Hyvinvoinnin juuria ja tulevaisuutta

Kohti voimat kokoavaa politiikkaa

Keskiviikko 6.2.2019 klo 21.25 - Markku Lehto

Ajatukset muuttuvat. Aikanaan maaseutua romantisoitiin. Kaupungit olivat synnin pesiä. Maaltapako oli halveksittava teko. Nyt on parin sukupolven ajan paheksuttu paikalleen jämähtäneitä. Maaseudun takaperoisia asukkeja. Peräkamarin poika on symboloinut alikehittyneisyyden ääripäätä. Kaupungistumiseen kuuluu muuttaa ja liikkua. On globaalin tyylin aika. 

Kuinka vakavasti otettavasta vastakkain asettelusta oikein on kysymys.

Kauempaa katsottuna Suomi on fyysisesti ja kulttuurisesti homogeeninen maa. Ikänsä maailmaluokan metropolissa kasvanut näkee Suomeen tullessaan maaseutua kaikkialla. Ihmiset kunnioittavat samoja arvoja ja tapoja siitä riippumatta, missä maan kolkassa kuljetaan. Tiedonvälitys on vapaata, mutta sekin on melko yhdenmukaista. Samoja televisio-ohjelmia on tarjolla niin helsinkiläiselle opettajapariskunnalle kuin Pihtiputaan mummolle ja aika paljon yhteistä on myös ohjelmien katselutavoissa.   

Eroja löytyy, jos vertailaan nuoria ydinhelsinkiläisiä eläkkeellä oleviin maaseudun asukkaisiin, elämäntyylit ja arvostukset eroavat toisistaan. Mutta on hyvä havaita, että kummankin ryhmän sisällä on merkittäviä eroja. Helsinkiläisnuorten joukosta löytyy elämäntyylejä moneen lähtöön. On vihertäviä pihistäjiä, pinnallisia shoppailijoita, verkossa eläviä ja tasapainoisen perhe-elämän tavoittelijoita. Maaseudulla puolestaan asuu perinteisen agraari-ihmisen lisäksi ympäristön suojelijoita, mielen- ja työrauhan etsijöitä, luonnon harrastajia ja yhdistelmäasukkaita, jotka jakavat aikansa eri ympäristöihin.

Läheltä katsottuna  kuntien kuva on moniulotteinen. On suurten kaupunkien palvelujen runsautta, mutta myös menestyvien kaupunkien taantuvia kaupunginosia. On hiljaisia pieniä kaupunkeja, joista yllättäen löytää nimekkäitä luovan työn tekijöitä. On maaseutua, josta löytyy elinvoimaisia tehtaita ja omaperäistä kulttuuria.

Erilaisuuteen kuuluu, että on laajoja haja-asutusalueita, joissa tuotannollinen toiminta ei näytä lupaavalta, palvelut siirtyvät kauemmaksi ja väki kaikkoaa. Siitä huolimatta siellä asuvat ihmiset tuntevat seudun omakseen. He nauttivat kiireettömyydestä, luonnon rikkaudesta ja hiljaisuudesta. Jos väkeä on hippusen enemmän, ryhdytään elvyttämään kerhoja ja kuoroja, yhteislaulua ja tansseja, retkiä ja iltamia, vapaaehtoistyötä ja ystäväpiirejä. 

Jos ja kun ihmisille on tarjolla monia vaihtoehtoja, miksi pidetään yllä vastakkainasettelua ikään kuin vain yksi vaihtoehto olisi sallittu. On toisteltu, että Suomi on kaupungistunut hitaasti. Olemme perässäkulkijoita. Miten väitetty hitaus näkyy tuloksissa?

Monella mittarilla mitattuna taloutemme ja yhteiskuntamme on erittäin kilpailukykyinen. Voimme ylpeinä esitellä koululaisten osaamista ja myös toisista huolehtimista. Esimerkiksi koulupudokkaita on eurooppalaisittain vähän. Tulonjako on edelleen tasainen ja korruptio vähäistä. Meitä arvostetaan, koska olemme luotettavia. Yhteiskunta on vakaa ja ennustettava. Infrastruktuuri toimii. Se antaa pohjan tehokkuudelle. Onnellisuuden mittarillakin olemme maailman huipulla. Kansalaisaktiivisuus on mallikasta.

Tähän on päästy ”liian hitaan” kaupungistumisen avulla. Olisiko tulos parempi, jos olisi kiihdytetty aikaisemmin ja voimakkaammin muuttovirtoja kaupunkeihin?

Väestön keskittyminen on eittämättä tuonut mukanaan skaalaetuja, jotka perustuvat tehokkaampaan logistiikkaan. Kaupungistumisen guru, kaupunkisosiologi Richard Florida näkee etuja muuallakin. Hän kuvaa globaalia kehitystä luovuuden piikeillä, joita on vain suurissa kaupunkimaisissa väestökeskittymissä. Ne ovat kehityksen dynamoja. Edistyksen kärkijoukko on luova luokka ja sen elinehto on elävä, jatkuvasti muuntuva vuorovaikutus.

Jos seuraamme Floridan ajatuskulkua, on johdonmukaista sijoittaa väestö suoraan luovuuden keskuksiin Berliiniin, Pariisiin, Milanoon ja muihin elinvoimaisempiin paikkoihin. Turha värjötellä Suomenlahden hyisellä pohjoisrannalla. 

On muitakin guruja, Florida ei hallitse yksin kenttää. On sellaisia, jotka näkevät tilaisuuksien jakaantuvan tulevaisuudessa tasaisemmin. Etäyhteydet parantavat suurten väestökeskittymien ulkopuolella asuvien mahdollisuuksia toimia ja elää elävässä yhteydessä pitkin ja poikin maailmaa. Kokoavassa eli paikallisia vahvuuksia rohkaisevassa toimintatavassa voi olla viisautta. Se auttaa rekrytoimaan koko väestön voimavarat. On oma etunsa ylläpitää yhteiskuntaa, jossa voi elää arvostettua kansalaisena, yrittäjänä ja palkansaajana menestyksellisesti missä päin maata tahansa.

Perimäisenä syynä menestykseen on ollut kattava usko tulevaisuuteen. Yhteiskuntaa on rakennettu tavalla, joka on saanut ihmiset paikkakunnasta riippumatta näkemään edessään avautuvat mahdollisuudet ja tarttumaan niihin. Emme ole julistaneet Stalinin tavoin osaa maasta perspektiivittömäksi. Jos olisimme tehneet niin, Lapissa ei nähtäisi nyt turistien virtaa, ei Ponssen koneita maailmalla ei nykyistä määrää kontteja vientisatamissa ja clean tech kumisisi tyhjyyttä.

Alueiden erilaisuus on osoittautunut rikkaudeksi. Ei pidä unohtaa sitäkään, että Suomen geopoliittinen asema voi äkkiä muuttaa alueiden painoarvoa ja merkitystä. Erilaisuuden hyväksyminen on vahvuus myös tulevaisuudessa. Ei vähiten väestörakenteen takia. Maaseutu on ollut väestövarasto. Nyt se alkaa tyhjentyä. Korvaavaa työvoimaa on tuotava ulkomailta. Siinäkin testataan taito käsitellä erilaisuutta. Vastakkain asettelun sijasta on painavia syitä elvyttää kokoavaa yhteiskuntapolitiikkaa. 

