu ryhmissä, joissa jokaisella kolmella ryhmällä on yhtä monta jäsentä; puheenjohtaja on hallituksen edustaja, työmarkkinajärjestöt valitsevat itse omat edustajansa.

Käytännössä Suomessa on sovellettu tätä pidemmälle ja syvemmälle sopimisen suuntaan menevää yhteistyötä ja kolmikannaksi kutsutaan myös tätä laajemmat osallistujaryhmät kokoavaa valmistelutapaa.

Kolmikantaisen yhteistoiminnan viisautta voidaan tiivistää muutamaan toteamukseen. Ensimmäinen on asiantuntemuksen monipuolisuus, kun niitä tuodaan esille sekä virkavastuulla että edunvalvontanäkökulmista. Toinen on ratkaisujen vaikuttavuuden varmistaminen, kun niitä valmisteltaessa sovitetaan yhteen osapuolten edut ja myös valvontaviranomaisten näkökulmat. Kolmas on yhteiskunnallinen luottamus, jota vahvistaa kolmikannan osapuolten tietoisuus toistensa tavoitteista ja suunnitelmista ja niiden perusteluista; hyviin tapoihin ei kuulu, että mikään osapuoli saa ensimmäisen tiedon tärkeästä asiasta sanomalehden etusivulta.

Hallitus on sitoutunut Kansainvälisen työjärjestön kolmikantaperiaatteeseen. Se ei kuitenkaan voi pakottaa osapuolia kolmikantayhteistyöhön. Työmarkkinajärjestöt ovat siinä vapaaehtoisesti mukana. Yhtäältä työmarkkinaosapuolten keskinäinen luottamus ja toisaalta työmarkkinaosapuolten ja hallituksen välinen luottamus ovat perusta kolmikantayhteistyön toimivuudelle. Huonoimmillaan työmarkkinaosapuolet eivät ole luottaneet toisiinsa eikä kumpikaan työmarkkinaosapuoli hallitukseen. Ongelmallinen on sekin tilanne, että hallituksella ja toisella, kummalla tahansa, työmarkkinaosapuolella on erityisen läheinen suhde.

SAK:n entinen puheenjohtaja Lauri Ihalainen ja EK:n entinen työmarkkinajohtaja Lasse Laatunen ovat (HS 10.3.2018) arvioineet kolmikantaisen työelämän uudistamisen nykytilaa.

Ainakin yhdessä suhteessa toinen kirjoittajista eli Lasse Laatunen korostaa nyt eri näkökohtaa kuin heti viime eduskuntavaalien jälkeen. Silloin hän huomautti Talouselämässä, ettei ymmärtänyt, miksi pääministeri silloin tarjosi valtaansa ulkopuolisille. Siitä saattoi saada senkin käsityksen, että hän olisi kannattanut jonkinlaista hallitusvetoisuutta. Nyt Ihalainen ja Laatunen kirjoittavat, että heidän arvioimansa hallituksen halu muuttaa kolmikantavalmistelun kulttuuria olisi johtanut siihen, että valmistelun painopiste olisi siirtynyt hallitusvetoiseksi, ja siinä he näkevät uhkia: ”Politiikasta voi tulla tempoilevaa ja ennustamatonta, eikä uudistusten toteuttamiseen sitouduta tarpeeksi.”

Kokonaisuutena ottaen Ihalainen ja Laatunen ovat olleet neljännesvuosisadan ajan keskenään yhtä mieltä siitä, että kumpikaan osapuoli ei käytä poliittisia suhdanteita hyväkseen poliittisen riskin takia. Työmarkkinaosapuolten näkökulmasta poliittista riskiä ei ole, kun asiat sovitaan. Kerrotaan, että pääministeri Esko Ahon hallituksen aikana osapuolet olisivat saaneet lupauksen, ettei hallitus anna esityksiä, joista työmarkkinaosapuolet eivät ole sopineet. Mediassa on ollut nyt tieto, että pääministeri Juha Sipilän hallituksen puolesta olisi kilpailukykysopimukseen liittyen vähintään annettu ymmärtää, että ”tämän hallituskauden aikana työttömyysturvaan kuin muihinkaan työelämäkysymyksiin ei tule muutoksia muutoin kuin että olemme yksimielisiä”. Lauri Ihalainen taisi työministerinä ollessaan tutustua tähän hidasteeseen hallituksen näkökulmasta.

