Ammattiliittojen jäsenmäärien nykyinen väheneminen saattaa johtua osittain samasta syystä kuin niiden kasvu vuosikymmeniä sitten.

Ympäri on käyty ja yhteen tultu: nyt ei ”kukaan työpaikalla tule kertomaan jäsenyyden eduista ja kysymään kiinnostaisiko liittyä”.

Ilta-Sanomissa oli marraskuun puolivälissä uutinen, jonka muistan nähneeni jo jonain aikaisempana vuonna. Siinä muka paljastettiin jotain: ”IS paljastaa piilotetut luvut: SAK:n jäsenmäärä syöksyssä – liiton verkkosivuilla aivan eri todellisuus”. Se, mitä siinä paljastettiin, olivat EAY:lle eli Euroopan ammatilliselle yhteisjärjestölle ilmoitetut palkansaajakeskusjärjestöjen jäsenmäärät. SAK, Akava ja STTK ilmoittavat sille jäsenmäärät, joissa eivät ole mukana eläkeläis- ja opiskelijajäsenet. Uutinen tehtiin siitä, että järjestöt ilmoittavat palkansaajajäsenmääräkseen sen jäsenmäärän, johon lasketaan myös eläkeläis- ja opiskelijajäsenet.

Toki SAK:n, Akavan ja STTK:n palkkatyössä olevien jäsenten lukumääristäkin saa pienen uutisen. Ne kertonevat jotain sekä ammattirakenteen että järjestäytymisen muutoksista. Ainoastaan Akavan jäsenmäärä on ollut nousussa, kun taas SAK:n ja STTK:n jäsenmäärä on laskussa, kun lasketaan palkkatyössä olevia jäseniä.

Tämä voi tarkoittaa eläkeläis- ja opiskelijajäsenten suhteellisen osuuden kasvamista.  Tulevaisuutta ajatellen eroa lienee myös sillä, mikä on eläkeläis- ja opiskelijajäsenten lukumäärien suhde. Kokonaan eri kysymys on sitten se, onko painopisteen muutoksella mitään vaikutusta järjestöjen edunvalvontaan.

Työmarkkinajärjestöt luovat, kehittävät ja valvovat etuja paitsi järjestöjen välisin eli kaksikantaisin keinoin ja kolmikantaisin eli hallituksen ja järjestöjen kolmikantaisin keinoin myös kansalaisjärjestöinä ja mielipidevaikuttajina. Keneltäkään ei liene jäänyt huomaamatta syksyn 2018 irtisanomiskiista. Mielipidevaikuttajien sarjassa työmarkkinajärjestöt, niin työtekijöiden kuin työnantajien järjestöt, ovat nyt ja vastakin suuria toimijoita.

Jäsenmäärien muutoksilla on toki merkitystä. Isompi jäsenmäärä antaa suuremman neuvotteluvoiman kuin pieni jäsenmäärä. Suurempi neuvotteluvoima vaikuttaa siihen, millä hinnalla työnantaja saa ostettua työrauhan. Eri kysymys on sitten se, mitataanko neuvotteluvoimaa vastakin liitojen välillä vai mitataanko sitä, kuten Akavan puheenjohtaja Sture Fjäder arvioi tapahtuvan, yksilö- ja yrityskohtaisesti – ja mitä liittojen edunvalvonta tarkoittaa siinä tilanteessa.

Järjestöt ovat myös tietoisia koostaan. Se ilmenee esimerkiksi siitä, missä järjestyksessä keskusjärjestöjen puheenjohtajat istuvat neuvottelu- ja sopimuspöydissä. Ainakin kerran on suuremman järjestön puheenjohtaja pannut pienemmän järjestön puheenjohtajan vaihtamaan paikkaa yleisön nähden.

Järjestön kasvaessa kasvaa myös sen itsevarmuus. Kun joskus 40 vuotta sitten SAK:n jäsenmäärä lähestyi miljoonaa jäsentä, silloin sen puheiden sävyssä oli jotain samantapaista, mitä nyt voi kuulla puolen miljoonan jäsenen Akavan suunnalta.

Vähemmän julkista on väitetty jäsenten kalastelu keskusjärjestörajojen ylitse. Yleensä semmoinen lisää työmarkkinoiden rauhattomuutta.

Helsingin Sanomat on julkaissut 28.11. oman uutisensa ay-liikkeen jäsentilanteesta. Sen kärkenä on otsikossa ilmoitettu tieto: ”Yhä harvempi nuori työntekijä kuuluu liittoon”

Kauan sitten professori Olavi Borg alusti suunnilleen samasta aiheesta. Jollen väärin muista, hänen silloisen alustuksensa yksi ydinviesti oli se, että järjestäytyminen ammatilliseen ja myös poliittiseen työväenliikkeeseen tapahtuu kypsässä iässä. Helsingin Sanomien uutisesta ei selviä, millä ajanjaksolla dosentti Tapio Bergholmin mainitsema nuorten järjestäytymisasteen dramaattinen lasku on tapahtunut. Asioiden suhteuttamiseksi olisi mielenkiintoista tietää, onko joskus tapahtunut nuorten järjestäytymisasteen dramaattinen nousu ja mihin se saattoi perustua.

Ammattiliittojen jäsenmäärien nykyinen väheneminen saattaa johtua osittain samasta syystä kuin niiden kasvu vuosikymmeniä sitten.

Suomen työmarkkinakenttä oli 1960-luvulla monella tavalla rauhaton. Vuosina 1960–1972 toimi Suomen Ammattijärjestö (SAJ), joka oli SAK:sta eronneiden ammattiliittojen muodostama keskusjärjestö. Lisäksi ainakin SAK:ssa käytiin sosiaalidemokraattien ja kommunistien poliittista ottelua. Tällä jälkimmäisellä kerrotaan olleen vaikutusta ratkaisuun, joka johti ay-liikkeen jäsenmäärän kasvuun.

Oli nimittäin havaittu, että jos jäsenmaksujen kerääminen jäi ammattiosaston tehtäväksi, kamppailuhaluisimmat työntekijät sekä keräsivät että maksoivat jäsenmaksuja. Työnantajapuolen kokemusten mukaan kamppailuhaluisimpien kanssa tuli helposti myös työriitoja. Tästä syystä, niin kerrotaan, työnantajapuolikin oli valmis tekemään yhtä ja toista, jotta ay-liike tai ainakin vaikutusvaltaisimmat liitot olisivat ja pysyisivät maltillisemman suunnan johdossa.

Niinpä ensimmäisessä tulopoliittisessa kokonaisratkaisussa eli Liinamaa I-sopimuksessa sovittiin ”laajemmista kokonaisuuksista”. Yhtenä kokonaisuuden osana oli jäsenmaksuperintäsopimus. Sovittiin, että työnantaja perii ay-jäsenmaksun työntekijältä ja tilittää sen liitolle, ja samalla jäsenmaksuista tuli vähennyskelpoisia verotuksessa. Niin on sitten ollut siitä saakka.

Ympäri on käyty ja yhteen tultu: nyt ei ”kukaan työpaikalla tule kertomaan jäsenyyden eduista ja kysymään kiinnostaisiko liittyä”, kuten SAK:n järjestöpäällikkö Eija Harjula sanoo.