Ansiosidonnainen tuloero

Maanantai 7.1.2019 klo 9.13 - Leo Suomaa

Naisten ja miesten ansiosidonnaiset tuloerot ovat olleet vuosikymmenestä toiseen jokseenkin samansuuruiset. Suomen miesten yhteenlasketut vuotuiset palkkatulot ovat lähes 8000 miljoonaa euroa suuremmat kuin naisten yhteenlasketut tulot.  Naisten ja miesten vuotuinen palkkaero, siis noin 8000 miljoonaa euroa, on suuruusluokaltaan saman kokoinen kuin ovat esimerkiksi valtion vuotuiset tulot valmisteveroista tai opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalan vuotuiset menot.

Voiko asialle tehdä muuta kuin ihmetellä ja voivotella? Ainakin sitä voi yrittää lähestyä useammasta eri näkökulmasta.

Lue lisää »

Perustuloa odotellessa

Perjantai 4.1.2019 klo 8.52 - Markku Lehto

Perustulokokeilu päättyi vuoden vaihtuessa. Ensimmäisiä tutkimustuloksia ja havaintoja on luvassa helmikuun kuluessa. Etukäteen voi jo sanoa, että tulkintoja tuloksista syntyy enemmän kuin yksi. Se on tavallista tutkimuksia tehtäessä. Hyvä tutkimus vie asiaa eteenpäin, mutta herättää myös jatkokysymyksiä. Tässä tapauksessa kokeilun rajaukset jättävät erityisen paljon tilaa spekuloinneille. Siitä huolimatta perustuloa koskevat vaalilupaukset olisi hyvä täsmentää vasta kokeilutulosten selvittyä.

Pieni harjoitelma perustulon takana olevien palasten roolista on ehkä tässä vaiheessa paikallaan. Pikainenkin silmäily vaatii valppautta. Olen koettanut helpottaa lukijan työtä kursivoimalla joitakin käsitteitä. 

Jos joku väittää, että meillä on jo perustulo, hän ei ole aivan väärässä. Perustuslain 19 §:ssä säädetään, että jokaisella, joka ei kykene hankkimaan ihmisarvoisen elämän edellyttämää turvaa, on oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon. 

Jos ja kun näin on, mikä perustulossa sitten kangertaa. Perustulosta puhuttaessa tarkoitetaan tavallisesti yksittäiselle henkilölle kaavamaisesti maksettavaa tuloa, joka on riippumaton siitä onko hän halukas ottamaan työtä vastaan vai ei. Esillä olleissa ehdotuksissa taso on vaihdellut, usein sellaiseksi on mainittu työttömyysturvan perustaso. Tekniikasta riippumatta tuki leikkautuu liukuvasti pois tulojen kasvaessa. 

Perustuslain tarkoittama välttämätön toimeentulo poikkeaa perustulosta kolmessa kohdassa: työ on asetettu ensi sijaiseksi tulolähteeksi, tuloihin sovelletaan tiukkaa tarveharkintaa ja etuus määräytyy kotitalouskohtaisesti. Perustuslain tämän kohdan käytännön sovellutuksena on toimeentulotuki.

Vuonna 2017 nykyisen perustoimeentulotuen saajina oli 280 000 kotitaloutta, joissa tuki kohdistui hieman yli 400 000 henkilölle. Tuen piiristä ovat karsiutuneet sellaiset pienituloiset tai tulottomat, jotka elävät kotitaloudessa, jonka yhteenlasketut tulot ylittävät toimeentulotuen rajaviivan. Jos siirrytään perustulon kaltaiseen yksilökohtaiseen arviointiin ja lievennetään tulojen yhteensovitusta niin, että ansioista jää enemmän käteen, tuen saajien määrä nousee todella merkittävästi. Rahassa puhutaan miljardeista.

Keskimäärin perustoimeentulotukea maksettiin puoli vuotta. Viidennes on pitkäaikaisasiakkaita. Sivuhuomiona voidaan todeta, että tuen saajista 29 % asui pääkaupunkiseudulla, jossa asuu 21 % väestöstä. Keskimääräinen tuki siellä oli 3378 euroa vuodessa ja koko maassa 2744 euroa. Pääkaupunkiseudun lukuja nostavat asumiskustannukset. Moni pienituloinen tulee tästä syystä toimeentulotuen asiakkaaksi eikä heille myöskään riittäisi perustulo. 

Tuossa samassa perustuslain pykälässä todetaan edelleen, että lailla taataan jokaiselle oikeus perustoimeentulonturvaan työttömyyden, sairauden, työkyvyttömyyden ja vanhuuden aikana sekä lapsen syntymän ja huoltajan menetyksen perusteella. Tämä korostaa syyperusteisen turvan ensisijasuutta. Mainitut syyt oikeuttavat sellaisenaan, ilman tarveharkintaa asianmukaiseen perustoimeentuloon. Syyperusteinen turva on pääsääntöisesti yksilökohtaista. 

Tason määrittelyssä on sen sijaan ollut horjuvuutta. Lasten hoito, sairaus ja työttömyys ovat johtaneet eritasoisiin korvauksiin. Ero näkyy korvauksen tason lisäksi muissa määräytymisperusteissa sekä perusturvan ja ansioturvan yhteensovituksessa. Erot eivät ole syntyneet huomaamatta. Takana ovat intressiryhmien erilaiset käsitykset avun tarpeesta, etuuksien luonteesta ja kohderyhmistä. 

Perustoimeentuloturva ei sellaisenaan riitä kovin kaksiseen elämään. THL:n selvityksen mukaan takuueläke ei riitä enää kattamaan minimibudjettia täysin. Tuota budjettia laadittaessa on mukaan laskettu hyödykkeet, joiden katsotaan kuuluvan välttämättömään elämään. Yksin asuvan henkilön saama takuueläke kattoi 94 prosenttia budjetista. Perustulokaavailuissa esillä ollut työttömän perusturva riitti 73 prosenttiin minimibudjetista vuonna 2017. 

Perustoimeentuloturvan kehittäjät ovatkin menneinä vuosina toiveissaan ponnistelleet Sisyfoksen lailla. Miesparkahan sai tehtäväkseen vierittää ikuisesti kivenlohkaretta ylös jyrkkää rinnettä. Kun lohkare oli melkein huipulla, se vierikin takaisin alas, ja työ täytyi aloittaa taas alusta.

Perustoimeentuloturvan kompastuskiveksi ovat koituneet rahapula ja loukut. Juuri silloin, kun näyttäisi olevan oikea hetki korjata kuoppia, iskee taantuma. On leikattava ja odotettava parempia aikoja. Kun lähestytään parempia aikoja, pitää säästää ja kun lopulta tulee parempia aikoja, huolestutaan tuloloukuista. Ihmisiä pitää saada työmarkkinoille eikä sosiaaliturva saa houkutella vikasuuntaan. Alimpien palkkojen ja minimibudjetin välillä ei ole paljon eroa. Sosiaaliturva, joka riittää kattamaan kohtuullisen kulutustason, on uhkaavan lähellä pienimpiä ansiotuloja.

Samat huolet odottavat perustulon kehittäjiä. Niukkuus uhkaa pitää tason niin alhaisena, että tarvitaan täydentävää tukea tai sitten joukkoa on supistettava. Toivottavasti ei käy niin, että byrokratian purkamisen sijasta vanhojen etuuksien joukkoon tulee yksi lisää. Jotain kun joka tapauksessa haluttaisiin ja olisi tarvekin tehdä. 

