Hyvinvoinnin juuria ja tulevaisuutta

Mihin väestöpolitiikka tarvitaan?

Maanantai 30.11.2020 klo 14.29 - Markku Lehto

Kiinnostus väestöpolitiikkaan heräsi 1900-luvun alkupuolella. Syynä oli syntyvyyden jyrkkä aleneminen. Suuret ikäluokat näyttivät häivyttävän tuon huolen. Vuonna 1964 ilmestyneessä Yhteiskuntatieteen käsikirjassa väestökysymykset olivat vielä painokkaasti esillä. Väestöpolitiikasta kirjoittanut V.J. Sukselainen asemoi väestöpolitiikan muiden politiikan lohkojen ponnistuspohjaksi: ”väestön määrää ja laatua koskevat kysymykset muodostavat ikään kuin rungon, jonka ympärille yhteiskuntapolitiikan tärkeimmät haarat ryhmittyvät”.   

Tästä voi päätellä, että väestöpolitiikan tavoitteena on sellainen väestön määrä ja jakautuma, joka parhaiten vastaa yhteiskunnan keskeisiin pyrkimyksiin koskivatpa ne taloutta, sosiaaliturvaa tai kulttuuria. Väestöpolitiikan ja muiden politiikan alueiden välillä vallitsee molemmin puolinen riippuvuus. Väestön kehitys vaikuttaa siihen, miten yhteiskunnan taloudelliset, sosiaaliset ja henkiset tavoitteet toteutuvat, mutta myös toisin päin: näiden tavoitteiden toteutuminen vaikuttaa väestön kehitykseen.

Mitä uutta ja merkittävää väestöpolitiikka voisi tuoda keskusteluun? Väestöpoliittisen tarkastelun ylivoimaisesti tärkein ominaisuus on katseen ulottaminen pitkälle menneisyyteen ja pitkälle tulevaisuuteen. Siinä suhteessa se poikkeaa dramaattisesti talous- ja hyvinvointipolitiikasta, jossa keskustellaan yleensä vuosikvartaaleista ja budjettipäätöksistä, lähimmän puolen vuoden tai vuoden aikana odotettavista muutoksista.

Politiikkaan tulee toisenlaista syvyyttä, kun ymmärretään päätösten kauaskantoisuus. Syntyvyys ja kuolleisuus viime vuosisadan alussa määritteli niiden ikäluokkien suuruuden, joiden lapset nyt ovat siirtymässä vanhustenhuollon asiakkaiksi. Viimeksi mainittujen lastenlapset ovat astuneet tai astumassa työmarkkinoille ja olosuhteet, jossa heidän vastikään syntyneet ja piakkoin syntyvät lapsensa kasvavat ja kehittyvät vaikuttaa siihen, millaisia ikäluokkia syntyy 2050- luvulla ja millaisia eläkepäiviä nämä 1900-luvun alussa syntyneiden lastenlastenlastenlapset viettävät 2100-luvulla.

Toinen merkittävä ero muihin politiikan lohkoihin syntyy siitä, että väestön määrää ei tarkastella annettuna. Väestökehitykselle asetetaan tietoisesti tavoitteita. Ne koskevat kolmea väestön muutoksiin vaikuttavaa tekijää, syntyvyyttä, kuolleisuutta ja muuttoliikettä. Kaikkiin niihin liittyy haasteita, joista osa perustuu tietojen puutteeseen, osa moraalisiin näkökohtiin ja osa ilmiöön liittyviin tunnetekijöihin.

Syntyvyyden alenemisen syistä tiedetään paljon, mutta paljon on edelleen avoimia kysymyksiä. Vastausta kaivataan muun muassa kysymyksiin, miksi lapsettomuus on lisääntynyt, miksi niiden nuorten osuus kasvaa, joiden suunnitelmiin ei kuulu lapsia ja miksi yli puolet 30-34 vuotiaista peruskoulun käyneistä on vailla avo- tai aviopuolisoa. Selittääkö näitä pitkä taantuma ja kohonnut työttömyys, voimakas muuttoliike tai kiihtynyt keskustelu lasten ja työuran välisestä ristiriidasta? Vai onko selitystä haettava ”maailmantuskasta”, epäuskosta tulevaisuuteen, jossa vaanivat väestön kasvu ja ilmaston muutos?

