Paikallinen sopiminen palkoista, lomista ja tauoista ei ole ihmeellinen asia. Monissa työehtosopimuksissa on sopimusmääräyksiä näistä asioista. Hyvin suoraviivaisesti. Paikallisten sopimusten sisällöstä työnantaja- ja työntekijäosapuolen välillä ei ole periaatteellista, sopimista estävää erimielisyyttä.
Millään työpaikalla ei voida paikallisesti sopia pakottavan lainsäädännön rikkomisesta. Ei voida, vaikka kuinka haluttaisi. Kansainvälisiin sopimuksiin perustuvan lainsäädännön tarkoituksena on suojata työntekijää. Käytännössä paikallinen sopiminen esimerkiksi palkoista tarvitsisi kivijalakseen yleissitovan työehtosopimuksen tai vähimmäispalkkalain taikka jonkin, luultavasti hyvin monimutkaisen tavan sovittaa toisiinsa niiden vaatimukset.
Mutta miten neuvottelut aloitetaan? Ketkä tai mitkä neuvottelevat paikallisesti? Saako neuvotteluissa käyttää yrityksen ulkopuolista asiantuntijaa? Kuinka sopimus kirjataan? Miten se annetaan tiedoksi niille, joita se koskee? Ketkä ovat siihen sidottuja ja miten ja mihin se heidät velvoittaa? Onko paikallisella sopimuksella jälkivaikutus? Miten käsitellään paikallista sopimusta koskevat riidat (jos niitä nyt sattuisi tulemaan)?
Näillä pääsee keskustelun alkuun, jos ja kun paikallisia neuvotteluja ja sopimuksia tavoitellaan.
Keskuskamarin toimitusjohtaja Juho Romakkaniemi aloitti Helsingin Sanomissa 16.3.2017 keskustelun vanhoista keinoista. Hänen omasta avauksestaan voidaan todeta hänen omilla sanoillaan:
- Hyvin vähän on keskusteltu keinoista. Vanhoilla keinoilla tavoite ei tule toteutumaan.
Romakkaniemen tavoitteena on kirjata paikallinen sopiminen lakiin hyvin suoraviivaisesti. Helsingin Sanomissa kerrotun mukaan se tarkoittaa, että yleissitovia työehtosopimuksia noudatettaisiin jatkossa, ellei yrityksessä tai työpaikalla ole sovittu paikallisesti toisin.
Yleissitova työehtosopimus on valtakunnallinen työehtosopimus. Erityinen vahvistamislautakunta voi vahvistaa laissa sanottujen tunnusmerkkien perusteella sopimuksen yleissitovaksi ja se julkaistaan Finlexissä. Sitä on noudatettava niidenkin alalla toimivien työnantajien, jotka eivät ole järjestäytyneet sopimuksen tehneeseen työnantajaliittoon. Nyrkkisääntönä voidaan sanoa, että jos vähintään noin puolet alan työntekijöistä on sopimuksen tehneiden työnantajien palveluksessa, sopimuksesta tulee yleissitova.
Lehdessä on esimerkkejä siitä, mistä Romakkaniemen ehdotuksen mukaan työpaikoilla voitaisiin sopia: palkat, tauot, lomat.
Paikallinen sopiminen palkoista, lomista ja tauoista ei ole ihmeellinen asia. Monissa työehtosopimuksissa on sopimusmääräyksiä näistä asioista. Hyvin suoraviivaisesti. Paikallisten sopimusten sisällöstä työnantaja- ja työntekijäosapuolen välillä ei ole periaatteellista, sopimista estävää erimielisyyttä.
Romakkaniemi haluaa kuitenkin pienen lisäyksen lakitekstiin, mikä sinänsä on vanhan ehdotuksen tai vaatimuksen toistamista. Mitä sitten lainmuutoksen jälkeen esimerkiksi palkoista voitaisiin sopia paikallisesti. Annetaan Romakkaniemen vastata:
- Jollain työpaikalla ehkä haluttaisiin leikata palkkoja 5 prosenttia, mutta korvaukseksi lisätä 0-15 prosentin tulospalkkio, joka maksetaan yrityksen tekemän voiton perusteella.
Vähäisellä työriitojen sovittelijan kokemuksellani arvelen, että tästä pohdinnastaan Romakkaniemi ohittaa turhan kepeästi ainakin sanat ”ehkä haluttaisiin”. Sitä paitsi hänen heittonsa on helppo maalitaulu ammattiyhdistysliikkeelle.
Kun Romakkaniemi ei aseta sopimiselle mitään rajoja, työntekijäpuolelta voidaan väittää, että hän tavoittelee sopimuksia vaikkapa kahden euron tuntipalkasta, kuten Helsingin Sanomissa 17.3. kerrottiin. Jokseenkin selvää on, että paikallisesti ei saa sopia esimerkiksi kiskonnantapaisesta työsyrjinnästä. Todennäköisesti ongelmia tulisi myös siitä, jos työnantaja haluaisi lain vastaisesti maksaa eri työpaikoillaan eri palkkaa samasta tai samanarvoisesta työstä.
”Ehkä haluttaisiin” liittyy kahteen asiaan.
Ensiksi, millään työpaikalla ei voida paikallisesti sopia pakottavan lainsäädännön rikkomisesta. Ei voida, vaikka kuinka haluttaisi. Kansainvälisiin sopimuksiin perustuvan lainsäädännön tarkoituksena on suojata työntekijää. Käytännössä paikallinen sopiminen esimerkiksi palkoista tarvitsisi kivijalakseen yleissitovan työehtosopimuksen tai vähimmäispalkkalain taikka jonkin, luultavasti hyvin monimutkaisen tavan sovittaa toisiinsa niiden vaatimukset.
Toiseksi, haluttaminen ilmaistaan neuvottelutarjouksella ja sen jälkeen asiaa voidaan käsitellä neuvotteluissa. Romakkaniemen ehdotuksesta puuttuu tämä osa – ja sen mukana kaikki. Miten neuvottelut aloitetaan? Ketkä tai mitkä neuvottelevat paikallisesti? Saako neuvotteluissa käyttää yrityksen ulkopuolista asiantuntijaa? Kuinka sopimus kirjataan? Miten se annetaan tiedoksi niille, joita se koskee? Ketkä ovat siihen sidottuja ja miten ja mihin se heidät velvoittaa? Onko paikallisella sopimuksella jälkivaikutus? Miten käsitellään paikallista sopimusta koskevat riidat (jos niitä nyt sattuisi tulemaan)?
Näillä pääsee keskustelun alkuun, jos ja kun paikallisia neuvotteluja ja sopimuksia tavoitellaan. Kun nämä seikat on käsitelty, hälvennevät myös Romakkaniemen mielestä absurdit pelot sanelupolitiikasta. Ennen keskustelun käymistä ei kannata arvailla sen tuloksia.
Suomessa lienee noin 80.000 työnantajayritystä. Valtaosa niistä on pieniä. Yleisen elämänkokemuksen perusteella voidaan arvioida, että useimpien yrittäjien parasta nykyistä osaamisaluetta on muu kuin työsuhteen ehdoista neuvotteleminen. Toisaalta valtaosassa työpaikoista ei ole valmiina tiettyä henkilöstön edustajaa, jonka kanssa työnantaja tai sen edustaja voisi neuvotella. Kiky-sopimuksessa sovittu työajan pidennys saadaan helposti kulumaan vaikkapa ensimmäisiä paikallisia neuvotteluja järjestellessä.