Jos haaste näyttää liian suurelta, se pitäisi pilkkoa. Voidaan edetä siellä, missä tarve on suurin tai siellä, missä tie näyttää helpoimmalta. 

Byrokratiaa vähentäisi esimerkiksi sellainen perustulo, joka koskee vain perustuslain tarkoittamaa syyperusteista turvaa eli perustoimeentuloturvaa. Tästä kirjavasta kokoelmasta muodostettaisiin yksi yhtenäinen perustulo, johon muut etuudet sovitettaisiin. Se selventäisi tilannetta eikä vielä astuttaisi suureen tuntemattomuuteen. 

Perustulon tarvetta löytyy puolestaan eniten epätyypillisissä töissä olevien ryhmässä. Syynä on usein matala ansiotaso ja aikaa vievä työttömyyden todistelu. Tämänkin korjaamiseen löytyisi yleistä perustuloa pienempiä välineitä, jos vaan löytyy aitoa halua. Esimerkiksi pienituloiselle määräaikaisissa tehtävissä olevalle maksettava negatiivisen tuloveron tavoin käyttäytyvä tulo. 

Katsotaan, mitä tapahtuu. Jotain asiasta lienee päätetty ennen kuin lehti puhkeaa koivuun tai ainakin ennen kuin Rymättylässä kaivetaan uusia perunoita. 

Suomen talous ei ole ajopuu

Torstai 3.1.2019 klo 13.26 - Kalle Laaksonen

Suomen kansantalouden kehitys on ollut vuoden 2016 alusta hämmästyttävän hyvää. Talouskasvu oli vuosina 2016 – 2018 keskimäärin noin 2,6 prosenttia vuodessa. Yllättäen tämä on samaa suuruusluokkaa kuin vuosina 1980 – 2010 keskimäärin.

Lue lisää »

Kukaan ei tule kertomaan jäsenyyden eduista

Keskiviikko 28.11.2018 klo 18.33 - Leo Suomaa

Ammattiliittojen jäsenmäärien nykyinen väheneminen saattaa johtua osittain samasta syystä kuin niiden kasvu vuosikymmeniä sitten.

Ympäri on käyty ja yhteen tultu: nyt ei ”kukaan työpaikalla tule kertomaan jäsenyyden eduista ja kysymään kiinnostaisiko liittyä”.

Lue lisää »

Ekosysteemipalveluja ilmaiseksi

Keskiviikko 21.11.2018 - Kalle Laaksonen

Metsä ei ole metsä, vaikka niin luulisi. Näin hämmästyttävään tulokseen on tullut Helsingin sanomien kaupunkitoimittaja Kimmo Oksanen kolumnissaan ”luulin metsää metsäksi, mutta olin väärässä” (HS.16.11. 2018). Hän oli lukenut Helsingin kaupunkiympäristölautakunnan laatiman Helsingin Keskuspuiston luonnon- ja maisemanhoitosuunnitelman vuosille 2018 – 2032. Raportissa sanotaan, että ”Keskuspuiston ekosysteemipalveluihin kuuluvat virkistäytyminen, henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin palvelut, elinympäristöjen tarjonta ja ylläpito, veden kierron säätely ja hiilen sidonta”. On tietysti selvää, ettei metsätalous kuulu repertuaariin, koska kyseessä on puisto. Kävelyteitä lukuun ottamatta Keskuspuisto vaikuttaa kuitenkin metsältä.

Terminologiahirviö ekosysteemipalvelut on laajentumassa myös varsinaiseen metsätalouteen. Metsätaloudessa on tosin kauan otettu huomioon muutkin tavoitteet kuin puuraaka-aineen tuotanto. Metsien hävittäminen kiellettiin lailla jo 1800-luvulla. Sittemmin metsäluonnon suojeluun on lainsäädännössä kiinnitetty huomiota monin tavoin. Suojeltu pinta-ala on jo yli 12 prosenttia metsien kokonaisalasta. Hakkuita rajoitetaan talousmetsissä eri tavoin. Tähtäimessä on metsäluonnon monimuotoisuuden säilyttäminen. Virkistys- ja vapaa-ajan toimintoja varten meillä on ikiaikainen jokamiehenoikeus kulkea metsissä ja hyödyntää marja- ja sienisatoa sekä retkeillä.

Uusin ja kiivain vääntö käydään nyt ns. hiilinielujen ympärillä. Kun puut kasvavat, metsään sitoutuu ilmakehästä hiiltä. Hiilihän on orgaanisen kasvun keskeinen rakennusaine.

Ihmiskunta lisää ilmakehän hiilidioksidipitoisuutta käyttämällä energialähteinä fossiilisia polttoaineita, kivihiiltä, öljyä ja maakaasua. Fossiilisten polttoaineiden osuus on kaikista energialähteistä yli 80 prosenttia (IEA: 2015). Suomessa fossiilisten, joihin turvekin luetaan, osuus on hieman yli 40 prosenttia (vuonna 2017).   

Ilmaston lämpenemisen pysäyttämisessä tärkein ja tehokkain keino olisi kivihiilestä, öljystä ja maakaasusta luopuminen. Valitettavasti tässä suhteessa edetään todella hitaasti, jos ollenkaan. Siksi huomio keskustelussa on kääntynyt hiilen poistamiseen ilmakehästä, missä kasvillisuudella on keskeinen asema. Tekniset hiilidioksidin sidonnan keinot ovat vielä lähinnä kokeiluasteella. Näin huomio kohdistuu metsien hiilinieluihin. 

Suomi on hoitanut oman osansa hiilinielujen suhteen erinomaisesti. Määrätietoisesti ohjatun metsätalouden ansiosta metsien puuvaranto on kasvanut 1960-luvun 1500 miljoonasta kuutiometristä 2473 miljoonaan kuutiometriin 2010-luvulla, eli 65 prosenttia (Luke: 2018). Kun kuutiometri puuta vastaa noin tonnia hiilidioksidiekvivalenttia, 970 miljoonan kuutiometrin lisäys puustossa tarkoittaa vastaavaa tonnimäärää hiilidioksiekvivalenteissa.

EU:n päästökaupassa hiilidioksiditonnin hinta nousi elokuussa yli 20 euron. Metsiin sitoutuneen hiilimäärän lisäyksen arvo päästökaupassa olisi siis noin 18 - 19 miljardia euroa.

Yllättäen tämä summa on samaa suuruusluokkaa, minkä Suomi on panostanut metsätalouteen 1960-luvun alusta nykypäivään. Metsätilastollisen vuosikirjan mukaan metsänhoidon, eli metsien istuttamisen, taimikonhoidon jne., kustannukset ovat olleet yhteensä nykyrahassa yli 17 miljardia euroa. Metsänomistajien osuus tästä on vähintään 10 miljardia euroa. Vuonna 2017 metsänhoitotöiden kustannukset olivat 211 miljoonaa euroa (Luke), mistä metsänomistajien osuus lienee kolme neljäsosaa.

Metsäpolitiikassa kiivaillaan tällä hetkellä siitä, saako nyt ja tulevaisuudessa metsiä hakata talouskäyttöön - eli raaka-aineeksi teollisuuteen ja uusiutuvaksi energialähteeksi - metsäviranomaisten esittämän kestävän metsätalouden suunnitelman mukaisesti. Vai pitääkö hakkuiden kasvu pysäyttää ja siirtyä kasvattamaan hiilinieluja? Eli siirretäänkö metsätaloudessa painopistettä ekosysteemipalvelujen suuntaan?