Lähtökohtaisesti lainsäädännön valmistelu on hallitusvetoista. Yhdeltä osaltaan, nimittäin hallituksen esitysten antamisen osalta, Ihalainen ja Laatunen sen näin toteavatkin: ”Valta esitysten antamisessa on ollut ja on jatkossakin hallituksella ja lainsäädäntövalta eduskunnalla.” Heidän kysymyksensä ja mielenkiintonsa koskee valmistelua, siis sitä vaihetta, jossa Kansainvälisen työjärjestön kolmikantaperiaatteen mukaan hallitus kuulee työmarkkinajärjestöjä kaikista lakiehdotuksista ja myös niitä koskevista suunnitelmista. Ihalaisen ja Laatusen mukaan kuitenkin valmistelussa juuri työmarkkinajärjestöt sovittavat ristiriidat valmiiksi: ”Järjestöillä on asiantuntemusta normien toimivuudesta ja neuvottelukokemusta vaikeiden asiakokonaisuuksien ratkomisesta.”  Kysymys on myös järjestöjen tulevaisuudesta: ”Osapuolten omalla aloitteellisuudella on suuri merkitys sopimusjärjestelmän olemassaolon puolustamisessa.”

Suomen Yrittäjien toimitusjohtaja Mikael Pentikäinen luetteli saman tien (HS 11.3.2018), mitä puolustettavaa työmarkkinajärjestöillä on. Hänen maalitaulunaan on työehtosopimusten yleissitovuus. Yleissitovuus tarkoittaa suurin piirtein sitä, että jos sopimuksen tehneiden työnantajien palveluksessa on vähintään puolet alan työntekijöistä, kaikkien muidenkin sen alan työnantajien on noudatettava sopimusta. Tästä poiketen Pentikäinen haluaa, että työehtoneuvottelut käydään erikseen jokaisella työpaikalla, eikä niin kuin Ihalainen ja Laatunen, jotka panevat toivonsa alakohtaisiin liittojen sopimuksiin.

Pentikäinen ei kuitenkaan arvostele suoraan kolmikantaa eikä kolmikantaista lainsäädännön valmistelua. Tältä osin hänen viestinsä sisältynee, ainakin sanojen välissä, huomautukseen, että ”valta on pidetty voimalla uhaten perinteisillä työmarkkinajärjestöillä”. Suomen Yrittäjät on vuosikymmenien ajan pyrkinyt ja joskus päässytkin työmarkkinajärjestöjen kanssa samaan kolmikantapöytään.

Kolmikantaisten esitysten valmisteluvallan ja siihen liittyvien toiveiden osoittaminen kaksikantaiselle työmarkkinajärjestöjen yhteistyölle ei sinänsä ole uusi ilmiö. Ihalaisella ja Laatusella on sen onnistumisesta näyttäviä esimerkkejä. Mutta tunnetun tarinan mukaan semmoinenkin hallituksen esitys on annettu, missä hallituksen osana oli ainoastaan peittää STK:n kirjepaperille kirjoitetusta esitysluonnoksesta paperin omistajan nimi.  Jos ja kun kolmikantaisessa lainvalmistelussa on joskus nähty ongelmia, tämä lienee niistä paraatiesimerkki.

Kokonaan toinen kysymys on sitten se, miten hallitusvetoinen työelämän uudistaminen etenee tai voisi edetä. Jos hallitus ei käsittele esityksiään kolmikantaelimissä, järjestöt käsittelevät niitä sitten eduskunnan valiokunnissa. Jos hallitus taas ei vain pyydä lausuntoja, vaan vie esityksensä työmarkkinajärjestöjen kanssa käsiteltäväksi, sen on varauduttava siihen, että järjestöt tulevat neuvotteluihin omilla tavoitteillaan. Sen jälkeen, kun hallitus on tullut työmarkkinakentälle, se on käytännössä sidottu sen toimintalogiikkaan. Olipa esitysluonnos mikä tahansa, siitä aletaan neuvotella ja kompromissiksi tulee se, josta molemmat työmarkkinaosapuolet voivat katsoa saavansa uutta etua. Yleensä se tarkoittaa hallitukselle valtion menojen lisäyksiä.

Yhtä asiaa Ihalainen ja Laatunen eivät kirjoituksessaan ottaneet puheeksi. On nimittäin niin, että hallituksella ja kansanedustajilla ei enää ole yksinoikeutta lainsäädäntöaloitteiden tekemiseen. Mikään ei estä työmarkkinajärjestöjä neuvottelemasta ja valmistelemasta keskenään esitystä, josta sitten tehtäisiin kansalaisaloite. Pohtimatta nyt tämmöisen lainsäädäntöhankkeen ilmoittamista Euroopan komissiolle tai esitysluonnoksen käsittelyä lainsäädännön arviointineuvostossa taikka muitakaan lainsäädännön laatuun vaikuttavia seikkoja, se ainakin näyttäisi rikkovan kolmikantaperiaatetta. Lisäksi siihen sisältyy oma uudistusinnon riskinsä: esityksen käsittely olisi sidottu politiikan toimintalogiikkaan, ja aina ovat jotkin vaalit tulossa…