Olimme Tauno Ruuskan kanssa tohkeissamme laadittuamme selvityksen vajaatyökykyisten työllistymismahdollisuuksista. Havaitsimme muun muassa, että mielenterveys- ja päihdeongelmat ennakoivat muita vajaatyökykyisyyden syitä todennäköisemmin lyhyitä työsuhteita. Olimme myös huolissamme kuntoutusprosessien katkeiluista ja kuntoutuksen irrallisuudesta työelämästä.
Siitä on 46 vuotta. Emme luultavasti olleet ensimmäisiä havaintojen tekijöitä, mutta emme ainakaan viimeisiä. Havainnot on tehty ja kerrottu uudestaan ja uutisina vuosi toisensa jälkeen. Termit ovat muuttuneet.
Vastaavia löytyy köyhyydestä, syrjäytymisestä, yksinäisyydestä, heitteille jätöstä, päihteiden käytöstä, hoitojonoista ja tietokatkoista. Miten on mahdollista, että samat jutut toistuvat, vaikka maahan on tällä välin rakennettu terveyskeskusten ja peruskoulujen verkosto, kattava työterveyshuolto ja sosiaaliturva. Lääkäreiden määrä on moninkertaistunut, hoitajia, sosiaalityöntekijöitä ja opettajia on enemmän kuin koskaan ja sosiaalimenot ovat absoluuttisesti ja suhteellisesti aivan toisella tasolla.
Tavallinen vastaus on todeta, että tavoitetaso nousee. Asioihin on saatu korjauksia, mutta hetken päästä halutaan entistä parempaa. Ongelmat ovat vaikeita, niitä korjataan pala kerrallaan. Tuloksia paremmasta elämästä on esittää. Elinikä on pidentynyt, koulutustaso on kohonnut ja köyhimmätkin voivat paremmin. Suomalaiset ovat onnellisia. Takana on menestystarina.
Mutta onko tämä selitys riittävä. Olisiko myös niin, että olemme aliarvioineet ne prosessit, jotka synnyttävät ongelmia. Tavoitteemme ovat ristiriitaisia ja epärealistisia.
Järjestämme harmittomia seminaareja ja koulutustilaisuuksia, julkaisemme raportteja ja lakeja. Lakeja, jotka muistuttavat manifesteja. Käynnistämme aina uudestaan hankkeita ja ohjelmia, joiden järjestelmällinen toimeenpano ei kiinnosta ketään. Lisäämme hiukan määrärahoja ongelmakohtiin, mutta välttelemme tekoja, jotka järkyttäisivät mukavuuteen tottuneiden päättäjien, valmistelijoiden ja toimeenpanijoiden elämää. Suurisuuntaisuuden osoittamiseen riittävät puheet ja kirjoitukset.
Kun samat jutut toistuvat, se vaikuttaa yleisemmin ilmapiiriin. Ihmiset alkavat kysellä toiminnan järkevyyden perään. He eivät vertaile eri vuosikymmeniltä olevia tilastolukuja keskenään. Heillä on tunne, ettei mitään saada aikaiseksi. Se herkistää korvat yksinkertaiselle reseptille. Tien päässä häämöttää autoritaarinen hallinto ja kansalaisvapauksien rajoittaminen.
Vaihtoehtoja on, mutta ei nopeita. Olennaista on julkisen keskustelun tason nostaminen. Siitä jokainen voi kantaa oman vastuunsa. Mitä enemmän tiedotusvaltaa, sitä suurempi vastuu. On tehtävä kriittisiä kysymyksiä, jotka pakottavat päättäjät, valmistelijat, oppositioon kuuluvat ja eri sorttiset toisin ajattelijat mukavuusalueensa ulkopuolelle. Ei tyydytä kuuntelemaan tavoitteiden luettelemista. Kinaamisen sijaan tehdään osuvia kysymyksiä. Parempi kyselevä Sokrates kuin pullisteleva julistaja.
Reseptien esittäjän on osoitettava, mikä ehdotuksessa on ”vaikuttava aine”. Ei niellä tavoitteita, joihin pääsemiseksi ei ole tiedossa keinoja. Otetaan toimeenpanon vaatima panostus vakavasti. Sitoudutaan pitkäjänteiseen työhön. Ei jauheta perusteetonta kritiikkiä. Osoitetaan myös onnistumiset.
Tämäkään ei riitä. On oltava sanoma. Sanoma, joka yhdistää toimenpiteet, osoittaa toiminnan johdonmukaisuuden ja varmistaa sen pitkäjänteisyyden. Vanhat ideologiat eivät pure. Uusia on tarjolla. Löytyykö sanoma niistä?
Voimme hetken lohduttautua sillä, että Suomessa puheet ja todellisuus ovat lähempänä toisiaan kuin monessa muussa maassa. Puhumattakaan kansainvälisistä organisaatioista. Pääasiassa meillä toimitaan vilpittömällä mielellä. Hyvä niin. Mutta meitäkin uhkaa tehottomuus. Rakenteisiin on pesiytymässä lyhytnäköisyys, tyhjien puheiden ja akanoiden jauhamisen synti. Tehdään samat piruetit. Sitä tapaa ei saa päästää leviämään.
Palataan vielä vajaakuntoisiin. Parhaillaan on menossa kärkihanke, joka tähtää osatyökykyisten aseman parantamiseen. Se on jatkoa 2011 käynnistyneelle hankkeelle. Seitsemän vuoden väännön jälkeen tulokset alkavat aidosti näkyä sosiaaliturvan ja palvelujen rakenteissa. Mutta menee toinen seitsemän ennen kuin työvoiman kysyjien puolella päästään samaan. Jakob palveli Laabania seitsemän vuotta saadakseen Raakelin. Yhteiskunnallisen rakenneuudistuksen sisäänajoon se harvoin riittää.