Aivan tuore Keskisuomalainen -lehden gallup (17.11.2018) kertoo korutonta kieltä ihmisten käsityksistä ja toiveista. Vihreiden kannattajista peräti 55 prosenttia oli sitä mieltä, että hakkuita on vähennettävä. Vasemmistoliitonkin kannattajista näin ajatteli lähes puolet. Vaikka otos lienee aika pieni (1000 henkeä) tähän kysymykseen, mielipiteet ovat suuntaa antavia. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Harvalla lienee käsitystä, mitä kannattamastaan suunnasta on seurausta hyvinvointiyhteiskunnan säilymiselle, eikä oikeastaan ilmaston muutoksellekaan. Joka tapauksessa on kyse kymmenistä tuhansista työpaikoista ja miljardiluokan verotuloista.

Tällä hetkellä puuston lisäkasvusta metsään jäävä hiilinielu vaihtelee vuosittain 25-30 miljoonan hiilidioksiditonnin tuntumassa. Suomen kaikki hiilidioksidipäästöt olivat vuonna 2017 noin 56 miljoonaa tonnia, eli nielut kompensoivat niistä käytännössä noin puolet. Luonnonvarakeskuksen arvion mukaan nielut säilyvät tulevaisuudessakin vähintään 30 miljoonan tonnin luokassa, vaikka hakkuut nousisivat noin 80 miljoonaan kuutiometriin. Nykyisin hakkuut, markkinahakkuut ja energiapuu, ovat hieman yli 70 miljoonaa kuutiometriä.

Jos Suomi haluaa panostaa ensisijaisesti ekosysteemipalveluihin, on syytä kysyä, mikä tulee olemaan metsänomistajien rooli. Jos puuston lisäkasvua ei voi myydä jalostettavaksi – esimerkiksi uusien, puuta jalostavien tehtaiden tai koneiden investoinnit kielletään, vai miten se tehdään? -, pitääkö metsänomistajien edelleen sijoittaa metsään vuosittain 150 miljoonaa euroa tai enemmän. Onko omalla työllä arvoa tai mieltä?

Päästökaupan hiilidioksiditonnin nykyisen hinnan perusteella metsien hiilinielujen arvo on 500 – 600 miljoonaa euroa vuodessa. Ei kai ole oikeudenmukaista, että yksi yhteiskuntaryhmä, metsänomistajat, vaikka meitä onkin paljon, eli 600 000, tuottaa nämä ekosysteemipalvelut koko yhteiskunnalle ilmaiseksi, omalla työllä ja rahallisilla panoksilla?

Joka tapauksessa olemme metsäpolitiikassa vedenjakajalla. Metsien lisäkasvu nousi 1950-luvun lopun noin 57 miljoonasta kuutiometristä aktiivisen metsäpolitiikan ja metsänomistajien panoksen ansiosta nykyiseen 107 miljoonaan kuutiometriin. Vuotuinen lisäkasvu voisi nousta vielä jopa kymmeniä miljoonia kuutiometrejä vuodessa, jos toimintaa edelleen jatketaan ja vahvistettaisiin.

Toinen vaihtoehto, missä taloudellinen hyödyntäminen rajoitetaan nykyiseen tai pienempään määrään, johtaa taloudellisten kannustimien olennaiseen heikkenemiseen. Metsälainsäädäntö antaa kyllä mahdollisuuden hoitotöiden laiminlyömiseen tai panosten vähentämiseen. Nyt jo lähes miljoonan hehtaarin alalla tarvittaisiin lisäpanoksia, jos niillä haluttaisiin kasvattaa arvopuuta, esimerkiksi tukkeja sahatavaraksi. Metsien kasvu kääntyisi laskuun.

Lopputuloksena tulevaisuudessa olisi, että hiilensidonta olisi vuosittain miljoonia tonneja pienempi kuin aktiivisen metsäpolitiikan vaihtoehdossa. Sen lisäksi menetettäisiin osa puuraaka-aineesta valmistettuja tuotteita, joihin hiiltä sitoutuu pitkäksi aikaa – jopa vuosisadoiksi. Suurin osa hakatusta puusta ei häivy heti savuna – hiilidioksidina – ilmaan, kuten rajoittamisen kannattajat ajattelevat. Kuiduista valmistettuja tuotteita voidaan kierrättää, ja niin jo tehdään. Puunjalostustuotannon sivuvirrat, joita ei voida hyödyntää tuotteina, sekä kierrosta poistuvat tuotteet, hyödynnetään bioenergiana, mikä osaltaan korvaa fossiilisia energialähteinä, kuten on tarkoitus.

Mitä kolmikannalle sitten pitäisi tehdä?

Perjantai 16.11.2018 klo 15.02 - Leo Suomaa

ILO:n kolmikantaperiaate on hallituksen käytössä ja käytännössä toimiva menetelmä.

Parhaimmillaan kolmikanta on toimivaa vuoropuhelua valtiovallan, työnantajien ja palkansaajien kesken. Hallituksen kannattaa hyödyntää se paremmin. Järjestöiltä se edellyttää halua ymmärtää toisten näkökulmia. Aivan olennaista on jaettu ymmärrys muutosten tarpeellisuudesta.

Lue lisää »

Loppuvatko ihmiset

Torstai 15.11.2018 klo 10.37 - Markku Lehto

Väestöliiton toimitusjohtaja Eija Koivuranta ja johtaja Anna Rotkirch ovat huolissaan väestöpolitiikasta. Helsingin Sanomien mielipidesivulla (HS 15.11.2018) he ehdottavat, että nyt viimeistään olisi nostettava politiikan agendalle kysymys siitä, millaista väestöpolitiikkaa Suomessa tulisi harjoittaa. 

Olen samaa mieltä. Kaksi ja puoli vuotta sitten kirjoitin Kanava-lehteen artikkelin väestökehityksestä Suomessa. Lopetin sen sanomalla, että moneen lähtöön on ehdotettu komiteaa, mutta tähän se olisi erityisen sopiva. Komitea nimittäin sopii juuri sellaisen kysymyksen selvittämiseen, jossa itse ilmiö on epäselvä. Ei sellaiseen, jossa haikaillaan tehokkaampaa toimeenpanoa.

Väestöpolitiikkaan kuuluvat syntyvyys, kuolevuus ja muuttoliike. Kirjoitin ensiksi mainitusta aiheesta tällä foorumilla joku aika sitten. Lisään siihen yhden ulottuvuuden, jota en silloin käsitellyt. 

Mainiossa kirjassaan ”Faktojen maailma” Hans Rosling käy läpi maailman väestön kehitystä. Koko kirjan tärkein havainto hänen mukaansa on se, että lapsiluku naista kohden on pudonnut 1960-luvun puolesta välistä ällistyttävällä nopeudella. Silloin luku oli 5 synnytystä naista kohden, joka muuten oli sama kuin Suomessa saman vuosisadan alussa. Nyt luku on alle 2,5. (Suomessa alle 1,5). Hän jatkaa: ”YK:n asiantuntijat eivät ennusta, että lasten määrä lakkaa kasvamasta. He raportoivat, että niin on jo käymässä”.

Jos näin on, miten maailman väkiluku kuitenkin kasvaa? Sen takia, että nyt syntyneet ikäluokat ovat ”suuria ikäluokkia”, jotka puskevat läpi koko ikäskaalan. Maailman väestökehitys muistuttaa Suomen väestökehitystä suurine ikäluokkineen. Väkiluku kasvaa vuoteen 2100 mennessä vielä 4 miljardia, mutta syy ei ole lasten määrän lisääntyminen, vaan 15-74-vuotiaiden määrän kasvu.

