Loputtomat kihlajaiset (Siltala, 2020) on tuore kirja. Kihlauksella ei ole nykyään juridisia seuraamuksia. Sen sijaan kirjassa kerrotulla kihlauksella, tammikuun kihlauksella, on ollut, on ja lienee oleva monenlaisia seuraamuksia. Sen juoni on kerrottu työnantajien näkökulmaa valaisten ja on tavallaan hämmästyttävää, että siihen on tarvittu 400 sivua ja liitteet. Saman näkökulman kiteytti aikoinaan Työnantajain yleisen ryhmän toimitusjohtaja Lauri Saurama neljäksi sanaksi: pienet palkat ja työrauha. Toki kirja antaa sävyjä näihin sanoihin.

Tammikuun kihlaus oli kahden kauppa. Talvisodan oloissa Suomen työnantajain ja työntekijäin keskusjärjestöt, STK ja SAK, sopivat, että ne tulisivat vastaisuudessa neuvottelemaan keskenään. Siitä alkoi kehityskulku, josta kirjan lopussa todetaan, että ”useista valekuolemistaan huolimatta kolmikantakorporatismi on pysynyt sitkeästi elossa”.

Kolmikanta tarkoittaa sitä, että neuvottelupöydässä ovat sopimuksia tekemässä hallituksen, työnantajien ja työntekijöiden edustajat. Aina EU-aikaan asti suomalainen kolmikanta oli oikeastaan nelikanta, koska neuvottelupöydässä oli myös maataloustuottajien MTK. Korporatismi tarkoittaa tässä sitä, että työnantajien ja työntekijöiden järjestöt käyttävät osaa vallasta, jonka parlamentaarisessa demokratiassa pitäisi kuulua eduskunnalle tai valtioneuvostolle.

Tammikuun kihlaus ja sen myötä kolmikantakorporatismi syntyivät Neuvostoliiton ja kommunismin varjossa. Aina Neuvostoliiton loppuun saakka kolmikantaan ja sen tuloksiin vaikutti kommunismin uhka. Työnantajat ostivat SAK:n sosiaalidemokraateilta sekä työ- että yhteiskuntarauhaa tekemällä erityyppisiä keskusjärjestösopimuksia. Aikojen kuluessa tulopoliittisilla sopimuksilla alettiin sopia melkein mistä tahansa, ja SAK:n puheenjohtaja luonnehtikin kaikkien muiden asioiden paitsi ulkopolitiikan kuuluvan järjestönsä käsiteltäviksi.

Työmarkkinajärjestöjen valta on perustunut siihen, että ne ovat pystyneet sopimaan isoja asioita. Tämä Lasse Laatuselta lainattu ajatus toimii myös toisinpäin. Valta tai ainakin valtaa on siirtynyt järjestöille, koska hallituksessa ei ole pystytty sopimaan isoista asioista, tai hallitukset ovat peräti pyytäneet järjestöjen apua, kuten esimerkiksi pääministerit Lipponen ja Vanhanen heti ensi töikseen. Työmarkkinajärjestöille näin saavutettu valta on saavutettu etu, josta ne eivät ole luopuneet eivätkä ole luopumassa. Viimeksi se testattiin Sipilän hallituksen aikana ja osoitettiin sille 18.9.2015.

Työnantajien suurena linjana on ollut asioiden sopiminen SAK:n sosiaalidemokraattien kanssa. Jos työnantajat eivät saa asiasta sopimusta SAK:n kanssa, erimielisenä eduskuntaan menevä asia ratkaistaan todennäköisesti työnantajien kannalta epäedullisesti. Läpi koko kihlajaishistorian yhtenä lankana kulkee työnantajajärjestöjen epäluottamus parlamentaariseen päätöksentekoon.

Kolmikantavalmistelu, joka perustuu työmarkkinajärjestöjen kaksikantaiseen sopimiseen, varmistaa myös sen, että hallituksen kokoonpanosta riippumatta valmisteluelimissä ovat talouselämäoikeiston ja maltillisen työväenliikkeen edustajat. Aiheellinen ja edelleen jossain määrin paikkansa pitävä lienee vaikutelma, että ”Eteläranta ja SAK olivat sopineet asiat keskenään, niin kuin tosiasiassa varsin pitkälti olivatkin”.

Ei ole ollut mikään salaisuus, että, kuten on tapana sanoa, eduskunta ei saanut korjata edes painovirheitä siitä, mitä näin oli sovittu. Silti nyt luettuna Leif Salmenin kirjassa Plaza Realin kyyhkyset (Tammi, 1990) oleva virke hätkähdyttää. Hän kirjoittaa valtiovarainministeristä, joka yritti ajaa läpi lainsäädännön, ”joka olisi mahdollistanut rikosoikeudelliset toimenpiteet ’yleisestä linjasta’ poikkeavia ammattiyhdistyksiä vastaan.” Loputtomissa kihlajaisissa tätä kohtausta ei ainakaan paisutella, jos edes mainitaan.