Tietokaan ei ratkaise arvokysymyksiä. Vuosien mittaan on kiistelty vanhempien ja yhteiskunnan velvollisuuksista ja oikeuksista. Yhtenä pienenä esimerkkinä on isien rooli. Kyselytutkimusten mukaan lapsiperheet toivovat perhepolitiikan joustavan perheen elämäntilanteen mukaan, jolloin perhepoliittiset etuudet suhtautuvat neutraalisti siihen, kumpi ja koska vastaa lapsen hoidosta. Perhe- ja tasa-arvopolitiikan tavoitteena on etuuksia kiintiöimällä myötävaikuttaa siihen, että isien osallistuminen lasten hoitoon yleistyy.

Arvot ja hyödyt joutuvat todelliseen testiin, kun pitäisi puuttua megatrendeihin. Tilastoista näkee suoraan, että mitä kaupungistuneempi alue, sitä alhaisempi ikävakioitu syntyvyys, alhaisimpana Helsinki. Väestön keskittyminen suurimpiin kaupunkeihin ei ole turvannut yhteiskunnan elinvoimaisuutta ja uudistumista. Kaupungistumiselle on etsittävä uusi sisältö. Ennestään tiiviin asutuksen tiivistäminen ei vaikuta viisaalta, jos tähdätään lapsiperheille viihtyisään elinympäristöön. Etätyö voi muuttaa asumisen preferenssejä, jos vaihtoehtojen kehittelyyn paneudutaan vakavasti.

Väestön määrää on tasapainottanut se, että syntyvyyden rinnalla kuolleisuuskin on alentunut. Elinikä on pidentynyt ja toimintakykyisiä vuosia on tullut vastaavasti ainakin yhtä paljon lisää. Tämä myönteinen kehityskulku jatkunee edelleen. Sen sisällä on nähtävissä huolestuttava eriarvoisuus. Sosioekonominen asema ja koulutustaso määrittelee elämän pituuden. Heikoimmassa asemassa oleva viidennes ei ole päässyt nauttimaan pidentyvästä elinkaaresta. Elämäntapasairaudet selittävät erosta merkittävän osan. Tarkempia tietoja tarvitaan, mutta tiedon täydentäminen ei riitä. Elintapoihin puuttuminen herättää tunteisiin menevän keskustelun vapauksista ja oikeuksista eikä ole kovin suosittu politiikan kohde.

Vielä voimakkaammin tunteet nousevat pintaan maahanmuutosta puhuttaessa. Se on tuttua muuallakin maailmassa, mutta erikoista on sen puhuttelevuus Suomessa, jossa maahanmuuttajien määrä on edelleen pieni. Keskustelu järjestelmällisestä työperäisestä maahanmuutosta ei ole alkanut ja vaikealta sen aloittaminen näyttää edelleen. Aleneva väestönkehitys koskee yhä useampia maita. Kilpailu osaajista kiristyy. Sitä huolimatta täällä keskitytään kinastelemaan vain turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten asemasta. Keskustelijoiden on tarpeen muistaa perusasia: Suomessa kuolee vuosittain enemmän ihmisiä kuin syntyy.

Tiedon puutteesta sekä arvojen ja tunteiden aliarvioimisesta on kysymys myös silloin, kun ei ymmärretä kulttuurien kerrostumia ja kulttuuriviiveiden ajatusta ohjaavaa vaikutusta. Sotavuosien kahta puolta syntyneet kuljettavat mukanaan perinteitä lapsuudestaan, jota värittivät heidän vanhempiensa lapsuuden muistot 1900-luvun alkupuolelta. Vänrikki Stoolin tarinat, Välskärin kertomukset ja Maamme-kirja muovasivat kuvaa yhteiselon säännöistä. Nyt murrosiässä olevat nuoret ovat syntyneet maailmaan, jossa todellisuus elää biteissä ja voi näyttäytyä kaikissa mielikuvituksen muovaamissa muodoissa. Kaikille näille mielikuville ja niiden edustajille pitää löytyä tilaa elää ja tulla toimeen keskenään.