Rosling alleviivaa sitä, että suuri perhekoko koskee vain äärimmäisessä köyhyydessä elävää 10 % maapallon väestöstä. Muut eli yhdeksän kymmenestä perheestä ovat jo saavuttaneet sellaisen elintason, jossa lapset jäävät henkiin, naisia koulutetaan ja perheillä on edellytykset tavoitella parempaa tulevaisuutta. Näissä perheissä lasten määrä supistuu keskimäärin kahteen tai sen alle uskonnosta, ihonväristä ja maanosasta riippumatta. 

Rosling oli ehkä niin innostunut näistä havainnoista (hän menehtyi haimasyöpään hieman ennen kirjan valmistumista), ettei hän tehnyt jatkokysymystä, mitä tästä seuraa ensi vuosisadalla ja mistä tämä perimmiltään kertoo. Syntyvyys näyttää nimittäin painuvan ympäri maapallon alle uusiutumisluvun. Siitä seuraa ihmislajin määrän hidas kutistuminen ja jossain etäisessä tulevaisuudessa sen loppuminen. Pentti Linkolan toive on sittenkin toteutumassa. Ehkä hänen lähtökohdistaan katsottuna liian hitaasti, mutta kuitenkin. 

Jätän tämän huolen (tai ilon) käsittelemättä, mutta kommentoin sitä, mistä tämä kertoo. Lyhyesti sanottuna Homo Sapiens on ihastunut sellaiseen elämäntapaan, johon ei kuulu lajin jatkuvuuden turvaava lapsimäärä. Ihminen on elämäntavallaan edesauttanut monien lajien häviämistä arvaamatta, että on itse samalla polulla.

Teollisen ja jälkiteollisen yhteiskunnan elämäntapa arvoineen päivineen on tämän kehityksen taustalla. Tapamme jäsentää ajankäyttö ja tehdä työtä tai halumme kuluttaa, kehittyä, matkustaa ja nauttia elämästä tai pyrkimys hallita elämää näyttävää omaisuutta kasaamalla ja opettelemalla  ja käyttämällä mitä ihmeellisimpiä vempaimia hyvinvointimme edistämiseksi eivät suosi lapsikeskeistä elämää. Ilmiö ei todellakaan ole uusi. Syntyvyyden lasku lähti liikkeelle Ranskasta jo 1800-luvulla ja etenee nyt johdonmukaisesti maapallon joka soppeen. Tällä en halua vähentää kiinnostusta asiaan, vaan herättää huomaamaan, ettei tästä selvitä pikkusäädöillä. 

Ihmisten toiveiden ja toteutuneen kehityksen välillä on ristiriita. Kun kysytään ihmisiltä lapsitoiveita, he ilmoittavat haluavana lapsia ja kun kysytään, mikä saa heidät onnelliseksi, kärkeen nousevat perhe ja lapset. Ulkoisesti kaikki on paremmin kuin ennen. Kuitenkin arkisessa elämässä asiat näyttävät menevän toisin kuin toivotaan ja puhutaan. Miksi? Kun pohditaan väestökysymystä, olisi hyvä aloittaa tästä.

Fjäder Holmströmin kuopassa

Tiistai 30.10.2018 klo 20.40 - Leo Suoma

Oikeastaan puheenjohtaja Fjäder kertoi huolimattomin sanavalinnoin sen millaisia palkkausjärjestelmiä Suomessa jo on; mutta huolimattomuus onkin se synti, jota edunvalvoja ei ainakaan saisi tehdä. 

Hän  näyttää pohdinnoillaan langenneen kuoppaan, jonka professori Holmström kaivoi yhdenvertaisuuslainsäädännöstä piittaamattomilla puheillaan palkan maksamisesta sillä perusteella, mistä maasta työntekijä tulee.

Lue lisää »

Mitä alhaisesta syntyvyydestä pitäisi päätellä

Maanantai 29.10.2018 klo 21.40 - Markku Lehto

Alkuvuodesta uutisena kerrottiin, että viime vuonna syntyvyys Suomessa oli kaikkien aikojen matalin. Vuoden aikana syntyi 50 321 lasta. Puoli vuotta myöhemmin, 26.10.2018 voi lukea Helsingin Sanomista: ”Tammi-syyskuussa lapsia on syntynyt Tilastokeskuksen ennakkotilaston mukaan 36 176, mikä on yli 2 000 vähemmän kuin viime vuonna vastaavaan aikaan”. Mitä tästä pitäisi päätellä?

Syntyneiden lasten lukumäärä on sellaisenaan ymmärrettävä luku. Se ei kuitenkaan kerro, onko syntyvien määrä väkilukuun nähden suuri vai pieni. Kokonaishedelmällisyysluku kuvaa lasten määrää hedelmällisyysiässä olevia naisia kohti. Sitä on yleisesti käytetty verrattaessa eri ajanjaksojen ja eri maiden hedelmällisyyttä toisiinsa.

Suomessa kokonaishedelmällisyysluku oli 1900-luvun alussa viiden tuntumassa eli hedelmällisyysiässä olevaa naista kohti syntyi 5 lasta. Tahti putosi 30-luvulle tultaessa 2,4:än. Sodan jälkeen se nousi beibibuumin aikana kolmeen ja puoleen. Syntyvyysluvut kohosivat yli sadantuhannen, mutta suhteellisesti oltiin jo huomattavasti alempana kuin runsas sukupolvi aikaisemmin ja lasku jatkui.

Väestön määrän turvaaminen pitkällä tähtäyksellä edellyttäisi, että luku on vähintään 2.1. Sillä tasolla oltiin viimeksi vuonna 1968. Laskua jatkui vuoteen 1973, jolloin päädyttiin 1,5:en. Siihen lasku näytti pysähtyvän. Meno oli sahaavaa, mutta hiljalleen noustiin niin, että luku oli 1,87 vuonna 2010. Siitä lähtien on tultu vuosi vuodelta alaspäin ja viime vuonna luku oli 1,49

Tälle on erilaisia selityksiä. Lapset eivät enää ole vanhuuden turva. Eläke- ja hoivaratkaisujen jälkeen voi lapsetonkin katsoa turvallisesti tulevaisuuteen. Rationaalista syntyvyyden säännöstelyä tukee halu parempaan elintasoon ja varsinkin halu taata lapsille parempi tulevaisuus. Parempi tulevaisuus on pidentänyt opintovaihetta ja nostanut ensisynnyttäjien ikää. Toteutusta ovat edesauttaneet ehkäisyvälineet. 

Suomen vuoden 2010 hedelmällisyysluku oli itse asiassa eurooppalaisittain korkea. Irlanti ja Ranska olivat edellä ja naapurimaa Ruotsin kanssa oltiin samalla tasolla. Saksassa, monessa Etelä- ja Itä-Euroopan maassa luvut olivat alempia. Nyt Suomi on siirtymässä tähän alempaan sarjaan. Eurooppa enempää kuin Suomikaan ei ole väestöllisesti omavarainen. 

Voitaisiinko syntyvyyttä kohottaa nykytasosta. Jos lapsia syntyisi viisituhatta enemmän vuodessa, työvoimaa olisi varovastikin arvioituna reilusti yli satatuhatta enemmän silloin, kun ensimmäinen ”uussuuri” ikäluokka siirtyy eläkkeelle. 

