Oikeastaan puheenjohtaja Fjäder kertoi huolimattomin sanavalinnoin sen millaisia palkkausjärjestelmiä Suomessa jo on; mutta huolimattomuus onkin se synti, jota edunvalvoja ei ainakaan saisi tehdä. 

Hän  näyttää pohdinnoillaan langenneen kuoppaan, jonka professori Holmström kaivoi yhdenvertaisuuslainsäädännöstä piittaamattomilla puheillaan palkan maksamisesta sillä perusteella, mistä maasta työntekijä tulee.

Ensin taloustieteen professori Holmström ehdotti ulkomailta tuleville mahdollisuutta tehdä työtä suomalaisia pienemmällä palkalla ja huonommalla sosiaaliturvalla. Sitten Akavan puheenjohtaja Sture Fjäder ajatteli ääneen. Lainaukset ovat Yleisradion sivulta:

-          Pitää katsoa totuutta silmiin, Fjäder sanoo.

-          Jos halutaan kotouttaa maahanmuuttajat ja pakolaiset, joilla ei ole esimerkiksi ammatillista koulutusta, niin kyllä työehtosopimusten pitää joustaa.

Ajattelua, erityisesti ääneen ajattelua on hyvä varoa, jos seisoo kameran ja mikrofonin edessä.

Fjäderin ensimmäinen virke ei synnyttänyt keskustelua. Toinen virke synnytti.

Siihen on yleiset, kaikille työntekijäjärjestöille yhteiset syyt ja erityiset, akavalaiset syyt. Erityinen akavalainen syy on se, että Fjäder mainitsi koulutuksen. Akavalaisten liittojen johtoajatuksenahan on työn ja palkan määräytyminen koulutuksen perusteella.

Yleinen ja vakavampi on lausahdus, että ”työehtosopimusten pitää joustaa”. Toisaalta se ei koske monia akavalaisia ollenkaan, koska ylempien toimihenkilöiden työehdoista ei ole kattavasti työehtosopimuksia. Toki esimerkiksi lääkäreillä ja opettajilla on sopimuksensa. Kumpikaan akavalainen liitto ei ole tunnettu joustavuudestaan.

Joka tapauksessa lausahdus sopimusten joustavuudesta koskee myös periaatteellista asiaa.

Vanhastaan takaraivoihin on tatuoitu ajatus, että työ- ja virkaehtosopimuksella sovitaan vähimmäisehdoista. Niistä saa poiketa vain työntekijälle edullisempien ehtojen suuntaan. Toinen selkäytimiin istutettu oppi on saavutetun edun käsite. Tätä kokonaisuutta Sture Fjäderin lausunnon koettiin ravistelevan. Jos taustalle maalataan vielä ajatus paikallisen sopimisen lisääntymisestä, johtopäätöksenä on toisen luokan työmarkkinoiden syntyminen ja sen myötä myös työntekijöiden keskinäinen vastakkainasettelu työpaikoilla. Ay-liikkeen hajaannus on jokaisen palkansaajajärjestöjohtajan painajainen. Yhtä kaikki, Fjäderin pohdinnat kyseenalaistavat ammattiliittojen arvoja reaktioista päätellen aika lujastikin.

Sitten kun Fjäder pyysi lausuntoaan anteeksi, hän puhui ehkä jo eri asiasta. Sekin on korvan takaa, takaraivosta ja selkäytimestä heti tuleva oppi:

-          Olen aina ollut yhdenvertaisuuden puolustaja.

Perusakavalainen on myös Fjäderin tarjoama uusi maahanmuuttajien ja pakolaisten kotouttamiskeino:

-          Koulutus on tärkein keino, jolla voidaan edistää maahanmuuttajien pääsyä työelämään.

Fjäderin alkuperäisen lausunnon herättämä tyrmistys on suurempi kuin työelämän todellisuuden perusteella voisi luulla. Oikeastaan Fjäder kertoi huolimattomin sanavalinnoin vain sen, mitä sopimuksiin jo sisältyy; mutta huolimattomuus onkin se synti, jota edunvalvoja ei ainakaan saisi tehdä.

Nykyisin palkka määräytyy yhä useamman työ- tai virkaehtosopimuksen mukaan suurin piirtein kahden tekijän perusteella. Tämmöisten palkkausjärjestelmien yleistyminen on ollut Suomen hallitusten ja työmarkkinakeskusjärjestöjen yhteisenä tavoitteena vuodesta 2006 saakka.

Toista tekijää sanotaan työn vaativuudeksi. Vaativuuden perusteella samasta tai samanarvoisesta työstä maksetaan samaa palkan vaativuusosaa. Se ei jousta eikä sen pidäkään joustaa se perusteella, missä kylässä, kunnassa tai valtiossa työntekijä on syntynyt. Tässä suhteessa työehtosopimusten ei pidä joustaa.

Toista tekijää sanotaan suoriutumisosaksi. Tämä palkanosa määräytyy henkilön kykyjen ja taitojen perusteella. Tasa-arvolaki -esitteessä on virke: ”Hyväksyttävä syy palkkaeroille saattaa olla esimerkiksi työntekijän koulutus, ammattitaito, aloitteellisuus ja tietyissä tapauksissa myös ammattitaitoisen työvoiman niukkuudesta johtuva kilpailutilanne.” Siinä on mainittu koulutus, josta Fjäder puhui.

Periaatteellinen ero vaativuusosan ja suoriutumisosan välillä on se, että edellisistä sovitaan vähimmäisvaatimukset, kun taas suoriutumisosasta sovitaan yleensä jokin vaihteluväli. Suoriutumisosa voi olla suurempi tai pienempi tämän vaihteluvälin rajoissa. Tämä joustavuus on sopimuksesta riippuen suurempaa tai pienempää. Niin sanotun normaalisuorituksen mukainen suoriutumisosa on suunnilleen vaihteluvälin puolivälissä. Jos esimerkiksi henkilön osaaminen ei vielä riitä hyvään suoriutumiseen, hänen palkkansa suoriutumisosa on vastaavasti pienempi. Tämä ei koske vain maahanmuuttajia ja pakolaisia, vaan tämä joustavuus, jos sitä niin halutaan kutsua, pätee yleisesti ja syrjimättömästi. ”Ketään ei saa syrjiä iän, alkuperän, kansalaisuuden, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, poliittisen toiminnan, ammattiyhdistystoiminnan, perhesuhteiden, terveydentilan, vammaisuuden, seksuaalisen suuntautumisen tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.”

Tarpeellinen joustavuus on siis tarjolla ja myös käytössä. Ekonomistit eivät tosin näytä olevan siitä tietoisia, niin kuin voidaan todeta Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulta 28.10.2018. ”Kansantalouden etua ajanut” puheenjohtaja Fjäder näyttää pohdinnoillaan langenneen kuoppaan, jonka professori Holmström kaivoi yhdenvertaisuuslainsäädännöstä piittaamattomilla puheillaan palkan maksamisesta sillä perusteella, mistä maasta työntekijä tulee.  Kumma, kun yhdenvertaisuusvaltuutettu ei puuttunut Holmströmin lausuntoon.