Tavallaan väestöpolitiikka asettaa päättäjät rehellisyystestiin. Kaikki ovat huolissaan väestökehityksestä. Kyllä, mutta ollaanko valmiita tekemään tarvittavat päätökset? Rohjetaanko arvioida uudelleen perhe- ja asuntopolitiikkaa, kaavoitusta, alue- ja yhdyskuntapolitiikkaa, terveydenhoitoa, koulutuspolitiikkaa, kotouttamistoimia, työvoimapolitiikkaa, verotusta ja aktiivista maahanmuuttopolitiikkaa? Jos näihin vastaa myönteisesti, on tingittävä joistakin muista hyvistä pyrinnöistä.

Väki loppuu - saako tänne tulla?

Keskiviikko 28.10.2020 klo 12.14 - Markku Lehto

Syntyvyys ei Suomessa ole riittänyt turvaamaan väestön määrää enää 50 vuoteen. Viimeiset kymmenen vuotta syntyvyysluvut ovat vajonneet järjestelmällisesti alaspäin. Sama koskee koko Eurooppaa. Syntyvyys alittaa uusiutumistason kaikkialla. Enemmistö suomalaisista lapsiperheistä ei usko suurienkaan tukien korotusten vaikuttavan lasten määrään. Vaikka tarjolla ei ole yhtään järkevää perustelua, jonka mukaan syntyvyys nousisi tasolle, joka turvaa väestön ja työvoiman määrän pysymisen entisellään, tilanne ei tunnu moniakaan vaivaavan.

Huolettomuutta on ylläpitänyt se, että väestön määrä on kaikesta huolimatta kasvanut. Siihen on johtanut muuttovoitto, pitkään vallinnut edullinen ikärakenne ja kuolleisuuden aleneminen. Tämä yhdistelmä on samalla muuttanut väestörakenteen. Kuolleisuuden aleneminen yhdessä suurten ikäluokkien kanssa kasaa väkeä ikärakenteen yläpäähän. Väestöpyramidi on muuntunut väestötolpaksi. Pohjalla oleva  0-4 -vuotiaiden määrä on kapeampi kuin 70-74 -vuotiaiden määrä. Vuosi vuodelta tuo 0-4 -vuotiaiden kohortti kapenee, uusia jäseniä ei tule ikäluokkaan. Sata vuotta sitten vastaavassa ikäluokassa oli yli satatuhatta lasta enemmän — ja maassa 2,5 miljoonaa asukasta vähemmän.

Työikäisen väestön määrä on alentunut jo kymmenen vuotta. Eläkeläiset ovat pitäneet kokonaisväkiluvun kasvusuunnassa, mutta ensi vuosikymmenellä sekin lähtee luisuun. Eläketurvakeskuksen laskelmat osoittavat, että seuraukset tuntuvat rankasti työmarkkinoille nyt tulevien ikäluokkien eläkemaksuissa. Jos muuttovoitto on 5 000 henkeä vuodessa eli nykytasolla, 60 vuoden kuluttua TyEL-eläkkeiden osuus palkkasummasta nousee 26 prosentista 40 prosenttiin. Muuttovoiton viisinkertaistuminenkaan ei estäsi maksun nousua, mutta kohtuullistaisi sen 33 prosentin tasolle ja vauhdittaisi taloudellista toimeiliaisuutta. Miksi kaikki lailliset kriteerit täyttävästä maahanmuutosta on vaikea käydä poliittista keskustelua?

Tavanomaisin maahanmuuttoa koskeva vastaväite lähtee siitä, että ensin on työllistettävä kotimaassa jo asuvat. Työmarkkinat eivät kuitenkaan toimi näin. On työvoimapulasta kärsiviä aloja, joille ei näytä löytyvän tulijoita. Työvoiman tarjonnan monipuolistaminen antaa uutta puhtia taloudelle ja sitä kautta kasvattaa työvoiman kysyntää. Tätä on ilmeisen vaikea pukea poliittisesti puhuttelevaan muotoon. On paljon helpompi maalata ikäviä kuvauksia työnsä menettävistä kelpo suomalaisista.