Historiasta saa ajatukselle jonkinlaista tukea. Syntyvyys kääntyi hienoiseen nousuun 1970-luvulla samaan aikaan kuin perhepolitiikaa vahvistettiin. Toisiaan seurasivat vanhempainrahakauden merkittävä pidentäminen, päivähoidon laajentaminen, kotihoidon tuki, hoitovapaa ja tuntuva lapsilisien nostaminen. Kun ottaa huomioon panostuksen massiivisuuden, tulos näyttää aika laihalta. Aina aika ajoin hedelmällisyysluku vajosi lähelle vuoden 1973 pohjalukua ja nousi lopulta vuonna 2010 tasolle, jossa oltiin vuonna 1970. 

Tutkimuksista välittyy enimmäkseen käsitys, ettei perhepoliittisilla keinoilla voida syntyvyyttä juurikaan nostaa. Tukitoimilla voidaan kyllä vaikuttaa syntyvyyden ajoituksiin. Julkinen kohina perhepoliittisen uudistuksen ympärillä voi nopeuttaa perheen aikataulua. Näyttää, kuin tuloksia olisi tullut. Perheiden lopullinen lasten määrä ei kuitenkaan kasva. Sellaista nykimistä voi havaita Suomenkin 50 viimeisen vuoden hedelmällisyysluvuissa. 

Voitaisiinko tehdä jotain edes kahdeksan viime vuoden yhtämittaisen alamäen oikaisemiseksi. Mikä on kääntänyt kelkan suunnan. Perhepolitiikkaan on käytetty sama BKT:n suhteutettu osuus eli 3 %. Osuus ei ole kasvanut, mutta ei myöskään laskenut. Mieleen tulee taantuma. 

Lyhytaikaisella taantumalla voi olla syntyvyyttä kohottava vaikutus. Silloin lasten hankkimiseen on hyvä tilaisuus, kun työmarkkinoilla ei ole vetoa. Näin kävi 90-luvulla ja ehkä se selittää sen, että yhtäjaksoinen syntyvyyden nousu jatkui 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla. Vastaavasti voisi ajatella, että kahdeksan laskevan vuoden takana on taantuman pitkittyminen. Jos näin olisi, syntyvyyslukujen pitäisi jo nousta. Siitä ei ole ainakaan vielä viitteitä. 

Selityksenä voivat olla muuttuneet arvostukset ja määrittelemätön epävarmuus, johon yhdistyvät taloutta ja ajankäyttöä koskevat toiveet. Esimerkiksi joustavampi mahdollisuus määritellä työaikojen pituutta ja jaksottumista voisi helpottaa monen perheen arkea. Ehkä maapallon liikakansoitus on vaikuttanut päätöksiin. Kaikkiaan koulutetut vanhemmat saattavat asettaa vanhemmuudelle kovempia vaatimuksia kuin edelliset sukupolvet. Näitä perusteita ei ole syytä ryhtyä tuomaroimaan.

Jos muutosta halutaan, keskustelun sävyn ainakin tulisi uudistua. Nyt keskustelussa ovat korostuneet lasten hoidosta aiheutuvat menetykset eläkkeissä ja työuralla. Huolena on ollut, miten minimoidaan lapsesta aiheutuva haitta työmarkkinoilla. Perhepolitiikka on työ- ja tasa-arvopolitiikkaa. Huomio tulisi kiinnittää siihen, mitä myönteistä lapsista seuraa. Lapset tuovat elämään uuden ulottuvuuden, joka tarjoaa ainutkertaisia immateriaalisia palkkioita. Se on vaihtoehto, joka pitäisi hyväksyä arvostettuna elämäntapana sellaisenaan.

                                                                           - o -

Mitä tästä kaikesta pitäisi päätellä. Iso kuva on selvä. Eurooppalaiseen mielenmaisemaan ei kuulu korkea, ei edes väestön määrän samana pitävä syntyvyys. Suuretkin muutokset ovat mahdollisia, mutta silloin puhutaan arvojen vallankumouksesta. Sellaisesta ei ole merkkejä. Olemme väestöllisen omavaraisuutemme menettänyt maa ja maanosa. Tulevaisuutemme turva on positiivinen muuttovirta.

Perhepolitiikalla voi olla vaikutusta syntyvyyteen. Ne perhepoliittiset toimet, joita julkisuudessa pyöritellään, eivät kokemustiedon perusteella yleiskuvaa olennaisesti muuta. Tarvitaan jotain järisyttävämpää kuin vanhempainrahakauden venytys ja uusi jaksotus, johon sitä paitsi liittyy kotona hoitamismahdollisuuksien kaventaminen. On pysähdyttävä sen tosiasian äärelle, että lapset ovat lapsia. Turvallinen lapsuus vaatii yhdessäoloa. Yhdessäoloon tarvitaan aikaa. Aurinko kiertää yhtä nopeasti tai hitaasti lapsiperheitä kuin lapsettomia. Yhdessäolon vaatima aika on otettava jostain. Vaikka työstä.

Uusia elementtejä alueiden kehittämiseen

Perjantai 26.10.2018 - Silja Hiironniemi

Suuret kaupungit vastaan maakunnat

A-Studiossa käsiteltiin 17.10.2018 seutukaupunkeja. Keskustelemassa olivat kunta- ja hallintoministeri Anu Vehviläinen ja aluetilastojen kuvaajana tunnetuksi tullut VTT Timo Aro. Keskustelu sujui sopuisasti siihen nähden, miten aluekehittämisen eri osa-alueita on tämän vuoden aikana aikaisemmin käsitelty.

Hallituksen maakunta- ja soteuudistuksen valmistelu käynnisti kaupungeista ja kaupungistumisesta kiivaan keskustelun, jossa kaupungistuminen ja maakunnat asetettiin vastakkain. Helsingin ylipormestari Jan Vapaavuori julisti, että maakuntauudistusta ei tule, ja kokosi Suomen 21 suurinta kaupunkia yhteen C21- kaupunkirintamaksi korostamaan suurten kaupunkien merkitystä Suomen kehittymisessä. Maakuntia pidettiin ”keinotekoisina hallinnollisina alueina”.

Elokuussa 2018 kärjistyi YLEn kyselyn pohjalta aluekeskustelu Suomen asuttuna pitämisestä. Siinä suomalaisten enemmistö asettui koko Suomen asuttuna pitämisen kannalle. Tämä ei ollut kaikille mieleen. Kysymyksenasettelua kritisoitiin perusteella, ettei koko Suomi ole asuttu eikä ole koskaan ollutkaan (Timo Aro HS 23.7. ja Suomen Kuvalehti 10.8.). Koko Suomen kaikki 1x1 km ruudut eivät todellakaan ole asuttuja, kuten Aro on tilastoilla osoittanut. Mutta siitähän ei kyselyssä ollut kysymys. Kyselyn tulos osoitti yksinkertaisesti sen, että suomalaiset haluavat, että Suomessa on mahdollisuus asua ja valita asuinpaikkansa eri puolilta maata. Tämä puolestaan edellyttää, että alueella on saatavilla koulutusta, työtä ja palveluja.

Näytti jo siltä, että kaupunkien ja maaseudun tai suurten kaupunkien ja muun Suomen vastakkainasettelu vain kärjistyy. Keskusteluun on kuitenkin tullut mukaan myös uusia elementtejä.