Poliittisista puolueista työnantajat ovat kammonneet kommunisteja ja varsinkin niin sanottuja taistolaisia. Kommunisteja STK vastusti, koska he tiesivät, mitä tekivät. Keskustapuoluetta Eteläranta on vierastanut, koska työnantajakokemuksen mukaan sen edustajat eivät ole tienneet – tai ymmärtäneet? – mitä tekivät. Keskustalaisista pääministereistä tai heidän hallituksistaan kirjaan otettuja työnantajapuolen luonnehdintoja ovat ”työmarkkinakysymyksissä kokematon” ja ”’täysin ulalla’” samoin kuin arvio, että puuttui ”hyviä henkilösuhteita, järjestelmäkokemusta ja kestävyyttä”, kun taas yksi hallitus ehdotti tulopoliittista ratkaisua ”heti ensi töikseen”. Paljon puhutusta, yrityksille ja työnantajille monella tavalla myönteisestä työreformistakin Etelärannan asiamies huomautti heti ensilukemaltaan, että siinä keskusta löi kätensä p-aan; tätä havaintoa ei kirjassa kerrota. Etelänrannan katekismuksen mukaan oikeat neuvottelijat tuntee siitä, että he pyrkivät hyvään tulokseen, mutta eivät parhaaseen.

Hallitukset ovat, paitsi sota-ajan sääntelytalouden aikana, jolloin valtio määritti hinta- ja palkkatason, myös sen jälkeen sekaantuneet siihen, mikä vuosisadan lopulla tunnettiin tulopolitiikkana. Vuoden 1950 F-sopimusta on sittemmin sanavaraston laajennuttua pidetty ensimmäisenä kolmikantatupona. Vasta 1960-luvulla alettiin puhua tulopolitiikasta. Tällä vuosisadalla siitä puhuttaessa on käytetty erilaisia peitenimiä kuten esimerkiksi kilpailukykysopimus.

Järjestöjen eli STK:n ja SAK:n kypsyminen tulopolitiikkaan pohjustettiin 1960-luvun tapahtumilla. Vuosilomalain uudistus 1960 osoitti STK:lle, että kun se ei sopinut asiasta SAK:n kanssa, se sai eduskunnasta työnantajille luultavasti kalliimman uudistuksen kuin olisi saanut sopimalla. Työttömyysturva- ja eläkeuudistus olivat sitten STK:lle osoituksia siitä, että korporatistinen neuvotteluratkaisu on voitto molemmille työmarkkinakeskusjärjestöille eli STK:lle ja SAK:lle. Näiden kokemusten tuloksena vakiintui, kuten se kirjassa muotoillaan, työmarkkinajärjestöjen sivuuttamaton rooli suomalaisen sosiaalilainsäädännön rakentajina.

Kommunismin uhka oli riittävä perustelu tulopolitiikalle niin kauan kuin Neuvostoliitto oli olemassa ja SKP oli jaloillaan. Kolmikantakorporatismilla turvattiin yhteiskuntarauhaa ainakin saman verran kuin saatiin työrauhaa.  Esimerkiksi sopimuksella siitä, että työnantaja perii työntekijöiden ammattiliittojen jäsenmaksut, oli tämä tarkoitus: työnantajat arvioivat tämän lisäävän ammattiyhdistysten jäsenmäärää ja sen puolestaan vahvistavan sosiaalidemokraattien suhteellista voimaa ja vaikutusvaltaa SAK:ssa ja sen jäsenliitoissa eli heikentävän kommunistien asemia.

Mutta jo ennen Neuvostoliiton loppua ja varsinkin sen jälkeen työnantajat ovat kaiken aikaa myös epäilleet keskitettyjä työmarkkinaratkaisuja ja varsinkin tulopolitiikkaa. Loputtomat kihlajaiset on kertomus myös siitä. STK tai mikään sen seuraaja ei ole koskaan ihaillut keskitettyjä sopimuksia. Sitä paitsi työnantajakeskusjärjestössä on aina ollut erimielisyyttä: on ollut haukkoja ja kyyhkyjä ja on aina ollut vientialoja ja kotimarkkina-aloja samoin kuin suuria ja pieniä yrityksiä erilaisine tavoitteineen. STK:n ulkomaiset sisarorganisaatiot ovat jo aikoja sitten irtaantuneet keskitetyistä ratkaisuista. Monta kertaa myös Eteläranta on päättänyt, että se ei enää niitä sovi, ja silti se on taas kohta pannut nimensä paperiin.

Vaikeina tai huonoina aikoina niihin mukaan menemisellä on saatu valtiolta työnantajille yhtä ja toista hyvää samalla, kun niillä on turvattu kilpailukykyä eli pidetty työntekijöiden vaatimuksista huolimatta palkankorotukset maltillisina (ja uskottu saatavan työrauha). Hyvinä aikoina niillä on joskus vältetty valtion ikäviä toimenpiteitä samalla, kun niillä on turvattu kilpailukykyä eli pidetty työnantajaleirin sisällä palkankorotustarjoukset maltillisina (ja silti uskottu saatavan työrauha). SAK puolestaan näyttää pitäneen pitkäjänteisesti vaatimuslistallaan ehdotuksia "sosiaalipalkasta", jotka SAK on saanut sovituksi yksi kerrallaan ikuisiksi ajoiksi, mutta joista STK, toki ensin vastaan pannen ja sitten viivyttäen, on saanut vastikkeeksi kahden, enintään kolmen vuoden mittaisia sopimuksia. Työntekijäpuolen ajatuksia lukenut Jouko Siipi totesikin jo 1967, että ”suomalaiset pyrkivät ottamaan ennen etuja kuin rahaa”.

Nähtäväksi jää, onko vastedes muita kuin kahdenlaisia aikoja: huonoja aikoja ja hyviä aikoja…