Toinen vastaväite perustuu havaintoihin, joiden mukaan maahantulijoiden työttömyysaste on korkeampi. Tätä punnittaessa on otettava huomioon, että tulijoista selvästi suurempi osa on työikäisiä kuin kantaväestöstä ja ennen kaikkea se, että paljon riippuu siitä, miten tulijat valitaan ja miten maahantulo ja työllistäminen järjestetään. Hyvä tulos vaatii vaivannäköä. Vaivaa nähdään kotimaassa syntyneenkin kouluttamisessa ja työmarkkinoille saattamisessa.

Tämän aihepiirin ympärille on muodostunut ainakin kolme leiriä. Yksi epäilee muut Se näkyy maahanmuuttoa koskevissa asenteissa. on mukana tulevia sivuvaikutuksia ja suhtautuu avoimen torjuvasti maahanmuuttoon kaikissa muodoissa. Toinen olisi halukas ottamaan vastaan työmarkkinoille helposti siirtyviä, hyvin koulutettuja tulijoita. Kolmas leiri tuntee syvää huolta sorretuista ja keskittyy pakolaisten ja turvapaikan hakijoiden maahan ottamisen. Näistä ensimmäinen ja viimeinen ovat usein julkisuudessa ruokkimassa toisiaan väitteillään ja vastaväitteillään. Miksi valikoivaa maahanmuuttoa kannattavat ovat hiljaa, eivätkö he usko asiaansa? Epäilevätkö he, etteivät suomalaiset työmarkkinat vedä puoleensa muualta tulevia osaajia ja ettei suomalainen luonto ja kulttuuri voi houkutella?

Kun ottaa huomioon suomalaisen yhteiskunnan maailmalla osakseen saaman myönteisen huomion, jää kummastelemaan, mistä uskon puute johtuu. On totta, että ilmasto ja kieli asettavat tulijan koetukselle. Mutta tosiasia on, että noiden puutteiden vastapainona on paljon enemmän positiivista. Vakaa ja hyvin toimiva yhteiskunta palveluineen on monen mielestä verraton etu. Jos haluamme olla menestyvien kansojen joukossa vielä viidenkymmenen vuoden päästä, on puheisiin löydettävä uudet nuotit.

Sekään ei riitä, että uskoo muutoksen mahdollisuuteen. Tarvitaan myös uskallusta. Valikoivan maahanmuuton puolesta puhujaa ilmeisesti kalvaa pelko kahden rintaman hyökkäyksestä. Toiset syyttävät rajojen avaamisesta ja toiset eettisten näkökohtien unohtamisesta. 

Miksi tämä onnistuu muualla? Kanada mainitaan usein esimerkkinä. Siellä määritellään vuosittainen kiintiö ja tulijat pisteytetään muun muassa iän, koulutuksen ja kielitaidon mukaan. Laadukkaan työvoiman turvaamiseksi ei tyydytä odottelemaan tulijoita, aktiivista rekrytointia harjoitetaan monissa maissa. Ulkomailla syntyneitä Kanadassa on 22 % väestöstä, Suomessa 8 %. Valikointi ei sulje pois pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden maahan tuloa. 

Kanadassa perinteet ovat toisenlaiset kuin täällä, mutta Suomessakin asenteet ovat muuttumassa. Kunnallisalan kehittämisäätiön raportin mukaan kaksi kolmesta suomalaisesta kannattaa pisteytykseen perustuvaa työperäistä maaahanmuuttoa. Onko se jäänyt poliitikoilta huomaamatta? Kova tosiasia niin Kanadassa kuin Suomessa on sama, syntyvyys on alhainen. Kanadalaiset haluavat pitää yhteiskuntansa elinvoimaisena myös tulevaisuudessa ja tehdä sen avoimesti. Eikö se ole lopulta rehdimpi ja eettisesti kestävämpi valinta kuin pelokas pään pensaassa pitäminen ja ihmeen odottaminen?