Seutukaupungit on tunnistettu ja niiden merkitys löydetty

Lue lisää »

Kysymys on perhevapaauudistuksesta

Perjantai 12.10.2018 - Leo Suomaa

Seuraavan hallituksen ohjelmasta tiedetään sen verran, että se sisältää perhevapaauudistuksen.

Perhevapaauudistuksen ainekset ovat pöydällä kaikkien nähtävänä. Keskustelua käydään vanhempainvapaakuukausista, joita on vähintään 13 ja enintään 18. Niistä sommitellaan ratkaisu, joka lisää ainakin isien perhevapaita, jos perheet haluavat käyttää kaikki mahdolliset vapaansa. Lisäksi tiedetään, että uudistus tehdään joko kustannusten määrää lisäämättä tai niitä vain vähän lisäten.

Lue lisää »

Teknologian vauhdittama globalisaatio nostaa uudet mahtitekijät maailmantalouteen

Sunnuntai 7.10.2018 - Kalle Laaksonen

Termi globalisaatio syntyi vasta 1990-luvulla. 1990-luvulla alkoi kuitenkin jo globalisaation toinen vaihe. Tavarakauppaa - globalisaation ensimmäistä vaihetta - maat ja kansat ovat harjoittaneet vuosituhansia. Toinen vaihe, jota vauhdittaa teknologian kiihkeä edistyminen, merkitsi tiedon ja tuotannon maantieteellisten esteiden poistumista. Samalla se nosti uudet mahtitekijät maailmantalouteen.

Nykyinen, todennäköisesti murtumassa oleva kansainvälinen taloudellinen järjestys, instituutiot ja käyttäytymisnormit, luotiin heti toisen maailmansodan jälkeen. Uusi järjestys oli vastaus 1920- ja 1930-luvuilla koetulle epäjärjestykselle ja keskinäiselle kauppapoliittiselle kamppailulle, joka osaltaan johti maailmansotaan.

Järjestys luotiin Yhdysvaltojen johdolla. Instituutiot koostuivat kolmesta tärkeimmästä organisaatiosta; Kansainvälisestä valuuttajärjestö IMF, Maailmanpankki sekä GATT-sopimus. Viimeksi mainittu edisti vapaakauppaa. GATT-sopimus muutettiin vuonna 1994 Kansainväliseksi kauppajärjestöksi WTO:ksi.

YK:n toimesta järjestettiin 1990-luvulla monta mittavaa konferenssia, joissa tarkasteltiin kansainvälisen muutoksen hallintaa. Yhteinen nimittäjä oli global governance, eli globaali hallinta. Keskinäisriippuvuus oli päivän sana. Ajateltiin, että yhteistyöllä ja yhteisillä tavoitteilla päästään kehitystavoitteisiin ja kestävään kehitykseen.

Globalisaatiota edistivät politiikkamuutokset ja teknologian läpimurrot ja tekniikan häikäisevä kehitys. Informaatio- ja kommunikaatioteknologia teki parissa vuosikymmenessä koko maailmasta yhteiset markkinat. Tieto, pääomat ja osaaminen kulkevat nyt valon nopeudella ja hakeutuvat parhaiten tuottaviin paikkoihin ja kombinaatioihin. Myös tuotantoketjut muistuttavat verkostoa.

Kaupan ja tuotannon fyysiset rajat madaltuivat. Myös kauppapoliittiset rajat kaatuivat, kun Kiina, Intia ja monet muut maat muuttivat talouspolitiikan suuntaa.  Neuvostoliitto hajosi ja irtautuneet maat alkoivat integroitua länteen.

Kiinan talouskasvu hallitsee nyt maailmaa. Vuosille 2017 – 2019 tehtyjen ennusteiden mukaan Kiinan talouskasvu kattaa 35 % maailmantalouden kasvusta, Yhdysvaltojen 18 % ja Intian sekä Euro-alueen kumpikin 8 %. Tämä geopoliittinen muutos on yksi syy muutospaineisiin länsimaiden sisäpolitiikassa.

Samalla, kun globalisaatio voimistui, alkoi myös hajaannus. On siirrytty kahdenvälisiin, suppeampia maaryhmiä koskeviin sopimusneuvotteluihin. Suomen puolesta asiaa hoitaa Euroopan unioni. EU:lla on kauppapolitiikassa ns. kompetenssi. EU on neuvotellut kahdenväliset sopimukset mm. Kanadan ja Japanin kanssa. Neuvottelut jatkuvat Etelä-Amerikan kauppajärjestön Mercosurin kanssa.

Eri maiden sisäpolitiikan muutosta vauhditti ihmisten kokemus siitä, että globalisaatio on syy heidän taloudellisiin ongelmiinsa. Tuotanto siirtyy uusiin maihin ja kilpailu kiristyy. Palkkoja ei sen vuoksi voi nostaa entiseen tahtiin. Varsinkin teollisuusmaiden matala- ja keskituloisten tulojen kasvu on ollut vähäistä. Globalisaatiosta tuli syntipukki. Samaan aikaan pääomamarkkinoilla ja yrityksien korkeassa asemassa olevat voivat kuitenkin nostaa tulojaan reippaasti.

Talous toimii pääomien ehdoilla. Teollisuusmaiden keski- ja matalatuloisten jääminen ainakin suhteellisesti jälkeen herättää katkeruutta ja syytöksiä globalisaatiota kohtaan. Huomaamatta jää, että teknologian kehityksen ja globalisaation ansiota on, että inflaatio on ollut matala viimeiset parikymmentä vuotta. Saamme kaikki televisiomme aikaisempaa halvemmalla.

Ihmisten tyytymättömyyden saumaan ovat iskeneet erilaiset nationalistiset liikkeet ja poliitikot. Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump on huippuesimerkki. Häntä ei kiinnosta kauppateorioiden lupaama win-win-kehitys. Trump katsoo maailmaa nollasummapelin lasien läpi. Kun minä voitan, jonkun on hävittävä. Amerikan pitää aina voittaa. Make America great again. Trumpin YK:ssa syksyllä 2018 pitämässä puheessa tyrmättiin lähes kaikki monikansalliset yhteistoimintamuodot.

Yhdysvallat on edelleen niin suuri talous (lähes 20 000 miljardia dollaria), että maan suunnanmuutos heijastuu jokaiseen muuhun talousyksikköön maailmassa. Luodut instituutiot murtuvat ja menettävät merkitystään. Mitä tulee tilalle ja mitkä ovat seuraukset? Trumpin kauden jälkeen – oli se vaikka vain neljä vuotta – paluuta entiseen ei ole.

Amerikkalaiset globaalit yritykset Google, Microsoft, Facebook, Apple, Amazon jne., hallitsevat tällä hetkellä mielen maisemaa maailmanlaajuisesti. Yhdysvaltojen panostus vaadittavaan tieteelliseen tutkimukseen ja tuotekehitykseen on kuitenkin jäämässä jälkeen. Kiina ja Intia ovat nousevia mahteja näilläkin aloilla.

Kiinan on jo saavuttamassa Yhdysvaltojen käyttämät määrärahat tutkimukseen ja tuotekehitykseen. Vuonna 2014 Yhdysvaltojen panostus tutkimukseen ja tuotekehitykseen (T&K) oli noin 460 miljardia dollaria, kun vastaava luku Kiinassa oli 375 miljardia[1]. USA on vielä edellä, mutta olennaista on nopeus, millä Kiina nousee. Vuosituhannen alussa Kiinan panostus T&K-menoihin oli vain muutamia miljardeja dollareita.

Kiinassa yli 2 miljoonaa nuorta opiskelee teknisiä tieteitä eikä ole oletettavaa, että he jäisivät työttömiksi. 2020-luvulla Kiina ohittanee USA:n innovaatioissa ja teknisten tieteiden kehitystyössä. Samalla Washingtonin konsensuksen sijaan aletaan puhua Pekingin konsensuksesta.  Kiinan noudattama talouspolitiikka saa seuraajia länsimaiden sijasta. Mahtimaiden asemat vaihtuvat. Edessä on Aasian vuosisata.

Sama virsi uudestaan

Torstai 6.9.2018 klo 8.41 - Markku Lehto

Olimme Tauno Ruuskan kanssa tohkeissamme laadittuamme selvityksen vajaatyökykyisten työllistymismahdollisuuksista. Havaitsimme muun muassa, että mielenterveys- ja päihdeongelmat ennakoivat muita vajaatyökykyisyyden syitä todennäköisemmin lyhyitä työsuhteita. Olimme myös huolissamme kuntoutusprosessien katkeiluista ja kuntoutuksen irrallisuudesta työelämästä. 

Siitä on 46 vuotta. Emme luultavasti olleet ensimmäisiä havaintojen tekijöitä, mutta emme ainakaan viimeisiä. Havainnot on tehty ja kerrottu uudestaan ja uutisina vuosi toisensa jälkeen. Termit ovat muuttuneet.

Vastaavia löytyy köyhyydestä, syrjäytymisestä, yksinäisyydestä, heitteille jätöstä, päihteiden käytöstä, hoitojonoista ja tietokatkoista. Miten on mahdollista, että samat jutut toistuvat, vaikka maahan on tällä välin rakennettu terveyskeskusten ja peruskoulujen verkosto, kattava työterveyshuolto ja sosiaaliturva. Lääkäreiden määrä on moninkertaistunut, hoitajia, sosiaalityöntekijöitä ja opettajia on enemmän kuin koskaan ja sosiaalimenot ovat absoluuttisesti ja suhteellisesti aivan toisella tasolla.

Tavallinen vastaus on todeta, että tavoitetaso nousee. Asioihin on saatu korjauksia, mutta hetken päästä halutaan entistä parempaa. Ongelmat ovat vaikeita, niitä korjataan pala kerrallaan. Tuloksia paremmasta elämästä on esittää. Elinikä on pidentynyt, koulutustaso on kohonnut ja köyhimmätkin voivat paremmin. Suomalaiset ovat onnellisia. Takana on menestystarina.

Mutta onko tämä selitys riittävä. Olisiko myös niin, että olemme aliarvioineet ne prosessit, jotka synnyttävät ongelmia. Tavoitteemme ovat ristiriitaisia ja epärealistisia. 

Lue lisää »

Työhyvinvointia kapeasti tai laveasti

Torstai 9.8.2018 - Leo Suomaa

Tiettyjen tunnusmerkkien perusteella voidaan sanoa: tällä työpaikalla on työhyvinvointia, tämä on työhyvinvointityöpaikka. Työhyvinvointia luodaan työhön, työyhteisöön ja työympäristöön kohdistuvilla toimenpiteillä. Jopa 91 prosenttia suomalaisista HR- ja liiketoimintajohtajista sekä asiantuntijoista vastasi kyselyyn kokevansa työhyvinvoinnin tuottavuuden lähteenä tärkeäksi tai erittäin tärkeäksi teemaksi.  Samojen vastaajien mielestä Suomessa valmiudet vastata työelämän muutoshaasteisiin ovat kuitenkin heikommat kuin muualla.

Lue lisää »

Miltä tuntuu?

Tiistai 24.7.2018 - Leo Suomaa

Työ- ja elinkeinoministeriön Työelämä 2020 -hanke, Suomalaisen Työn Liitto, Työterveyslaitos ja Business Finland teettivät keväällä 2018 Kantar TNS Oy:llä kyselytutkimuksen. Sen tulosten mukaan parin viime vuoden aikana ilmaistu luottamus esimiehiin ja työnantajaan on vähentynyt. Ennusteiden mukaan 15 prosenttia suomalaisista työpaikoista katoaa reilun kymmenen vuoden kuluessa. Useimpia ihmisiä ei kuitenkaan kiinnosta, mitä tapahtuu yleisellä tasolla, vaan päällimmäisenä on huoli: Mitä tämä merkitsee minun kannaltani? Voinko odottaa uutta aikaa toivossa ja luottamuksessa? Yleisillä ja erityisillä luottamusta lisäävillä toimenpiteillä uhat voidaan ja kannattaa kääntää mahdollisuuksiksi.

Lue lisää »

Paikalliset työehtoneuvottelut

Torstai 12.7.2018 - Leo Suomaa

Jos joku tosissaan tavoittelisi paikallista sopimista, hän tekisi siitä konkreettisen ehdotuksen. Pelkästään toistamalla asia ei etene. Paikallinen sopiminen toteutuu, jos on toteutuakseen vain, jos sille on sekä kysyntää että tarjontaa. Pelkkä markkinointi ei riitä.

Lue lisää »

Avaus ja yleinen linja

Torstai 5.7.2018 - Leo Suomaa

Käytännössä on katsottu, että sovittelussaan valtakunnansovittelija on jollakin tavalla sidottu noudattamaan työmarkkinoilla syntynyttä yleistä linjaa. Tuskin valtakunnansovittelija kuitenkaan asettuisi poikkiteloin, jos osapuolet yhteisen tahtonsa mukaisesti, mutta yleisestä linjasta poiketen, pyrkisivät liittokierroksella esimerkiksi kuromaan umpeen naisten ja miesten palkkaeroja. Mutta muodostuuko liittokierroksella yleinen linja silloin, kun kierroksen avaava ala tekee sopimuksen vai vaikkapa vasta sitten, kun pari seuraavaa sopimusta on linjassa sen kanssa?

Lue lisää »

Tällä kertaa tekoälyajan näköaloja

Perjantai 29.6.2018 - Leo Suomaa

Tekoälyajan työtä on selvitetty työryhmässä ja tulokset on julkaistu otsikolla Tekoälyajan työ. Mitä vaikutuksia tekoälyllä on tai voi olla. Etualalle ovat nousseet huolen aiheet. Tekoälyn avaamien mahdollisuuksien maalailu jää työryhmän muistiossa vähälle. Tekoäly – ilmeneepä se sitten tekojärkenä, tekotunteena, tekoluovuutena tai esimerkiksi tekovastuuna – meillä on, mutta kansallisen luottamusloikan tarpeellisuus voidaan tiivistää yhdeksi virkkeeksi: Liki mahdoton olisi tilanne, jossa väestön enemmistö kokisi asemansa heikentyvän.

Lue lisää »

Taistelu työehtojen yleissitovuuden purkamisesta

Tiistai 19.6.2018 - Leo Suomaa

Talouselämä 23/2018 julisti, että taistelu työehtojen yleissitovuuden purkamisesta on alkanut.

Yleissitovuuden purkaminen voi tarkoittaa erilaisia pyrkimyksiä.

On hyvä nostaa pöydälle myös se, mistä ainakin on kysymys Talouselämän kuuluttamassa taistelussa työehtojen yleissitovuuden purkamisesta.

Lue lisää »